Luku 6, jossa kärsitään metsässä
OTTO
Kun Niilo selvisi laudasta, muut rengit alkoivat olla valmiita lähtemään puunkaatoon. Homma ei ehkä ollut paras heti alkuun, mutta Otto oli sopinut metsätöiden aloituspäivän isännän kanssa kauan ennen kuin oli kuullut koko Niilosta. Kaipa tällekin sitten piti löytää tekemistä. Hän voisi vaikka katkoa kaadettujen puiden oksia Jussin kanssa, kunhan Otto pitäisi silmällä, ettei hän löytäisi tapaa tehdä sitäkin väärin. Tai voisihan hän vaikka onnistua jäämään kaatuvan puun alle. Siinäpä Otto sitten yrittäisi selittää isännälle... Jussiin ja Vilhoon saattoi sentään jo vähän luottaa, vaikka hekin hommailivat aina välillä mitä sattui ja toivottivat toisiaan mielellään surman suuhun. Niilo oli toisaalta vaivautunut hiomaan lautansa ihmeen tarkasti ja tosissaan, eikä jälkikään ollut ollut huonoa. Siihen hommaan Niilo ainakin kelpasi. Paljastui myös, ettei hän ollut toivottoman huono metsätöissäkään, kun suostui viimein tarttumaan kirveeseen kyräiltyään sitä ensin aikansa happamasti. Jotkin oksista jäivät ehkä vähän liian pitkiksi tyngiksi, mutta Oton taisi olla henkikultansa kannalta parasta antaa asian olla. Niilo hakkasi nimittäin oksaparkoja kuin olisi halunnut kostaa niille niiden esivanhempienkin rikokset. Teloitusten tahti hiipui kuitenkin nopeasti, ja ennen pitkää Otto huomasi Niilon hieroskelevan peukalonsa tyveä, joka oli tietysti jo kipeytynyt paukutuksesta. Kaikkea sitä... Oton ei auttanut kuin keksiä Niilolle loppupäiväksi muunlaista tekemistä. Hän päätti uskaltaa kokeilla, osaisiko tämä hoitaa sahan toista päätä hänen parinaan. Tietysti hänen, olihan aloittelijan kömpelyyden sietäminen Oton vastuulla. Niilo ei ollut sahasta erityisen mielissään aamuisen koettelemuksensa jälkeen, mutta tarttui kuitenkin toimeen, kun Otto tuijotti häntä tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi tuimasti. Jo ensimmäisestä löperöstä vedosta tunsi, ettei sahan toisessa päässä ollut kunnon työmiestä. Kaikkien työtahti hidastuisi, mutta kaipa se oli välttämätön paha. Ei Otto aikonut antaa Niilon lorvailla keskellä päivää yhden kipeän käden takia, kun tämä sentään suostui töihin ilman aseella uhkaamista. Puita oli tarkoitus kaataa melkoinen pino, sahatavaraksi kai enimmäkseen, mutta siitähän Oton ei tarvinnut tietää. Eerolan suurista metsistä puita ei kuitenkaan tarvinnut kaataa toistensa vierestä, eikä lopputulos siksi näyttäisi yritykseltä hankkia rahaa. Kyse olisi enemmänkin siistimisestä ja tilan tekemisestä uusille taimille. Otto sai taas todeta, miten autuasta oli työskennellä maatilalla, jossa kaikki oli mainiosti. Olihan laajempiakin tiluksia, totta kai. Pappilan maat alkoivat heti vierestä ja jatkuivat ties minne. Aholan metsät olivat samoja kokoja Eerolan metsien kanssa, mutta ei Eerolan väen tarvinnut mitenkään nöyristellä palveluspaikkansa takia. Isännän lähisuvussakinhan oli kaikenlaisia ökyrikkaita mamselleja — ja heidän poikiaan, valitettavasti. Metsätöiden toinen päivä oli aika tavalla samanlainen kuin ensimmäinenkin, mutta sentään vähän helpompi. Niilo sahasi edelleen Oton kanssa. Hän alkoi ehkä päästä hommasta jyvälle, mutta joutui hengähtämään pirun usein, niin että Otonkin oli pakko pitää tavallista enemmän taukoja. Niilon kunniaksi piti tosin