Luku 8, jossa mietitään turhuuksia
OTTO
Niilossa oli kyllä sietämistä, mutta oli hän myös vähän huvittava. Ehkä enemmänkin huvittava kuin ärsyttävä. Otto olisi tietysti toivonut hänen myöntävän reilusti, etteivät rengintyöt olleet mitään lastenleikkiä, mutta ainakin hän piti suunsa eikä enää panetellut palvelusväkeä kovaan ääneen. Jotain oli jo oppinut, mokoma. Hän teki hommansa huokaillen, osaansa päivitellen ja aika lailla huonommin kuin muut, mutta teki kuitenkin. Otto olisi silti suonut hänen lähtevän takaisin Ouluun silloin kun oli ollut puhe. Ilman muuta hän olisi. Tietysti. Oli melkoinen tapaus, etteivät raharikkaat olleet muistaneet antaa pojalleen mukaan pientä rahasummaa paluulippuihin. Sitäkin Otto vähän ihmetteli, ettei Niilo ollut ilmeisesti vielä parin viikon jälkeenkään postittanut kirjettä pyytääkseen kotiväkeään lähettämään rahaa. Ei Otto silti kehdannut udella, viivyttelikö Niilo kenties tieten tahtoen asiansa hoitamista. Anttikin oli sitä paitsi sanonut olevansa tyytyväinen, kun siskonpoika viipyi sukutilallaan. Isännän mielestä renkitouhu oli edelleen hauskaa vaihtelua kaikille. Otto ei olisi välttämättä perustanut vaihtelusta, varsinkaan tällaisesta, joka saattaisi sittenkin äityä hänen kannaltaan vaaralliseksi. Jussi oli tympääntynyt Niiloon yhtä nopeasti kuin tyttöihinsäkin. Ensimmäisen viikon jälkeen hän oli vihjannut Otolle, että Niilon huvittaminen alkoi käydä hänen hermoilleen, tai siis viedä liikaa hänen aikaansa. Otto sai kuulemma ottaa vastuun, joka hänelle kuului. Niin Otto oli yrittänytkin tehdä, parhaansa mukaan. Oli pakko myöntää, että hän saattoi nykyään haluta päästä Niilon kanssa kunnon puheväleihin muutenkin kuin velvollisuudesta. Niilohan näkyi käyttäytyvän hetkittäin ihmeen ihmismäisesti, ainakin piikojen kanssa. Niin, ja olihan hän kaikkinensa aika hitonmoinen tapaus. Otto oli suoraan sanottuna kiinnostunut hänestä. Ei, ei tietenkään niin, että hän olisi mitään... ei missään tapauksessa. Niilo vain oli... omituinen. Tuskinpa Otto saisi enää toiste samanlaista tilaisuutta jutella hänen tapaisilleen. Niin, ja olivathan he työkavereitakin. Ei ollut mukava nukkua samassa aitassa, jos ei pystynyt puhumaan sopuisasti. Mutta miten ihmisiin muka tutustuttiin? Otto ei edelleenkään oikein älynnyt. Hän ei tutustunut ihmisiin. Jussin ja Vilhon kanssa hän oli tullut alusta asti toimeen joten kuten, kun oli puhunut siitä mistä osasi, eli töistä. Niilon kanssa ei ollut niin helppoa. Arkinen raadanta ei kiinnostanut häntä keskusteluksi asti. Kaiken lisäksi hän taisi syyttää erityisesti Ottoa tilanteestaan ja kaataa enimmät sappensa hänen niskaansa. Heidän jutustelunsa muuttui heti pentumaiseksi tiuskimiseksi. Otto oli koettanut kaivella jotain, mikä olisi voinut auttaa häntä alkuun, mutta mitä enemmän hän tonki esiin, sitä vähemmän hän ymmärsi. Niilolla oli silmälasit, mutta hän piti ne piilossa ja siristeli mieluummin päivät pitkät. Hän kirjoitteli antaumuksella kesken työpäivän, mutta ei kotiinsa pyytääkseen rahaa. Kaiken lisäksi hän puhuikin naurettavan herraskaisesti ja vaikutti taipuvaiselta lirkuttelemaan kaikenlaista tyhjänpäiväistä. Olikohan renkimiehen edes mahdollista saada tolkkua mokomasta? Jussikin oli jo antanut olla. Heikkoina hetkinään Otto mietti, voisiko kysyä nuorimmalta rengiltä neuvoa. Hehän juttelivat kai joskus jostain vähän turhemmastakin. Mitähän pirua? Otto ei ikinä miettinyt tällaisia asioita. Jos puhuminen ei kerran tullut luonnostaan, miksi Otto pakotti itseään siihen? