Luku 7, jossa hengitetään raikasta ilmaa
NILS
Antti oli ainoa, joka vaikutti olevan aidosti mielissään Nilsin viipymisestä. Hän ei silti antanut Nilsin vieläkään jäädä toimettomaksi kesävieraaksi, vaikka tämä pyysi häneltä kauniisti ja vetosi poikkeukselliseen tilanteeseensa, jota ilman hän olisi ollut jo hyvää vauhtia matkalla Ouluun. No jaa, eipä Nils toisaalta ollut odottanutkaan saavansa jättää rengin töitä sikseen. Hän oli tainnut valita sanansa viikon alussa vähän liian pistävästi. Ei ollut ihme, jos eno ei pitänyt häntä erityisen rakastettavana. Aina kannatti silti yrittää, kun pelissä oli näin paljon. Olisihan eno vaikka voinut kaivata seuraa. Hän vaikutti nimittäin asuvan taloa itsekseen, elleivät lapset olleet opiskelemassa kaupungissa ja emäntä... jossakin. Nils ei ollut viitsinyt kysellä asiasta. Niin tai näin, Nils asustelisi edelleen renkiaitassa. Ajatus tuntui hetkittäin niin sietämättömältä, että vapauden ja kauniin luonnon hohto himmeni huomattavasti. Onneksi aittaa ei tarvinnut katsella usein. Sinne sai itse asiassa astua mielellään vasta illansuussa, tai muuten Otto vainusi laiskotteluyrityksen ja ennätti paikalle kaukaakin yllättävän nopeasti, kuin nimismies ikään. Hänen keksimänsä säännöt olivat juuri näin mielivaltaisia. Millä perusteella hän edes sai komennella muita? Kai aikuiset ihmiset sentään saivat välillä päättää itse tulemisistaan ja menemisistään? Työnteko oli edelleen hirveää, mutta Nils yritti hyväksyä valintansa varjopuolet. Hän totesi päivittäin häväistyksen ja kiirastulen paremmiksi vaihtoehdoiksi kuin sukujuhlat, liiketoiminnan periaatteisiin perehtymisen ja ylioppilaskokeisiin valmistautumisen. Hän olisi toki voinut myös jatkaa matkaansa omin päin vaikkapa Helsinkiin, mutta hänen rahansa eivät olisi riittäneet. Karkumatka olisi sitä paitsi lopulta tullut ilmi ja Nils olisi joutunut itse kaivamaansa hautaan. Oli parasta vain hyväksyä se, mitä sai. Stoalaisen tyytymisen ylevä periaate kyseenalaistui vakavasti, kun Otto laittoi Nilsin töihin tunkiolle. Hän teki sen tahallaan. Kaikkien renkien piti kuulemma tehdä samoja töitä. Se saattoi olla tottakin, mutta ei Nils oikeasti ollut mikään renki. Oli törkeää komentaa hänenlaisensa ihminen sellaiseen paikkaan. Lantalassa ei nimittäin varsinaisesti tuoksunut elinvoimainen pihka, eikä tuulikaan puhallellut siellä erityisen raikkaasti. Nilsille oli annettu väärä käsitys rengin työnkuvasta. Hän olisi kyennyt työskentelemään puutöiden parissa, mutta... – Ei se nyt noin pahalta haise, Otto murahti tympeästi lantalan ovelta katsellessaan Nilsiä, joka seisoi tunkiolla eikä pystynyt hengittämään. Eipä haissutkaan. Herregud! Nilsin ei silti auttanut kuin tehdä mitä käskettiin. Jostain viheliäisestä syystä mahdollisimman vulgaareiden asioiden kanssa seurustelu käsitettiin maaseudulla osoitukseksi miehisyydestä. Nilsiä olisi sanottu ties miksi, jos hän olisi lähtenyt lantalasta raittiiseen ilmaan niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen. Vaikka koko ajatusmalli oli naurettava, Nilsiä