Luku 5, jossa sahaaminen johtaa kriisiin
NILS
Nils heräsi aamulla siihen, että joku tempaisi hänet sängystä lattialle. Hän rääkäisi vähemmän elegantisti, enimmäkseen kai säikähdyksestä, mutta ehdottomasti myös kivusta. Kun hän älysi katsoa ympärilleen, Vilho seisoi hänen vieressään ja tiirasi häntä häijysti haukannenänsä vartta pitkin. Ikään kuin havahtuminen tällaisesta paikasta ei olisi ollut tarpeeksi karua jo itsessään. – Vad i helvete! Nils älähti kömpiessään jalkeille. – Yritätkö tappaa minut? Vilho ei näyttänyt halukkaalta kiistämään syytettä. – Jos ee myö suaha nukkua niin et kyllä sua sinäkää, hän vain sanoi. – Älä kehtaa kiusata sitä, Otto sanoi kuin kuka tahansa tympääntynyt kaitsija; ei läheskään tarpeeksi kiinnostuneena. – Vilho nyt on aina vähän tuollainen, Jussi totesi punkastaan. Ai, vai yritti Vilho aina saada viattomia ihmisiä hengiltä? Sellaista asiaa ei yleensä todettu leppoisasti hymyillen. Oikeuttivatko poikkeuksellisen typerät poikkeusjärjestelyt muka palvelusväen kohtelemaan Nilsiä miten tahansa? Ties mitä kaunainen köyhälistö saisi päähänsä. Nimikin oli jo vaihdettu suomalaiseksi. Ei ollut Nilsin vika, että hän sattui kuulumaan ylempään kansanosaan. Miksei kukaan ollut miettinyt hänen hyvinvointiaan lähettäessään hänet maalle? Heitä oli kolme vastaan yksi, ja kaikilla oli vielä puukotkin, joita rengit osasivat käytellä paremmin. Nilsillä olisi todellakin viikon päätyttyä pari valittua sanaa kotiväelleen. Mikäli hän siis ylipäänsä palaisi kotiin muuten kuin arkussa. Kaiken kaikkiaan Nilsin elämä oli parhaillaan lähes sietämätöntä. Sänky oli kova ja tuskaisen epämukava, ja siitä täytyi jostain syystä kömpiä jalkeille (tai rymähtää lattialle, näköjään) täysin epäkristilliseen aikaan. Edellinen ilta oli ollut hirveä, etenkin kun seura oli sellaista kuin oli. Nilsiä oli joko nälvitty jatkuvasti, tai sitten hänet oli jätetty kokonaan syrjään puheenaiheista. Ei sillä, ei hän välittänytkään päästä niistä perille. Jotain Jussin tytöistä ja aivan liikaa tulevista töistä. Nilsille oli valjennut nopeasti, että Otto otti mitättömän työnsä hieman liian vakavasti. Kuinka paljon vatvomista puunkaadossa muka oli? Nils oli onneksi pelastautunut uneen ennen kuin Otto oli saanut päätettyä, kummasta päästä metsää kaataminen pitäisi aloittaa ja saisiko puun kaataa kärrypolulle, vaikka sitä ei saisi pois saman tien, vai olisiko sen parempi antaa kaatua taimikon päälle, vai... Entä sitten ruoka? Se oli käsittämättömän pahaa, tai ainakin tympeää. Aamiaisella iäkkäämmänpuoleinen keittiöpiika kantoi pöytään mitä lie ohrapuuroa, johon kapusta hädin tuskin upposi. Nils ymmärsi tietysti olla nirsoilematta kaikkien nähden, koska raukoilla ei kai ollut varaa parempaankaan. Hänen täytyi silti ihmetellä, kuinka työväki saattoi syödä moista epämääräistä ja vähän kitkerän makuista tahnaa silmää räpäyttämättä. Leipä taas oli kovaa, kuivaa ja sitkeää. Suolakalat näkyivät olevan aivan erityistä herkkua, vaikka Nils rohkeni hädin tuskin katsoa niihin päin. Ja pöytätavat... Niitä olisi ehkä hieman tasoittanut, jos tilalla olisi ollut enemmän naisväkeä. Nyt tilanne näytti monellakin tapaa synkältä: keittiöpiian lisäksi piikoja oli kaiketi vain kaksi. Heistä toinen saattoi olla ehkä vain pari vuotta Idaa vanhempi, mutta toinen vaikutti sentään olevan suurin piirtein Nilsin ikiä. Joku oli saattanut mainita Nilsille edellisenä päivänä, että piiat olivat siskoksia. Vanhempi tyttö oli kohtalaisen sievä, mutta ei ajanut Nilsiä mielettömyyksiin, kuten tekemään lähempää tuttavuutta. Raukka olisi kuitenkin luullut