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli, jutteliko hän Niilon kanssa vai ei, ja mistä asioista? Työt tulivat tehdyiksi joka tapauksessa, ja sitten Niilo jo lähtisikin matkoihinsa ja kaikki palaisi ennalleen. Otto ei ollut ennenkään antanut sijaa turhanpäiväisille haluamisilleen ja kiinnostuksilleen. Kyllä hän tiesi, mitä niistä ennen pitkää kehittyisi. Eihän Otto tietenkään olisi tässä tilanteessa niin typerä, ei, mutta hän oli jo alkanut tuhlata liikaa kallista aikaansa tyhjänpäiväisten kaveruuksien miettimiseen. Juhannuskin alkoi jo sotkea hyvin alkanutta kesäistä arkea. Velttoilua aloiteltiin nimittäin hyvissä ajoin etukäteen, kuten joka vuosi. Kaikki keskittyivät jauhamaan suunnitelmistaan, vaikka ne olivat aina samanlaisia. Jussi katsoi jälleen tarpeelliseksi suunnitella tarkasti ja ääneen, keiden kanssa aikoi jenkata ja missä järjestyksessä. Keskikesän merkityksettömät melskajaisethan pyörivät perimmiltään nuoren väen teerenpelin ympärillä. Vain vanhat ukot ja Vilho löivät korttia seinustalla. Tappelutkin käytiin enimmäkseen naisten päällisiä. Kaikki oli silti helppoa ja kevyttä, vähän kuin leikkiä. Kietaistiin käsi nätin tytön vyötärölle kummempia miettimättä ja hiippailtiin sivummalle. Tai sitten puhuttiin tytölle juhlissa pari sanaa ja hyvä jos ei oltu jo viikon päästä vaivattomasti kihloissa. Samat vanhat kuviot alkoivat näyttää aika ärsyttäviltä, kun niitä oli seurannut sivusta kymmenkunta vuotta. Otto pyysi joka vuosi isännältä lupaa jäädä vahtimaan tilaa juhlien ajaksi, mutta tämä ei suostunut. Hän tarkoitti kai vain hyvää, mutta kaikki juhannusjuhlissa kävi Oton mielen päälle turhan raskaasti. Ajan kulumistakin kerkesi ajatella — ja sitä kaikkea muuta. Otto olisi mieluummin ollut tekemässä jotain hyödyllisempää kuin istumassa sivussa. Olisihan hän tietysti voinut mennä juttelemaan Hilmalle, ja niin hänen olisi kai kuulunutkin, mutta kun... – Ja Otto meenoo tietysti tuassiisa ryypätä koko juhannuksen, Vilho ennusti eräänä aamuna, kun juhla tuli taas kerran puheeksi aamutoimien aikana. Otto tunsi niskansa jäykistyvän. Hänen tuskainen katseensa heijastui seinällä roikkuvasta peilinkappaleesta. Hän laski partaveitsensä pyöreän pesuvadin viereen ja kääntyi toisten puoleen. – Olenko joskus ryypännyt? hän kysyi matalasti. Hän kalautti katseensa kylmänä ja käskevänä vasten Jussin ja Vilhon katseita, mutta nuoremmat eivät joko ymmärtäneet viestiä tai piitanneet siitä. He katsoivat merkitsevästi Ottoa, toisiaan ja taas Ottoa. – Eeetpä toellae, Vilho sanoi, muttei yrittänytkään kuulostaa vakavalta. Hän ei ottanut tilannetta läheskään tarpeeksi tosissaan: suupielikin oli kepeässä virneessä. Tietysti Jussi ja Vilho muistivat jokavuotisen perinteen yhtä hyvin kuin Ottokin, mutta olisi sen voinut jättää muistelemattakin. Ei Niilonkaan tarvinnut päästä perille kaikesta. Oton arvovalta kärsisi, jos nuoriherra tietäisi hänestä mitä sattui. Vaikka kaipa Oton olisi pitänyt ajatella, että viinan kiskominen juhannuksena kuului vähän kuin asiaan. Toisista se oli kai hauskaakin. – Juodaanko siellä paljonkin? Niilo kysyi kiinnostuneena sänkynsä reunalta. Otto ei ollut ennen nähnyt häntä yhtä virkeänä aamutuimaan. Isäntä oli kertonut, että Niilo piti juhlista vähän liikaa. Hänen tapaisestaan se oli jotenkin helppo uskoa. – Otto aenakkii