ei huvittanut kuunnella loputonta räkätystä hienohelmaisuudestaan. Täytyi sopeutua talon tavoille. Eerolassa oli ehkä vaikuttavan paljon karjaa, mutta se näkyi valitettavasti luotavan määrässä. Kaikesta urhoollisesta viitseliäisyydestään huolimatta Nils kuului kaiken lisäksi luovan lantaakin jotenkin "väärin", väärän paksuisiksi kerroksiksi ja väärällä otteella. Sehän nyt oli vain luonnollista. Kun Nils teki asiat vain hieman toisin, Otolle alkoi kelvata. Ihmeellisen vaivalloista pelleilyä, kun kyse oli siitä mistä oli. Otto olisi mielellään saanut tehdä työn itse, kun muka osasi paremmin. Hän taisi tosiaan inhota Nilsiä. Ehkä häntä harmitti, ettei tämä ollutkaan lähtenyt pois viikon jälkeen niin kuin oli aikonut. Ihmeellisen töykeää. Ei Nils toki yrittänytkään ryhtyä Oton parhaaksi ystäväksi, mutta eikö tämän olisi kuulunut opastaa häntä eikä piinata häntä minkä ennätti? Nils ei silti vieläkään aikonut palata kotiinsa. Yleisesti ottaen ilma oli maalla monin verroin raikkaampaa kuin Oulussa, jossa Nilsin isän viheliäisen tehtaan savu tuntui levittäytyvän koko kaupunkiin ja pistelevän lakkaamatta keuhkoissa. Mitä loitommalle Nils pääsi, sitä kirkkaammiksi taivaan sini ja puiden vihreä kävivät. Nils ei edes tiennyt, jäikö ajatus pelkkien kielikuvien asteelle. Sunnuntaina tilan väen täytyi lähteä kirkkoon. Antti oli kai jollain lailla pitäjän silmäätekeviä, joten hänen poissaolonsa olisi pantu merkille ja kyläläiset olisivat juoruilleet siitä tylsyyksissään arvatenkin vähintään kuukauden. Samasta syystä Eerolan palvelusväenkään ei parannut jäädä tilalle ainakaan joka viikko. Kirkkomatka kylän tuntumaan ei onneksi tuntunut puoliksikaan yhtä pitkältä kuin matka tilalle Oton kanssa. Tällä kertaa Nilsin ympärillä sentään keskusteltiin. Hänkin olisi tietysti voinut liittyä mukaan, mutta koska aiheet olivat vieraita, hän päätyi istumaan hiljempaa kuin Ottokaan. Ristin muotoisen keltaisen puukirkon torni kohosi arvokkaana kohti taivasta loivan mäen laella, joentapaisen lähettyvillä. Pieniinkin kyliin rakennettiin näköjään suhteellisen vaikuttavia Herran huoneita. Nils ei pannut ylevää ympäristöä pahakseen, mutta häntä inhotti näyttäytyä kurjissa ryysyissä, jotka rengit ilmeisesti käsittivät pyhäpuvuksi. Hän lohduttautui kuitenkin ajatuksella, ettei kukaan kirkossa tiennyt hänen taustastaan. Kaipa Nils siis teeskentelisi koko kesän olevansa vain yksi renki muiden joukossa kirkon takaosassa. Vaikka toki hänen jalot kasvonpiirteensä ja ylväs olemuksensa sentään sopivasti vihjasivat hänen kuuluvan parempaan väkeen. Sitä ei näkynyt olevan kylässä liiemmin: edemmissäkin riveissä istuvien vaatteet vaikuttivat halvanpuoleisilta. Loppupäivä kirkkomatkan jälkeen olisi kai pitänyt pyhittää levolle, mutta Otto oli ilmeisesti tulkinnut Raamatun jakeiden välit erityisellä tarkkuudella ja etsinyt niistä itselleen kaikki mahdolliset askareet, joiden tekeminen saattoi olla melkein sallittua. Onneksi hän sentään antoi toisten olla rauhassa. Vilho ja Jussi vuoleskelivat puunpalasia aitan