Luku 4, jossa kaikki on vähintään järkyttävää
OTTO
Kloppi alkoi tietenkin pyörtää puheitaan heti, kun huomasi joutuvansa niistä vastuuseen. Hän oli kuitenkin jo lupautunut tarpeeksi selväsanaisesti viettämään viikon renkinä. Sitä ennen hän oli kaiken lisäksi päästänyt suustaan vähän turhan paksua potaskaa — ja kaivanut oman hautansa. Enää Otto ei päästäisi kesävierasta lähtemään. Hän ja Vilho koettivat komentaa Nilsin alkajaisiksi renkiaittaan, mutta tämä ei suostunut hyväksymään kohtaloaan. – Ette kai te oikeasti kuvitelleet minun suostuvan? hän ihmetteli käsiään levitellen. – Enhän minä voisi ikinä alkaa sellaiseen. – Meinaat kumminkin lähteä livohkaan? Otto kysyi. Se ei toisaalta ollut yllätys. Nilsin tapaisen ihmisen saattoi odottaakin syövän suurimman osan sanoistaan. Nils perääntyi yhden toiveikkaan askeleen kärrypolun suuntaan. – Miksi tämä on teille niin tärkeää? hän kysyi. – Siitä tuli tärkeää, Otto sanoi. Hän ja kloppi tuijottivat toisiaan. Nils huokaisi. – Hyvä on, hyvä on. Pyydän anteeksi, hän tiuskaisi. – Teillä on varmasti oikein vaativa ja arvostettava työ. Hän hiljeni katsoakseen Ottoa ja Vilhoa viileän pahansuovasti, ennen kuin sihahti: – Saanko mennä? – Ei kelpaa, Otto sanoi. Nils huokaisi uudelleen. – Herregud, kun aikuisia ihmisiä lapsettaa, hän voihkaisi. – Miksi minun pitää kuunnella tätä jankuttamista? Sitä Ottokin oikeastaan ihmetteli. Nils ei edes yrittänyt lähteä, vaikka kukaan ei pidellyt häntä aloillaan. Ehkä hänellä oli sentään vähän selkärankaa. – Saat sinä lähteä, Otto sanoi. – Täällä vaan muistetaan tuommoiset nirppanokat aika pitkään. Varsinkin kun ensin lupaa ja sitten livistää. Nils jäi tuimana aloilleen. Selkärankaapa hyvinkin. – Ainakin te olette kamalia ihmisiä, teittepä mitä tahansa, hän pihahti ja mietti hetken hiljaa. – Kaipa minä voin olla täällä yhden päivän ja tehdä teidän typeriä hommianne. Jos annatte sitten olla. – Viikon, Otto korjasi. Nils sohaisi häntä väsyneellä katseellaan. – Saatte maksaa minulle palkkaa, hän sanoi, mutta ei jaksanut enää kieltäytyä. Vilho tyrskähti. – Mitteepä meenasit tehhä sillä penninpuolikkaalla? hän kysyi. – Eekä kukkaan tääspäenen sinulle maksas mittään. – Jäät siis viikoksi, Otto varmisti. – Olkoon, Nils sanoi. – Vaikka olisi minulla parempaakin tekemistä kuin leikkiä täällä. Otto ei oikein tiennyt, millaista leikkimistä viikosta tulisi — eikä hän ollut varma, tahtoisiko sittenkään ottaa siitä selvää. Hän pani Nilsin joka tapauksessa laittamaan kättä päälle, jottei asiasta tarvitsisi enää vääntää. Nils näkyi ymmärtävän eleen painon, sillä hän ojensi kätensä Otolle hitaan vastahakoisesti. Tämä oli jo toinen kerta samana päivänä, parin tunnin sisään, kun he kättelivät. Tällä kertaa se ei enää tuntunut Otosta yhtään vaaralliselta. Lupauduttuaan lopullisesti kärsimykseensä Nils suostui viimein lähtemään katsomaan tulevaa yösijaansa. Hän teki tosin harvinaisen selväksi, ettei tehnyt sitä mielellään. Hän maleksi Vilhon ja Oton perässä ja saattoi edelleen suunnitella karkaamista. Tuskinpa häntä kukaan olisi ottanut kiinni. Otto ei ollut olettanutkaan, että pieni ja tunkkainen aitta olisi suuremmin miellyttänyt Nilsiä. Hän pani kuitenkin tyytyväisenä