sanoa, että hän tosiaan tarvitsi taukojaan: hän alkoi päivän kuluessa yrittää tosissaan, hikipisarat leualla ja hiukset naamalla. Hän joutui riuhtomaan sahaa koko painollaan, kun käsivoimat eivät riittäneet niin kuin muilla. Työ oli kai sen verran rankkaa, ettei Niilo jaksanut edes jurnuttaa tai kiukutella. Ehkä Vilhon jatkuva kiusantekokin patisteli häntä yrittämään. Otto uskalsi silti arvella, että tarmokkuuteen oli muitakin syitä. Hauskempia. Niilo taisi nimittäin näyttää aika vaikuttuneelta joka kerta, kun kuuden miehen mittainen mänty lopulta alkoi kallistua ja vaipui sitten maahan tömäyttäen tannerta. Kerran Otto antoi hänen pukata puun liikkeelle, eikä tämä varmaan edes yrittänyt piilottaa tyytyväistä virnettään. Tauoilla ja iltasella Niilo taas selvästi ennätti miettiä, missä muualla olisi voinut olla ja mitä muuta tekemässä. Silloin jupina alkoi uudelleen. Kolmannen kokonaisen päivän aamuna herääminen sujui taas vähän sopuisammin. Niilo kampesi itsensä tympääntyneenä mutta omin avuin ylös sängystään, kun Otto huudahti herätyksen. Päivä oli muutenkin jo yllättävän kivuton. Otto ei tiennyt, oliko Niilo yksinkertaisesti rauhoittumassa synkeänä odottelemaan viikon loppumista, kun se alkoi vähitellen olla näköpiirissä. Vai oliko hänen tulisin sisunsa viilentynyt näin nopeasti? Eivät kai rengit sentään olleet panneet häntä liian koville? – Niilollahan menee jo hyvin, Jussi sanoi ruokatauolla ja taputti Niiloa olalle. – Kaupunkipojaksi. Ottokin olisi kai jo voinut ujuttaa tähän väliin jotain kehun tapaista, vaikka ei toki suuremmin välittänytkään koko Niilosta — saati, että olisi pitänyt tätä kaksisena työmiehenä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään oikean kuuloista tarpeeksi nopeasti. Ei ainakaan sellaista, millä olisi saanut osakseen lauhkeita katseita ja muka-nuivia myöntelyitä niin kuin Jussi. Jussi oli ylipäätään edelleen paremmissa väleissä Niilon kanssa kuin Otto. Niilo jutteli nuorimmalle rengille sävyisästi muustakin kuin työasioista. – Tämä maisemahan on oikeastaan varsin kaunis, hän kuului yhdenkin kerran lausahtavan Jussille, kun rengit pitivät taukoa metsässä. Jussi vakuutti olevansa samaa mieltä. Otto yritti huvikseen nähdä aurinkoisen metsän samalla tavalla kuin Niilo, joka tähyili ympärilleen kädet arvokkaasti selkänsä takana. Saattoihan näkymä olla vaikka "kauniskin", mutta ei se ollut erityisen tärkeää. Alkukesän hyttyset inisivät ärsyttävästi Oton korvan juuressa, ja ennen ruokaakin piti vielä saada kaadettua monta puuta. Ei kunnon työntekijä ehtinyt katselemaan ympärilleen. Oli silti hyvä kuulla Niilon sanovan vaihteeksi jotain mukavaa enonsa tilasta, vaikka sievät sanat joutui poimimaan sivukorvalla toisten keskustelusta. No, eihän Otto tietysti olisi halunnutkaan, että Niilo olisi tullut häiritsemään häntä tyhjänpäiväisillä huokailuillaan. Muutenhan hänkin olisi luonnollisesti mennyt saman tien juttelemaan tämän kanssa. Otto oli kumminkin vastuussa Niilosta, joten kai hänen olisi siinä mielessä kuulunut olla eniten tekemisissä tämän kanssa. Otto oli tietenkin paras neuvomaan töissä, mutta muuten... Neljäntenä ja viidentenä päivänä, kun tukkeja alettiin ajaa pinoihin, Otto alkoi tajuta, ettei häntä tosiaankaan tarvittu seurapojaksi. Jussi keksi