juopi, Vilho sanoi häikäilemättömän rempseästi vetäessään paitaa päälleen. – Se pittää aena taluttoo pihhaan. Siinä onnii ruahoomista tuon kokosessa. Savolainen ei tosiaankaan siekaillut laukoessaan totuuksia. Niilo katsoi Ottoa juuri niin kuin ei olisi tarvinnut, virnisti ikään kuin olisi nähnyt hänet uudessa, huvittavassa valossa. Oton niska hikosi ja hänen naamaansa pisteli Hän ei saanut sanottua mitään puolustuksekseen, mutta näytti kai niin kituvalta, että Jussin piti pelastaa tilanne uhrautumalla itse. – Mikähän Aholan Kaisaa vaivaa? tämä mietti kovaan ääneen. – Se yrittää koko ajan tulla juttelemaan. – Ne on nuo eokot, Vilho sanoi, kuin olisi ollut erehtymättömästi perillä näistäkin asioista. – Kyllä minä enemmän tykkään, jos eivät käy itse päälle, Jussi sanoi ja sukaisi hiuksiaan. Eerolan renkiaitassa tiedettiin, että Jussi piti "haastavista tapauksista". Joskus oli vaikea erottaa, puhuiko hän jänisjahdista vai riiaamisesta. Ja Otto kun olisi pitänyt kahdenkin tytön pyörittelyä tuomittavana käytöksenä. – Eekö se oo hirvee koko Kaesa? Vilho kysyi nojaillen seinään. Otto tiesi vain sen verran, että Kaisa palveli piikana samalla tilalla kuin Hilma. Tyttö saattoi olla tummatukkainen, tai sitten ei. Jussi nyökkäsi. – Ei se mukavimmasta päästä ole, hän sanoi. – Oot sitte ollu sennii kansa? Vilho kysyi, tai ehkä paremminkin totesi. Jussi jätti vastaamatta, lisäuteluihinkin. Hän istahti Oton sängyn reunalle kiillottamaan saappaansa vartta paitansa hihalla. Hetken päästä Jussi siirsi huomionsa vuorostaan Vilhoon. – Mitäs itse meinaat järjestää juhannukseksi? hän kysyi savolaiselta. – Kuka on Vilhon helli? Vilho tuhahti Jussin lässyttävälle äänensävylle. – Ee minua kiinnosta semmoset, hän sanoi. Hän saattoi puhua tottakin, ainakin sikäli kuin Otto tiesi: Vilho ei ollut koskaan maininnut mitään sen sävyistä kenestäkään, eikä kyliltäkään kantautunut juttuja muusta kuin korttipeleistä, joista Vilho kuului nyhtävän joskus sievoisiakin summia, köyhälistön mittakaavassa. Jussi hoiti näemmä Eerolan teerenpelit kaikkien puolesta. Vaikka saattoihan olla, että Vilho oli kaikessa hiljaisuudessa katsonut morsiamen valmiiksi ja odotteli sopivaa hetkeä ehdottaa naimakauppoja. Niinhän asia olisi pitänytkin hoitaa, järkevästi harkiten ja tehokkaasti, muita häiritsemättä. Eerolan renkiaitassa jauhettiin liikaa kaiken maailman turhuuksista. – Vai ei kiinnosta? Jussi nytkin yritti. – Ettei vaan johtuisi siitä, ettet itse kiinnosta ketään? Vilho ähkäisi. – Ne on nuo asiat loppuusa pirun tympeetä. Ihan siäliks kääpi sinua kun et ossoo muuta aatellakkaa. Jussi kohotti kulmiaan. – Itse keskitytkin sitten koko päälläsi huijaamaan sökössä, hän sanoi. – Eikö kunnon mies vaan ryöstäisi reilusti? Vilho valpastui ja tempaisi ryhtinsä suoraksi. – Mittee meenoot! hän huudahti. – Reelusti oon kaekki hommannu. Ee piä olla katteellinen, jos toesella on enempi rahhoo. Otto veti saappaat jalkaansa kaikessa rauhassa. Sanaharkka potkaisisi nuorempien aamun vauhtiin ja Otto säästyisi heidän irvailultaan. ♦ NILS Nils istui pedillään jaksamatta vielä pukeutua kunnolla. Oli niin varhaista, että ikkunasta hiipi sisään vasta kalvakoita auringonsäteitä, joista useimmat hukkuivat aitan pölyiseen tungokseen. Rengit olivat kuitenkin jo täydessä vauhdissa. Nils ei olisi jaksanut kinastella ani varhain yhtä yhdentekevistä asioista. Jussi muistutti, että Vilho oli jäänyt kolme vuotta sitten