merkille, ettei tämä vaikuttanut inhoavankaan näkemäänsä, kunhan katseli tympeänä. Eerolan renkiaitta oli tosiaan siisti — siihen nähden, että siellä piti päivästä toiseen majaansa kolme miestä. Kaikkien tavarat pysyivät omilla paikoillaan kaapeissa, ja Jussi oli itse asiassa lakaissut lattiat vasta samana aamuna, luonnollisesti Oton käskystä. Otto oli tosin yleensä ainoa, joka sijasi petinsä kunnolla. Hän ei viitsinyt nalkuttaa asiasta muille, varsinkaan kun aittahuoneeseen astui harvemmin esimerkiksi upporikkaita kaupunkilaiskloppeja. – Täällä me nukutaan, Otto sanoi Nilsille niin reippaasti kuin osasi, ikään kuin ei olisi huomannut hänestä huokuvaa vastahakoisuutta. – Sinulle onkin sopivasti punkka vapaana. Otto nukkui toisen kerrossängyn alapedillä, Jussin alapuolella. Vilho oli ottanut omakseen toisen sängyn yläpedin, joten Nils nukkuisi alhaalla, tavallaan kai Oton vieressä... paitsi, ettei lähellekään. Sängyt mahtuivat onneksi olemaan reilusti erillään. – Siitä kuel renki just männä viikolla, Vilho sanoi synkästi nyökäten vapaan pedin puoleen. Otto tuhahti. – Eikä mitään kuollut, hän katsoi parhaaksi korjata, vaikka Nilsiä eivät näyttäneet hirveämmin kiinnostavan palvelusväen edesmenot. – Se on ollut iät ja ajat tyhjänä. Vilho virnisti. – Vähä oesin säekäättännä, hän sanoi. Nils seisoi jäykästi aloillaan ovensuussa matkalaukku kädessään eikä tehnyt elettäkään käydäkseen peremmälle. Hän taisi silti vähitellen nieleskellä karua kohtaloaan. – Mikä kaapunkipoejan nimi on? Vilho älysi viimein kysyä. Nils kertoi nimensä pitkin hampain. – Mitäs myö sille tehhään? Vilho kysyi Otolta. – Mille? Nils kysyi. Ei ihme, sillä Ottokaan ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse. – Sinun nimelle, Vilho selvensi. – Ei sille tehdä mitään, Nils sanoi. Hän kuulosti tosin vähän huolestuneelta. Syystäkin, Vilhon kanssa. – Se on aeka vaekee, Vilho sanoi velmusti hymyillen. – Vähä tuommonen ruohtalaenen. – No, sehän nyt on luonnollista, koska..., Nils yritti, mutta Vilho keskeytti hänet. – Oesko Niilo? hän ehdotti. Nils ähkäisi kysyvästi. – Niilohan on pidempi, hän yritti, mutta älysi kai sitten, millaisten ihmisten kanssa oli tekemisissä. – Tehdäänpä niin, hän tuhahti pisteliäästi. – Mitä Otto sannoo? Vilho kysyi. Otto nyökkäsi. – Niilo käy, hän murahti. Oli ehkä vähän julmaa ryöstää toiselta nimi, mutta Niilolle se taisi olla vain oikein. Hänen tyrmistynyt katseensa tuntui ihmeen hyvältä. – Nonni. Se on piätetty, Vilho sanoi tyytyväisenä. –Otto suap tiällä aena viimesen sanan. Tae vaekka ee saeskaan, niin sinä et aenekkaan sua. Hän vilkaisi Niiloa, joka viitsi enää vain kohottaa kulmiaan kyllästyneesti. –Minä oon sitte Vilho. – Ja nyt ne työvaatteet..., Otto aloitti. Se sai sentään Niilon vielä älähtämään. – Ei ikinä, hän sanoi ja nosti kädet torjuvasti eteensä. – Haluatko mieluummin liata nuo omasi? Otto kysyi. Niilo vilkaisi puhtauttaan hehkuvia pukimiaan ja siirsi sitten katseensa Oton kärsineeseen vaateparteen. Hän näkyi saaneen tarpeekseen elämästään. – Enpä kai, hän sanoi latteasti ja mutisi päälle jotain tavallista hirveydestä ja käsittämättömyydestä. Otto kääntyi tutkimaan rengintöihin sopivia vaatteita, joita