edustalla. Nilsistä taas tuli yllättäen harras uskovainen: hän ei liikahtanut sängystään moneen tuntiin. Pedillä loikoileminen oli oikeastaan aika mukavaa, kun aurinko heitteli pirteitä, koivunoksien pilkkomia säteitään pienen mutta yllättävän puhtaan aitanikkunan läpi. Ulkoa kantautui lintujen liverrystä, tuulen henkäilyä — niin, ja tasaisin väliajoin myös ikkunan alla kuopivien kanojen pulinaa sekä tietysti Jussin ja Vilhon ainaista mielikuvituksetonta kinastelua Jussin menemisistä ja tulemisista. Vaikka rengit nälvivät toisiaan jatkuvasti vähän kaikesta, Jussin tytöt olivat ylivoimaisesti Vilhon suosikkiaihe. Nilsiä kiinnosti lähinnä, missä näitä paljon puhuttuja tyttöjä mahtoi olla. Kaipa heitä oli näkynyt kirkossa, mutta kaikki olivat katselleet vain Jussia. Eipä sillä, olihan Jussi ainakin Eerolan rengeistä selvästi ihmismäisin. Nilskin piti häntä itse asiassa hetkittäin hieman keskimääräistä hurmaavampana ilmestyksenä. Ei siis ollut ihme, että Otto joutui sietämään juuri Jussin poissaoloja. Tytöt eivät vain tienneet, mitä menettivät, kun eivät vilkaisseetkaan Nilsiin päin. Jonkin ajan kuluttua Jussi ja Vilho kuuluivat lopettavan vuoleskelun ja alkavan lyödä korttia. Otto tuli viivana marisemaan siitä heille. Sjutton också, hän siis tosiaan oli niitä, jotka pitivät korttipeliä paheellisen elämän kulmakivenä. Tai ehkei sittenkään; lopulta hän kuului ujuttautuvan mukaan yhden pelin ajaksi. Jossain vaiheessa rengit menivät ilmeisesti ristipainiakin. Otto kuului voittavan, mutta se nyt ei ollut yllätys. Nilsin päivä lipui eteenpäin ihastuttavan turhana ja toimettomana. Vaikka hän janosikin seuraa ja vilinää, häntä ei sentään huvittanut yrittää soluttautua mukaan työväenluokan äijien vähemmän henkeviin huvituksiin, etenkään, kun äijät olivat jo valmiiksi päättäneet sulkea Nilsin ulkopuolelle. Nils kaipasi illanviettoja Oulussa, mutta aitan viileä rauhakin kelpasi. Nils ennätti viimein selailla rauhassa ainoaa kirjaa, jonka oli ottanut mukaansa. Arkena rengintöiden ja korkeakulttuuristen harrastusten yhteensovittaminen oli melkein mahdotonta, koska aitassa oli ilta-aikaan niin hämärää, että Nils näki tuskin mitään, vaikka katsoi kirjaa kuinka kaukaa. Tuntui kuitenkin hyvältä ylipäänsä nähdä aika ajoin sanoja paperilla, vaikka sumeitakin. Nils oli jo alkanut pelätä, että kadottaisi lukutaitonsa. Toisaalta silloin hän ei kai olisi enää joutunut pänttäämään koulukirjojakaan. Ihmiset Nilsin ympärillä eivät hekään erityisesti kannustaneet Nilsiä lukemaan. – Onko se joku rakkaasrommaani? Vilho oli kerrankin kysynyt ja tiirannut häijysti alas yläpediltä. – Ei ole, Nils oli sanonut. Oli se, tavallaan. Vilhon äänensävy oli vain ollut niin halveksiva, ettei Nilsin olisi hyödyttänyt yrittää valistaa häntä maailmankirjallisuuden merkkiteoksista ja niiden ansioista. Koska Nils ei kai enää ollut aivan varsinaisesti töissä, eihän, eikä hänen tarvinnut enää maistella rengin aseman hirveyttä päätoimisesti, hän oletti voivansa ottaa vähitellen raadannan ohessa hieman enemmän aikaa myös kirjoitustyöhönsä