loputtomasti puheenaiheita, jotka eivät liittyneet mitenkään mihinkään (varsinkaan töihin) ja jotka olisivat olleet silkkaa utelua, jos ne olisi ottanut puheeksi vähänkin väärin. Hän kyseli, mitä ylioppilaaksi tulemiseen vielä vaadittiin, ikään kuin sellainen olisi kiinnostanut häntä tai ylipäänsä ketään renkiä. Niilo kertoi kyllä, ja selvästi oikein mielellään. Jossain välissä hän ja Jussi naureskelivatkin yhdessä jollekin melkoisen yhdentekevälle. Kaipa se sallittiin heille, sillä eihän tyhjän nauraminen ollut suuri rikos. Jussi yritti sitä paitsi ottaa välillä muitakin mukaan jutteluun. Vilhoa ei kuitenkaan kiinnostanut — eikä Ottoakaan, kummemmin. Viidentenä päivänä Ottokin löysi viimein sopivan puheenaiheen. Hän oli pannut alkuviikon aikana merkille, että Niilo tihrusti töitään vaikeasti, tiirasi niitä välillä oikein käsivarrenmitan päästä. Kun touhu jatkui tarpeeksi pitkään, Otto ei oikein voinut enää katsella sivusta. Hänen oli kai sopivaa kysyä asiasta, kun se kerran näkyi haittaavan työtä. Hän käveli hitaasti Niilon luo ja seisahtui vähän matkan päähän tämän taakse. – Onko sinulla näössä vikaa? hän kysyi. Niilo kääntyi katsomaan häntä tuikeasti. – Miten niin? hän kysyi. Täh? Eihän Otto sitä sillä lailla ollut meinannut... – Ei, kun, onko? hän koetti korjata. – Vai näetkö ihan kunnolla? Näytti vähän tuo... – Tietysti minä näen, Niilo tuhahti ja kääntyi pois. Otto katsoi parhaaksi luopua yrityksestä. Ei kai tämäkään asia lopulta kuulunut hänelle. Hienostoihmisetkään eivät tosin varmaankaan siristelleet huvikseen tai näyttääkseen jollain lailla erityisen sieviltä, mutta Niilo selviäisi varmaankin hengissä viikon loppuun, vaikka hänen ongelmansa olisivat millaisia. Muulla ei ollutkaan väliä. ...Miten Niilolle muka olisi pitänyt puhua? ♦ NILS Nils turtui työpäiviin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää kaikkea sikseen, joten hän keskittyi vain selviämään koettelemuksestaan hengissä. Viikko oli nimittäin juuri niin omituinen, puistattava ja makaaberi kuin Nils oli odottanutkin. Hän oli rättiväsynyt ja hänen jäseniään särki. Hänen kasvonsa näyttivät kurjemmilta kuin viisitoistavuotiaanakaan, eikä kyseinen ikä ollut kohdellut häntä hellästi. Oli kuitenkin pakko myöntää, että kaikessa oli pohjalla pieni kerros jotain kirottua, alkukantaista viehätystä. Vähänkin vähemmän kurjat hetket tuntuivat nimittäin erikoisen ihanilta. Nils oli alkanut nauttia jopa yösijastaan, vaikka sitä saattoi tuskin kutsua sängyksi. Ruokakin sopi syötäväksi, kun paremmasta ei ollut tietoa. Ja maisemat! Ne nyt olisivat miellyttäneet kenen tahansa sivistyneen ihmisen silmää ilman äärimmäistä sielullista rasitustakin. Nils olisi silti tuskin viettänyt päiväkausia tarpoen pitkin raikasta metsänpohjaa, jos häntä ei olisi pakotettu siihen. Nils joutui yrittämään kaikin puolin hieman kovemmin kuin oli luullut. Kaipa hän oli valmis toteamaan, ettei renkien työ ollut ainakaan liian keveää. Nils ei voinut kuin sääliä ihmisiä, jotka joutuivat tekemään sitä päivästä toiseen ja etsimään ilonsa makuulle pääsemisestä esimerkiksi sen sijaan, että olisivat herkutelleet leivonnaisilla. Työtehtävät saattoivat myös olla tavallaan haastaviakin, joillekuille, vaikka Nils oli oppinut asiat ilmiömäisen nopeasti. Häntä kohdeltiin