oli kaivettu tilan kätköistä valmiiksi esille aitan katonrajaan. Useimmat niistä taisivat olla liian isoja Niilolle, mutta eivätpä ne olisi milloinkaan istuneet kovin hyvin. Otto veti yhdet suunnilleen sopivat housut alas orrelta. – Kokeile noita, hän käski ja ojensi housut Niilolle. Tämä tarttui niihin ja käänteli niitä hetken käsissään, mutta nosti pian katseensa Ottoon. – En voi uskoa tätä, hän sanoi selvästi järkyttyneenä. – Ne on kestävää kangasta, Otto sanoi. – Ei ole ihan heti kulumassa puhki, vaikka on varmaan olleet jo monella. Niilo jurnutti taas jotain ja mulkoili Ottoa alta kulmainsa, mutta ei vastustellut erityisen kuuluvasti. Toisaalta hän ei myöskään vaikuttanut aikovan kokeilla housuja. – Tuossa näkyy olevan paita, Otto sanoi löydettyään sopivan. Hän puolittain ojensi, puolittain viskaisi vaatekappaleen Niilon suuntaan. Tämä nappasi sen käteensä ja taisi oikein nyrpistää nenäänsä. – Ole onnellinen. Koitkaan ei ole syöneet, Otto huomautti. Otolla ei ollut yleensä mitään rikkaita vastaan eikä hänellä ainakaan ollut tapana ylvästellä köyhyydellään, mutta Niilo oli kyllä... Hän sai koko porvariston näyttämään niin naurettavalta, että Otto alkoi taipua Vilhon kannalle. Hän tarjoaisi Niilolle tämän ansaitseman rangaistuksen ja kalauttaisi samalla vähän järkeä ja kunnioitusta herran kalloon. Etteivätkö maatyöt vaatineet mitään? Ja ettäkö Eerolaa hoidettiin ala-arvoisesti? Viikon päästä klopin kellossa olisi jo toinen ääni, eikä Oton tarvitsisi edes olla erityisen julma. Niilo jäi seisomaan aitan lattialle vaatteet sylissään, vaikka näytti siltä, että olisi mieluummin heittänyt ne pihalle ja tuikannut tuleen. Kaipa Otto kaikesta huolimatta vähän ymmärsikin, mitä hänen päässään liikkui. Kenen tahansa olisi varmaan ollut vähän vaikea käsittää, että hänen laillaan puettu ihminen todella seisoi renkiaitassa, varsinkaan tällaisessa tilanteessa. Niilon vaatteet olivat nimittäin koreat – häiritsevän koreat. Mutta ei hätää, ne olivat vain sellaiset kuin Otto oli odottanutkin rikkaalta kaupunkilaiselta. Otto tiesi sitä paitsi oikein hyvin, ettei häiriintyminen välttämättä tarkoittanut mitään vakavaa. Kysehän oli loppujen lopuksi vain vaatekappaleista, ei muusta. Kalliilla rahalla teetetyistä puvuntakista, liivistä ja solmiosta. Ne näyttivät hyviltä kenen tahansa päällä, ja niin niiden kuuluikin näyttää. Niiden katselemisessa ei kai vielä ollut mitään pahaa. Ja – ja kyllähän ne oikeastaan näyttivät Niilon päällä jo vähän hölmöiltä. Onneksi. Otto kun oli jo ennättänyt ounastella asemalla, että kesästä tulisi vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Niilo ei ollut näöltään mikään penska. Vaikka mikäpä Otolle olisi voinut olla niin vaikeaa... Eihän hän milloinkaan ollut sellaista vakavissaan... Eikä hän ainakaan tällä järjellä... Joka tapauksessa oli lopulta melkoinen helpotus, että Niilo oli... no, sellainen kuin oli. Hyvä, jos Otto edes sietäisi häntä kokonaista viikkoa. – Toivottavasti ymmärrätte joskus itsekin, miten halpamaista tämä on, Niilo nurisi vieläkin. Seuraavaksi hän uhkaisi varmaan kieliä äidilleen. Se olisi tosin herttaisen turhaa, kun kotiväki oli vastuussa koko jutusta. – Joo joo, Vilho