ja muuhun järkevään. Nyt työt tehtiin valitettavasti enimmäkseen tilan tympeässä pihapiirissä ja sen lähellä eikä henkeäsalpaavissa viheriää hohkaavissa maisemissa. Se ei tosin haitannut, liikaa. Askareita ei jaksanut miettiä kovin tarkasti, joten Nils antoi mielensä työskennellä sanataiteen teknisten ja tyylillisten kysymysten parissa. Romantiikan ainekset ja unelmoiva henki piti sitten vain kaivella jostain. Eihän Nils sentään aikonut vaihtaa tyylilajiaan, vaikka inhorealistista inspiraatiota tavoittelevalle maatila olisi kieltämättä ollut oikea aarreaitta. Jos rengeillä ei ollut välttämättömiä töitä, he löysivät jotain vähemmän välttämätöntä, joka oli ollut työn alla pidemmän aikaa. Suuri osa hankkeista tuntui Nilsistä melko yhdentekeviltä, ja uuden varastorakennuksen hirsien veistämisen kanssa hänellä taas ei ollut mitään tekemistä, kun hänen taitonsa tiedettiin. Yhteen työhön hänet sen sijaan katsottiin sopivaksi: Hän oli luonnollisesti se, joka useimmiten komennettiin auttamaan piikoja, jos nämä eivät selvinneet askareistaan omin avuin. Niin kävi silloin tällöin, piikoja kun oli Eerolassa epätavallisen vähän ja Elli oli vielä melko nuori. Rengit kävivät nähtävästi yleensä suuriakin kiistoja siitä, kuka kulloinkin joutui tarttumaan naisten töihin, mutta tänä kesänä ratkaisu oli ilmeisen helppo. Nils ei pistänyt sitä erityisen pahakseen: herrasmies taipui mihin vain. Naisväen taakan helpottaminen ei sitä paitsi voinut loata Nilsin mainetta paljon pahemmin kuin tunkion tonkiminen. Ja olivathan piikojen työt sentään vähemmän puistattavia. Nils raatoi itse asiassa melkein mielellään aurinkoisessa pyykkirannassa säästääkseen nuoren Ellin hentoja käsiä, mutta Vilho ammensi asiasta loputtomasti nälvimisen aihetta. Otonkin huumorintaju taisi olla suunnilleen yhtä alkeellista, sen verran mielellään hän sälytti kammoamiaan lypsyvuoroja Nilsin vastuulle. Autellessaan Nils solmi viimein ensimmäiset suhteensa maalaistyttöihin, vaikkei aivan sillä tavalla kuin oli suunnitellut. Isosisko Liisa kartteli herraa arkana, mutta pikkuinen Elli ei joko muistanut asetelmaa tai ei ollut sisäistänyt sitä tarpeeksi hyvin. Hän taisi olla ainoa tilalla, joka ei kantanut kaunaa Nilsin perhetaustasta eikä inhonnut häntä lähtökohtaisesti. Nils tuli hänen kanssaan toimeen siinä missä muidenkin lasten, tai yleensä ihmisten. Hän kertoili tytölle arkisia asioita kaupungista, ja tämä kyseli kiinnostuneena lisää. Elli oli kai muutaman vuoden vanhempi kuin Nilsin pikkusisko Ida, mutta paljon samantapainen. Nils ei pannut lapsenlikkana olemista pahakseen, saihan hän sentään jutella jonkun kanssa. Oli silti karua ajatella, että tyttö saattaisi hyvinkin jäädä hänen ainoaksi aidoksi tuttavuudekseen tilalla, kun Jussinkin toverillisuus oli ohentunut nopeasti ensimmäisen viikon jälkeen. Vaikka Nils ei ollutkaan erityisesti tilan aikuisten mieleen, nämä eivät jättäneet häntä rauhaan. Eräänä iltapäivänä — ajantaju alkoi kadota nopeasti kuin haaksirikkoutuneelta — Nils istui jälleen kirjoittamassa, tällä