liikoja Nilsin hänelle suomasta pintapuolisesta huomiosta. Ei, Nils malttaisi kyllä odottaa aidon, suuren rakkautensa löytymistä vielä ainakin yhden viikon. Tai olihan hän jo löytänyt Annan. Kunhan tämä vain kiinnostuisi... Nils aikoi silti luonnollisesti viettää tilalla viikon ja pysyä kaiken aikaa arvokkaan tyynenä. Se ei olisi lainkaan mahdotonta, jos Nils tinkisi vaatimuksistaan hieman ja muistaisi, ettei tilan väeltä kannattanut olettaa järkevää käytöstä. Työt eivät voisi olla kovin vaikeita. Ehkä raskaiden taakkojen nostelua, mutta siihen harjaantuisi kuka vain, jos sitä tekisi pitkään päivästä toiseen. Karkeiden, paatuneiden renkimiesten ei olisi mitään järkeä vaatia Nilsiltä samaa kuin itseltään. Eihän Nilskään aikonut testailla renkien lukutaitoa. Muista, kevyemmistä ja taitoa vaativista tehtävistä hän sitten luonnollisesti suoriutuisikin siinä missä kuka vain, ellei paremmin. Hän tiesi sentään mistä tahansa aihepiiristä määrättömästi enemmän kuin maalaiset, vaikkei ollutkaan vuosikurssinsa terävimpiä oppilaita. Ehkä hän päätyisikin opettamaan työväkeä heidän omissa töissään. Ensimmäisen työpäivän aamuna Otto kierrätti Nilsin nopeasti pihapiirin ympäri ja lähinnä vain nimesi rakennukset. Nils uskoi, että se riitti; eihän tilalla edes ollut juurikaan esiteltävää. Kierroksen jälkeen siirryttiinkin jo kummemmitta seremonioitta tai saatesanoitta työn raskaan raadantaan. Otto nouti vajasta laudan ja laski sen sahapukille vajan eteen. – Tuosta pitää sahata metrinen pätkä, hän sanoi. Hän vilkaisi lautaa ja vetäisi puukkonsa terällä summittaisen loven sen reunaan. Hutilus, kuten saattoi odottaakin. – Se on suunnilleen tuosta poikki, mutta mittaa kumminkin, niin tulee tarkasti, hän sanoi. – Sahoja on liiterissä. Nils meni siis tutkimaan vajaa. Hän huomasi ensimmäisenä seinällä roikkuvan pitkän sahan, jonka kummassakin päässä oli puukahva. Otto hörähti, kun huomasi hänen nykivän sitä. – Ei kai se nyt justeerilla onnistu, hän sanoi kuin penskalle. – On siellä pokasahoja. No, anteeksi vain. Nils kääntyili hetken katsellen ympärilleen. Hän näki kyllä muitakin sahoja, muttei viitsinyt heti tarttua niihin. Ties mitä ne olisivat vuorostaan olleet. Justeeri ja justeeri... – Siinä vieressä, Otto sanoi. Niin niin, juuri niitähän Nils oli koko ajan tuijottanut. Hän nappasi yhden sahoista ja vielä alkeellisen näköisen mittakepinkin, jota ei onneksi voinut luulla muuksi. Hän mittasi laudan suhteellisen näppärästi. Oton vuolema merkki oli niin lähellä metriä, ettei sen paikkaa ollut syytä korjata. Luultavasti moukan tuuria. Sahaaminen oli toinen juttu. Kun Nils laski terän laudalle ja koetti liikutella sitä, terä tempoili puolelta toiselle ja raapi lautaa oikeastaan kaikkialta muualta kuin oikeasta kohdasta. – Vetäise alkuun kunnolla, että uppoa puuhun, Otto sanoi hänen olkansa takaa, kuin olisi opettanut vähintään algebraa. Nils teki niin kuin käskettiin, parin virheliikkeen jälkeen, mutta saha ei edelleenkään suostunut uppoamaan oikeaan kohtaan. – No, nyt se meni kyllä vähän..., Otto aloitti. – Kyllä minä tiedän, mitä teen, Nils sanoi. Lauta katkesi helposti. Sen sahaamiseen ei sentään tarvittu barbaarimaisia voimia. Lopputulos ei kuitenkaan ollut... Vilhokin tuli luonnollisesti paikalle juuri sopivasti. – Se oes kuulunu sahata suoraan, hän huomautti tiiratessaan lautaa. – Joo, on se vino, Ottokin totesi. – Harvinaesen vino on. – Eikä katkennut ihan oikeasta kohtaa. Kyllä Nils sen näki osoittelemattakin. – Mitenkäs se sillä laella? Vilho hymähti häijysti. ... Nilsille riitti. Hän tipautti sahan maahan