harvinaisen selvästi kiinni huijaamisesta. Vilho huomautti puolestaan, että tapauksesta oli aikaa. Sitä paitsi jonkin tilan jonkin niminen pehtoori oli silloin petkuttanut Vilhoa korttipelissä kaksi kertaa törkeämmin kuin Vilho olisi ikinä edes harkinnut tekevänsä, ja Vilho oli vain ottanut omansa takaisin hänen pussistaan huijaamalla vuorostaan häntä. Myöhemmistä petoksista ei sitten ollutkaan todisteita. – Olkoon sitten sillä tavalla, Jussi sanoi olkiaan kohauttaen. – Et huijaa, ja olet niin rahanahne, ettei sinulla ole aikaa helluille. Vilho hymähti kuivasti. – Suatanhan minä muodon vuoks ottoo jonniillaesen emännän talloo hoetammaan sitten kun tympäännyn näehin hommiin. Ennen Ottoo aenakkii. Jussi löi kätensä yhteen. – Niin, Otto minua kiinnostaakin! hän huudahti ja käänsi katseensa vanhimpaan renkiin. – Mitä sinä meinaat? Otto oli luonnollisesti jo valmis päivän töihin ja seisoskeli malttamattomana oven vieressä. – Miten niin? hän kysyi. Hän vaikutti ehkä vähän huolestuneelta mutta enimmäkseen tympääntyneeltä, kuten yleensäkin, jopa nukkuessaan. – Että tyttöjen kanssa? Jussi tarkensi. Otto murahti ja siirsi katonrajasta roikkuvaa lakanaa hieman toiseen asentoon. Nils ei ollut osannut edes ajatella, että jörmyn päässä saattaisi liikahtaa romanttisia ajatuksia. – En minäkään jouda miettimään semmoisia, Otto sanoi. Niinpä. – Sitähän sinä oot sitä Hilimoo, Vilho totesi. – Sitähän se, Jussi vahvisti. Ai jaa? Eipä Nils toisaalta olisi uskonut myöskään, että Otto ryyppäisi kaikki juhannukset. Hilman mainitseminen sai rengin ähkäisemään melkein kivuliaasti. Hän oli näyttänyt yhtä puolikuolleelta viimeksi, kun oli joutunut kertomaan Nilsille totuuden katalasta juonesta. – Hilma vaan tulee joskus juttelemaan, kun nähdään, Otto sanoi tuimasti. – En minä ole kysynyt, minkä tähden. Vilho hörähti tuttuun tapaansa häijysti. – Elä kehtoo. Kyllä sinun pittää tuossa iässä sen verran älytä, aekusen ukon, hän sanoi. Otto kohensi lätsänsä asentoa seinänaulassa ja siirtyi sitten tiiraamaan ulos ikkunasta. – Onkohan siellä ollut kylmääkin yöllä? hän mietti. Jussi katsoi häntä ja hymähti. – Ei siinä ole mitään noloa, että tykkää tytöstä, hän sanoi leikkisästi. – Kaikki tietää, että sinä katselet Hilmaa. Ja kyllä se Hilmakin sinusta pitää. Otto mumisi jotain epäselvää, aikaili hetken ja lähti ulos. Jussi hymähti hyväntahtoisesti katsoessaan hänen perässään sulkeutunutta ovea. Nils ei oikein ymmärtänyt poistumisen syytä, mutta reaktioiden perusteella hän uskalsi olettaa, ettei kyse ollut mistään erityisen vakavasta. Ihmeen lapsellista touhua, silti. – Ja Niilohan nyt löytää tansseista heti kymmenen henttua, Jussi sanoi katsoen Nilsiin päin. – Kunhan saavat tietää, että opiskelee lukiossa. – Se pittää tosijaan muistoo maenita, Vilho nyökytteli. – Jos luuloovat että oot kööhä ja tuommonen, nii pittäävät meleko jonniijjootavana. Ja miettiivät, onko piässä vikkoo. Nyt Nilskin alkoi tehdä rivakasti lähtöä ulos. Hän oli koettanut totuttautua Vilhon loputtomaan katkeraan herravihaan, mutta ei hän olisi jaksanut olla aamusta iltaan yksinään koko yläluokkaan kohdistuvan parjauksen kohteena. Ei Nils ollut henkilökohtaisesti määrännyt Eerolan renkejä kurjuuteen tai alistanut heitä raadannan ikeeseen — tai mistä ikinä työväki sitten tahtoikaan vapautua. Vilho ei tuntunut millään käsittävän sitä. Nilsin harmiksi renki osasi ilmeisesti vielä lukeakin suhteellisen