tosin yhä kuin hän olisi ollut muita paljon huonompi ja kuin hän olisi tehnyt asioita väärin, mutta ei se voinut olla totta. Laudan hän oli ehkä sahannut vinoon, myönnettäköön, mutta puita hän kaatoi aika lailla samalla tavalla kuin muutkin. Heikkoina hetkinä metsätyöt tuntuivat vahingossa jopa vähän... hauskoilta? Ei, ei sentään. Oli vain hyvä, että järjettömän ja painajaismaisen viikon työt olivat edes vähän merkityksellisiä, siinä kaikki. Alkukantainen, ruumiillinen raadanta oli sitä paitsi Nilsille melkein elämyksestä käyvää vaihtelua. Kaipa ihmiselle teki välillä hyvää kiduttaa itseään. Rengitkään eivät jaksaneet enää jatkuvasti piikitellä Nilsiä tai hihitellä hänen alennustilalleen. Joskus tauoilla he olivat melkein kuin mikä tahansa neljän miehen työporukka. Ajatus oli väsymyksen vääristämä ja kiisi ohi, mutta ehkäpä Nils tokkuraisena vähän piti siitäk... Niin, ja eräänä päivänä Nils sai kirjoitettua runon! Hän onnistui järjestämään itselleen tarpeeksi yksityistä aikaa siirtääkseen valmiiksi muotoutuneet lauseet paperille. Runosta tuli ensimmäisellä yrityksellä kelvollinen romantiikan henkeä huokuva maisemakuvaus höystettynä vastakaadetun petäjän pihkaisella tuoksulla. Loppusointuja ja kielikuvia täytyi luonnollisesti vielä hioa ja aihe oli hieman rahvaanomainen, mutta Nils tiesi jo valmiiksi ylittäneensä itsensä. Hänen sivistynyt lähestymistapa korkeakulttuurisine kielikuvineen sai maalaismetsän vaikuttamaan sopivan eksoottiselta. Hän lueskeli säkeistöjä muutamaan kertaan — hyvä on, ehkä kymmeneen. Hän salli sen itselleen, pitelihän hän sentään käsissään ensimmäistä lupaavaa kirjoitustyötään aikoihin. Onnistunut runo syöksi Nilsin ajatukset arvaamattomille urille. Niin arvaamattomille, että kuudennen päivän aamuna hän huomasi hymyilevänsä astuessaan ulos aitasta. Hänhän oli ollut viime päivien aikana kaikesta huolimatta koko lailla niin vapaa kuin sukunsa langettamaa despoottimaista rangaistusta kärsivä ihminen saattoi olla. Oli tietysti määrättömän ilkeää huijata jälkikasvua niin kuin Nilsiä oli huijattu, mutta vapauden perässähän hän oli alun perin lähtenytkin maalle. Vanhemmat saisivat edelleen tietää hänestä vain sen, mitä hän kirjoittaisi heille, jos hän ylipäänsä kirjoittaisi jotain. Antti taas ei viettänyt juuri aikaa tilalla, eikä ehtinyt liiemmin katsomaan Nilsin perään, eivätkä rengit todellakaan vaikuttaneet kummoisilta moraalivahdeilta. Tai no, Otossa oli sellaisia piirteitä, mutta hänkään ei puuttunut liikaa toisten asioihin. Ei Nils toki ollut suunnitellut tekevänsä mitään, mikä järkyttäisi asioihin järkevästi suhtautuvia ihmisiä, mutta ainahan jotain saattaisi ilmaantua. Ajatuskin kodin seinistä ahdisti Nilsiä, vaikka ne merkitsisivätkin kärsimyksen muuttumista toisenlaiseksi. Jos Nils todella palaisi kotiinsa jo viikon jälkeen niin kuin oli aikonut, hän ei takuulla pääsisi koko kesänä vanhempiensa silmien alta muualle kuin puistattaviin sukujuhliin, joissa hän olisi tuleva johtaja, tuleva johtaja ja tuleva johtaja. Ja jos Nils saisi maalla viimein kirjoitettua runojakin... Rengitkään eivät varmaan jaksaisi pitkään kiusata häntä henkihieveriin. He eivät lopulta edes olleet niin vastenmielisiä, että Nilsin olisi ollut pakko lähteä pois päästäkseen eroon heistä. Itse