ja käveli pois. – Äläs visko sitä, Otto murahti hänen peräänsä. – Terä katkeaa. Myönnettäköön, oli ehkä kohtalaisen typerää marssia tiehensä, mutta mitä muutakaan Nils olisi voinut? Tilanne oli täysin käsittämätön. Nilsiä pidettiin täälläkin toivottomana! Eihän se... Matematiikassa tai yrityksen johtamisessa oli vielä hyvinkin mahdollista epäonnistua, mutta millainen ihminen ei muka osannut sahata oikein!? Vaikka yritti tosissaan? Se oli täysin mahdotonta! Nils oli lähetetty maalle rengin hommiin, koska hänen isänsä halusi vihjata hänelle, ettei hän osannut muutakaan, ja nyt hän ei muka... Ei, täytyihän... Kaikki tällainen oli typerää. Mitä Nils olisi välittänyt, vaikka olisikin sattunut olemaan kelvoton rengin töissä? Renginkin töissä? Ajatus oli kieltämättä armottoman karu miltä tahansa kannalta ajateltuna — mutta kyllä kai Nils sentään oli hyvä vaikka millä muulla alalla!? Vaikka millä muulla, vaikkei juuri nyt keksinyt mitään. Hän oli keväällä miltei reputtanut perinteisen matematiikan lisäksi myös ranskan, jonka olisi muka kuulunut olla hänen bravuurinsa. Hän ei edes ollut saanut pieneen ikuisuuteen aikaiseksi runon runoa, eikä varmaan koskaan ainoatakaan aidosti kelvollista. Eikä hän osannut sahata! Sillä tuntui olevan merkillisen paljon väliä. Isä oli joskus sanonut, ettei Nilsistä ollut muuhun kuin haaskaamaan perheen rahoja ja kiertämään kalaaseja. Melko varmasti hän oli sanonut, tai jotain sen suuntaista. Ainakin hän olisi voinut, koska hän epäilemättä ajatteli niin. Ehkä hänellä oli siihen oikeus, mutta entäpä sitten? Nils ei vain ollut vielä löytänyt omaa työsarkaansa, ja miksipä kaikkien olisi tarvinnut sellaista löytääkään? Kai Nils voisi elää elämänsä kutakuinkin tyytyväisenä, vaikkei osaisi juuri mitään juuri kenenkään mielestä ja tuottaisi yhdentekevälle isälleen pelkkiä pettymyksiä. Sehän oli sujunut mainiosti tähänkin asti. Jokin niin turhanpäiväinen kuin sahaaminen sai ainakin suosiolla jäädä muiden vastuulle. Sama päti muihinkin maataloustöihin. Oli oikeastaan vain hyvä, ettei Nils ollut hyvä niissä. Hän ei silti jäisi Eerolaan naurettavaksi ja pilkattavaksi, ainakaan nyt, kun oli menettänyt hermonsa kaikkien nähden. Hän lähtisi pois. Hän kerta kaikkiaan lähtisi saman tien niin kauas pois kuin vain jalan pääsisi, ja matkustaisi mahdollisimman pian takaisin Ouluun. ♦ OTTO Otto oli vain tyytyväinen, kun sai tehdä töitä itsekseen niin kuin yleensäkin. Hän oli saanut Niilosta lopullisesti tarpeekseen jo ensimmäisen työpäivän aamuhetkinä. Viikon viettäminen hänen kanssaan tuntui vielä vaikeammalta kuin aiemmin. Mitään erityisen hirveää ei ehkä ollut tapahtunut, mutta Otto oli jo alkanut huomata, miten hitosti Niilo pystyikin hidastamaan työntekoa. Otto ei saanut pidettyä kaikkea tilan elämää silmällä, kun hänen täytyi kytätä, selvisikö Niilo hommista, joista kenen tahansa olisi pitänyt selvitä. Sitten piti vielä yrittää keksiä aloittelijalle sopivaa tekemistä ja neuvoa kädestä pitäen, mutta siitähän toinen otti itseensä, ja vähän kaikesta muustakin mahdollisesta. Sitten olisi varmaan pitänyt... Ja Otto kun oli jossain vaiheessa erehtynyt uskottelemaan itselleen, että Niilo voisi suorastaan helpottaa muiden työtaakkaa. Suuttua nyt pikkuvirheestä... Oton hommat eivät oikein ottaneet luonnistuakseen. Niilo oli aivan erityisesti hänen vastuullaan, paljon enemmän kuin halot tai hevonen. Oton tärkein tehtävä viikon aikana taisi olla pitää kloppia silmällä, olipa tämä miten pentumainen tai ärsyttävä tahansa. Kaipa Niiloa sitten piti tyynnytellä ja lohdutellakin, jos niikseen