sanoi tympääntyneenä. – Kokkeele nyt piälles. Niilo ähkäisi, muttei kai jaksanut enää sanoa ääneen, mitä mieltä oli touhusta. – Missä? hän kysyi. – Siinä vuan. Niilo alkoi riisua vaatteitaan kiukkua puhkuen. Otto katsoi enimmän aikaa pois, muttei voinut olla huomaamatta, ettei kaupunkilaispoika tosiaan ollut tottunut työntekoon, tai ainakaan samantapaiseen kuin rengit; kirjoitustyöt eivät kummemmin maalla auttaneet. Kesävieraalle tulisi pirun vaikeaa, mutta Otto ei oikein osannut sääliä häntä. – Nämä ovat niin kamalat kuin kuvittelinkin, Niilo sanoi, kun oli saanut rytkyt päälleen. Otto kääntyi katsomaan ja yllättyi kieltämättä vähän. Niilo näytti heti paljon enemmän tavalliselta rengiltä. Tietysti hän näytti, olihan hänellä nyt rengin vaatteet. Hiukset olivat kyllä vielä liian hyvässä ojennuksessa ja liian hyvin leikatut. Niin, ja tummasta tukastaan huolimatta Niilo oli pirun vaalea. Sitä paitsi hänen avuton honteluutensa kävi vähän liian suuressa paidassa jo tuskastuttavan selväksi. Käsivarret olivat säälittävimmät. Herraskaisen soreat sormetkin hiertyisivät pilalle päivässä — ja mitähän kynsille tapahtuisi? Otto oli väkisinkin pannut ne merkille kätellessään. Ne olivat sievän muotoiset ja sileän kiiltävät. Otto ei ollut eläessään nähnyt kenenkään tälläävän jotain yhtä turhaa yhtä tarkasti. Tai ehkä ne säilyivät nätteinä tälläämättä, jos ei tehnyt mitään. – Hyvinhän nuo sopii, kun pitää hihat käärittyinä, Otto sanoi. – Ja lahkeet laitetaan saappaisiin. Niilo taisi osata äännähdellä vain harvinaisen tyytymättömästi. – Kangas on hirveää, hän sanoi ja koetti löytää mukavampaa asentoa. – Elä? Vilho tokaisi. Hän hypisteli Niilon riisuman kauluspaidan hihaa. – Onko tämä silikkiä vae mitä? Soppii lellipenskalle. – Onko sitten niin jaloa kärsiä tällaisissa kamaluuksissa? Nils kysyi ja koetti tällätä kaulustaan. Ei hän toisaalta pahaltakaan näyttänyt. – Kyllä ne siitä tulee mukavammiksi, kunhan likaantuu, Otto sanoi. Niilo olisi varmaankin sanonut jotain tavanomaista, mutta aitan ovi avautui. – Mitäs täällä hommataan? Jussi ennätti kysyä, ennen kuin huomasi Niilon. – Ai, niin! Terve! hän huikkasi hymyillen. Jussi ei tiennyt riidankärhämästä, joten hän asteli saman tien jututtamaan Niiloa. Tämä esittäytyi vanhalla nimellään, mutta Vilho korjasi. Niilo näkyi suhtautuvan Jussiin vähän suopeammin kuin muihin renkeihin. Heidän lyhyt juttutuokionsa sujui melkein ystävällisessä sävyssä. Se ei tietysti ollut suuri ihme, koska Jussi ei ollut joutunut tappelemaan eikä komentelemaan. Toisaalta Otto ei olisi ihmetellyt, vaikka Jussi olisi saanut Niilon suostumaan älyttömään suunnitelmaankin ilomielin. Nuorimmalla rengillä oli sellainen vaikutus muihinkin kuin tyttöihin. Kai se alkoi hymystä. Ja Jussi ja Niilo olivat vielä suunnilleen samoja ikiäkin. Ehkä heistä voisi tulla vaikka kavereita. Heillä olisi varmaan jotain nuorten miesten juttuja juteltaviksi. Otto ei ollut ikinä oikein tiennyt sellaisista. Hän ei sitä paitsi pitänyt tapanaan alkaa kenenkään kaveriksi, eikä Niilo erityisemmin houkuttanut tekemään poikkeusta. Otto laittaisi hänet töihin viimeistään seuraavana päivänä. Mitähän kloppi tykkäisi herätyksestä aamunkoitteessa? |