asiassa, vaikka sitä hävetti myöntää, hän ei halunnut päättää tuttavuutta vielä. Palvelusväen elämänmuodossa oli vieraudessaan jotain kiehtovaa, kuin alkuasukkaiden yhteisössä. Jos Nils lähtisi, hän katuisi myöhemmin, että oli jättänyt kaiken kesken. Näin hulluista lähtökohdista syntyisi takuulla tarinoita kerrottaviksi, kunhan niitä julkeaisi kertoa. Nils halusi ehdottomasti kokea ainakin maalaisjuhannuksen ruokkoamattomassa miesporukassa, juhlissa kun kuului tapahtuvan paljon kaikenlaista. Sitä isä ei takuulla ollut tullut ajatelleeksi. Hah. Shakkimattiin ajettu kuningas taisi sittenkin kuulua Olof Bergille. Nilsin olisi pitänyt arvata, että kaikki kääntyisi lopulta hänen voitokseen. Kyllä, Nils tosiaan suunnitteli vakavissaan jäävänsä enonsa kurjalle tilalle vapaaehtoisesti. Rengiksi. Hänen perheensä oli niin hirveä. Olisivat saaneet hävetä. Kuudennen päivän iltana Nilsin lähtö alkoi käydä ajankohtaiseksi. Rengit eivät vaikuttaneet murheen murtamilta. – No, onkos ollut kepeää? Otto vain kysyi. Nils oli luullut, että alkuviikon tyhjänpäiväinen kärhämä työn vaativuudesta oli jo unohdettu, mutta rengeillä oli selvästikin yllättävän hyvä muisti. Mitä vastaukseen tuli, maalaiset olivat nähneet tarpeeksi omin silmin. Sen kuuli Oton äänensävystäkin. Ei Nilsiä voitu enää vaatia nolaamaan itseään turhilla myönnytyksillä. – Olihan se kohtalaisen mukavaa puuhastelua, hän sanoi. Kukaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta Nils kieltäytyi jatkamasta aiheesta. Olisiko hänen pitänyt pyytää rengeiltä ja heidän jalolta ammattikunnaltaan anteeksi polvillaan? Palvelusväen elämä oli ehkä vähän kurjempaa ja hankalampaa kuin Nils oli ajatellut, mutta se sopi eittämättä ihmisille, jotka eivät osanneet lukeakaan kunnolla. Eiköhän kuulunut yhteiskunnan olemukseen, että kaikille oli oma paikkansa? Toisille sopi karumpi ympäristö kuin toisille — ja Nils oli päättänyt viettää kesänsä väärässä ympäristössä. Hetken päästä hän siis oli tutkivinaan matkalaukkuaan tarkoin, yhä kiivaammin. Lopulta hän selitti syvää järkytystä teeskennellen, etteivät vanhemmat olleet vielä muistaneet antaa hänelle rahaa paluulippuun. Nils joutuisi siis kirjoittamaan heille kirjeen pyytääkseen heitä lähettämään sopivan summan. Oikeasti hänellä oli tietenkin mukanaan nippu seteleitä, varmaankin enemmän kuin rengit olivat koskaan nähneet kerralla. Rahat "löytyisivät" tai "saapuisivat" kuitenkin vasta, kun Nils haluaisi lähteä matkoihinsa. Muussa tapauksessa olematon kirjeenvaihto voisi vaikkapa katketa matkalla postin kömmähdykseen. Suunnitelma oli kaikin puolin täydellinen. Rengitkin luulisivat Nilsin olevan väliaikaisesti rahaton, eivätkä alkaisi edes suunnitella hänen ryöstämistään. Ainakin Vilho vaikutti nimittäin epäilyttävältä. – Minun täytyy ilmeisesti jäädä tänne vielä joksikin aikaa, Nils huokaisi apeana tehtyään kuulijoille selväksi, että tilanne oli todellinen ja hyvin järkyttävä. Rengit antoivat hänelle vastahakoisen luvan jäädä, vaikka Otto käskikin juttelemaan isännän kanssa muista vaihtoehdoista. Jussi yritti sentään kuulostaa vähän vieraanvaraisemmalta, mutta hänkin olisi selvästi jäänyt mieluummin kolmistaan omalaatuisten kavereidensa kanssa. Hienoa, että Nils oli heti alkuun onnistunut voittamaan kaikki puolelleen. |