tuli. Kuka tahansa olisi sopinut työhön paremmin, mutta ei Otto ollut ennenkään valittanut. Ähkäisten hän jätti työnsä ja lähti etsimään kiusankappaletta käsiinsä. Niilo löytyi aitasta, penkomasta matkalaukkuaan. Häntä ei näkynyt haittaavan, vaikka Otto astui sisään. – Tuota..., tämä aloitti. Hän ei olisi piitannut tällaisesta. Jussi olisi saanut hoitaa joutavat läpinät, kun kerran osasi. Niilo kääntyi katsomaan Ottoa tuiman kysyvästi. – Ei sitä kukaan aina saa kerralla suoraan, Otto sanoi. – Miksi ihmeessä minä siitä välittäisin? Niilo tokaisi — niin kiukkuisesti, että jopa Otto tajusi hänen tosiaan välittävän juuri siitä. Aika pirun pentumaista, yhdestä laudasta... Ei kai Niilo sentään ollut taas yhden kerran lähdössä matkoihinsa? Totta kai oli, mitäpä muutakaan. Otto vaihtoi painoa jalalta toiselle ja huokaisi hiljaa. Hänen piti kai yrittää keksiä jotain. Varmaan jotain sellaista, mitä Jussi olisi voinut sanoa. Tai ei, ei Otto sentään taipunut sellaiseen. – Oletkos paljon sahannut? hän sen sijaan kysyi. – En yhtään, Niilo vastasi. Etteikö...? – Et yhtään? Otto toisti epähuomiossa. – En! Niilo huudahti. – Etkö milloinkaan? Niilo vilkaisi Ottoa äkäisesti, ja tämä tajusi hiljetä. Kaipa kaupungissa ei sitten tarvinnut tehdä pahemmin puutöitä. Eikä Niilo ollut tosiaan älynnyt eri sahojen päälle yhtään mitään. – No, ei se sitten ole ihmekään, Otto sanoi, ja tarkoitti sitä. – Saithan sinä sen sentään poikki. Eikä se niin hirveästi ollut viassa. Niilo ei näyttänyt vakuuttuvan. Oton kävi häntä melkein sääliksi. – Kokeilet uudestaan, Otto sanoi. – Minä neuvon. Se on helppoa, kun tietää miten se tehdään. Niilo ei liikahtanut, mutta vilkaisi sentään Ottoa nopeasti. Oikeastiko hän oli aikonut lähteä pois? Olisi edes peitellyt aikeensa vähän paremmin. – Näyttää vähän huonolta, jos annat heti periksi, Otto sanoi. – Tuletkos koettamaan? Niilo mietti hetken. – Totta kai minä koetan, hän sitten sanoi, kuin asia olisi ollut koko ajan selvä ja kuin äkilliselle poistumiselle olisi ollut jokin erityisen järkevä syy, joka ei liittynyt mitenkään vinoon sahattuun lautaan. Jaa jaa. Niilo taisi luulla, että palvelusväki nielisi mitä vain. Tällä kertaa Niilo suostui sentään neuvottavaksi, ja Otto suostui antamaan hänelle kokonaan uuden laudan sahattavaksi. Otto itse olisi tietysti korjannut edellisen laudan pään suoremmaksi, mutta toista kertaa tekevälle se olisi varmaan ollut liian vaikea. Sahaus vaati pari korjausliikettä, eikä työ sujunut erityisen lennokkaasti, mutta lopulta lauta katkesi. – No niin, Otto sanoi tarkastellen irtonaisen pätkän päätä. – Nythän se on suorassa. Niilo vilkaisi Ottoa tyytyväisenä, ehkä jopa iloisena. Ilme piiloutui nopeasti, eikä Otolle olisi tullut mieleenkään ottaa sitä puheeksi, mutta oli silti jotenkin hyvä tietää, ettei Niilo yrmistellyt sentään koko ikäänsä. Ehkä hän voisi oikeasti pysyä tilalla viikon, ja ehkä hän ei edes vihaisi aivan jokaista hetkeä — siis sillä tavalla liikaa, että kärsisi mahdottomasti. Ja, jos oikein hyvin kävisi... ...Ei, ei yksi suopea ilme vielä tarkoittanut, että Otto ja Niilo alkaisivat tulla toimeen. Niilohan oli tyytyväinen itseensä, ei Oton opastukseen. Mutta olisihan Niiloa sentään iloisena mukavampi katsell... Äh, mitäpä Otto sellaisesta? Hänhän tahtoi vain antaa klopille opetuksen. Otto käski Niiloa vielä hiomaan laudan pinnan. Ei Eerolassa tietenkään ehditty siistimään kaikkia näkyville tuleviakaan lautoja, mutta ainahan se oli parempi. Hioessaan Niilo pysyisi sitä paitsi vähän aikaa tallessa vahtimattakin, eikä voisi töpeksiä kovin pahasti. |