kertaa laatimassa maisemakuvauksen toista säkeistöä, kun ovi avautui. No niin. Otto. Tietysti. Aiemmilla kirjoituskerroillaan Nils oli jotenkin onnistunut välttämään hänen ratsiansa. – Mitäs täällä? Otto kysyi muka ankarasti astuttuaan muutaman askelen sisälle. Oj då, kun hirvitti. Nils jos kuka oli karaistunut kaiken maailman saarnoille ja huomautuksille. Jykevänä miehenäkin Otto kalpeni uhkaavuudessa hänen opettajiensa rinnalla. – Arvioin, ettei säkkien siirtämisellä ole tulenpalava kiire, Nils sanoi rauhallisesti. – Vai niin teit, Otto sanoi ja hiljeni. Hän katsoi Nilsiä jotenkin kummallisesti, ikään kuin ei olisi nähnyt häntä ennen. – Mitä? Nils kysyi. Otto ryhdistäytyi hieman järkevämmän näköiseksi ja työnsi kädet taskuihinsa. – Sinulla siis on kakkulat, hän sanoi. Ai niin. Hitto. Nils otti silmälasinsa saman tien pois nenältään ja laski ne pöydälle. – Minkä tähden sinä et pidä niitä? Otto kysyi. – Koska en halua, Nils sanoi. Otto ei selvästikään ymmärtänyt argumenttia. – Mutta, jos sinä kerran... näet niillä? hän ihmetteli. – Minä en halua pitää niitä, Nils toisti. Otto katsoi häntä vähän aikaa. Niinpä niin, he eivät ymmärtäneet toisiaan. Nils olisi oikeastaan tarvinnut silmälaseja katsoessaan lähelle, luonnollisesti myös joissain rengintöissä. Vaatimus oli kuitenkin kohtuuton. Nils näytti lasit nenällään täsmälleen nuoremmalta painokselta isästään — tulevalta johtajalta. Kaikki sukulaiset ja tuttavat olivat muistaneet huomauttaa Nilsille yhdennäköisyydestä, kun hän oli joutunut hankkimaan lasit. Olisiko häntä voitu patistella kurjaan kohtaloonsa vielä julkeammin? Sitä paitsi lasit olivat kirotun tyylittömät, vaikka Nils oli yrittänyt valita parhaat ja kalleimmat mahdolliset. Ne saivat hänen kasvonsa näyttämään omituisilta. Asioita ei auttanut sekään, että Nils oli huomannut kohentavansa lasiensa asentoa hyvin samaan tapaan kuin isänsä. – No joo, Otto sanoi ja kohautti olkiaan. – Eipä rengeillä yleensäkään ole pahemmin silmälaseja, vaikka tarvitsisivatkin. – Miten he sitten näkevät? Nils erehtyi kysymään. – Eivät kai oikein mitenkään, Otto sanoi. – Varmaan samalla tavalla kuin sinä. Nils ei katsonut tarpeelliseksi sanoa mitään. Hänet oli kieltämättä saatettu hieman hankalaan tilanteeseen. Otto jäi seisoskelemaan aloilleen. Hetken päästä hän yskähti. – Tuota, mitäpä sinä hommailet? hän kysyi. – Kirjoitan, Nils sanoi ja lisäsi pisteen säkeen loppuun. Otto kuului vaihtavan asentoaan. – Kotiväellesikö? hän kysyi. Äänensävy oli yllättävän varovainen. – En, Nils sanoi. Otto oli taas hetken hiljaa. – Kirjoitapa kelle vaan, hän sanoi, nyt jo jämäkämmin. – Mutta vähän paremmalla aikaa. Vaikka no, ethän sinä kai oikeastaan mikään renki ole. Niinpä! Niin juuri! Viimein joku näki asian niin kuin se kaiken järjen mukaan kuuluikin nähdä. Nils ei itse asiassa ollut uskoa korvi... – Mutta ei ne säkit kyllä itsekseenkään siirry, Otto sanoi. Hän ei lähtenyt ennen kuin oli saanut Nilsin hätisteltyä takaisin töihinsä. Olisi pitänyt arvata. Onneksi ulkona sentään paistoi aurinko. |