sujuvasti, sen verran ahkerasti hän siteerasi Työmiehen kirjoituksia kaikissa vähänkin sopivissa tilanteissa. Nils pysytteli yleensä arvokkaasti hiljaa, vaikka tyhjästä räyhäävä työväki kävikin hänen hermoilleen. Aatekeskustelun lietsominen olisi pahentanut olosuhteita entisestään. Tällä kertaa Nils pakeni päämäärätöntä debattia siirtymällä rauhallisesti pihalle. Ulkoilma oli tosiaan viileämpää kuin tavallisesti, ja heinänkorret aitan edessä kimmelsivät kastehelmistä. Laitumen päällä häilyi sumunriekaleitakin, joiden kudelma tihentyi metsänreunaan päin. Linnut sirkuttivat ja liversivät, jotkut suorastaan huusivat. Ne olivat jaksaneet pitää ääntä koko yön, eivätkä kuuluneet tarvitsevan taukoa vieläkään. Muuten oli hilj— halkovajan suunnalta kuului pauketta. Nils meni silkasta uteliaisuudesta katsomaan lähempää, mitä tärkeää tekemistä Otto oli keksinyt itselleen ennen aamiaista. Yleensä sentään se aika päivästä oli vapaata raadannasta. Otto näkyi hakkaavan halkoja vajan edustalla. Vai niin. Klapeja oli kylläkin ollut vielä edellisenä päivänä liiterissä melkoiset pinot. Ruoanlaittoon tai saunanlämmitykseen ei tarvittu niin paljon, ainakaan saman tien. Mutta kaipa Otto tiesi Nilsiä paremmin, mitä tilalla tarvittiin. Vai ei kai hän sentään ollut ottanut niin pahasti itseensä toisten kiusoittelusta, että oli lähtenyt mäiskimään kirveellä? Nils jäi miettimään asiaa vain hetkeksi, mutta juuri silloin Otto sattui katsahtamaan aitan nurkalle ja huomaamaan hänet. Tämä suoristautui ja haraisi hiuksiaan. Ne jäivät sojottamaan joka suuntaan pahemmin kuin tavallisestikaan. – Mihin sinä halkoja? Nils kysyi, kun Otto ei näyttänyt osaavan sanoa mitään tuijotuksensa seuraksi. Ei hän kyllä osannut sittenkään, saman tien. – No, ainahan niitä, hän lopulta sanoi, mutta iski sitten kirveensä pölliin ja alkoi viskellä klapeja liiteriin. Ellikin juoksi paikalle navetan suunnalta. – Nisse! tyttö huudahti. Hän oli ottanut käyttöönsä Nilsin kaamean lempinimen. Nilsin olisi ollut parempi pitää se omana tietonaan, mutta hän oli tullut maininneeksi sen kertoessaan tytölle Svenssoneiden samannimisestä kissasta. – Lillukan maha on taas kasvanut yön aikana! Se on jo näääin pyöreä! Elli kertoi ja havainnollisti muotoa käsillään. – Se potkii se vasikka siellä! Kohta varmaan syntyy! Joku oli selvästi kertonut Ellille kaartelematta, etteivät vasikat putkahtaneet mystisesti tyhjästä. Nils kuunteli tytön innokasta selitystä nyökytellen. – Mikähän sille laitettaisiin nimeksi? hän mietti. Tyttö hiljeni hetkeksi pohtimaan kaikkia mahdollisuuksia, eikä huomannut vierelleen astelevaa Ottoa. – Sinun pitää sitten tulla kertomaan heti, kun se alkaa poikia, tämä tokaisi. – Se viimeksi melkein kuoli se tuon vasikka, kun ei meinannut lähteä syntymään. Elli tapitti Ottoa säikähtäneenä. Kun tämä katsoi vaiti takaisin, tyttö otti vaivihkaa pari askelta kauemmas ja kipitti sitten omille teilleen. Nils ei oikeastaan ihmetellyt. Otto ei näyttänyt parhaina hetkinäänkään erityisen sydämelliseltä tai lähestyttävältä, ja nyt jokin taisi tosiaan riepoa häntä aivan erityisesti. Olisi hän silti voinut yrittää edes vähän. – Pitäisi mennä syömään, Otto tokaisi, kun oli jäänyt kahden Nilsin kanssa. Aivan kuin hän ei olisi itsekään enää oikein ymmärtänyt, miksei ollut painellut aitasta saman tien ruokapöydän ääreen. Nyt hän viimein lähti tuvan suuntaan, ja Nils seurasi häntä. Se oli häpeällistä: eihän Nils tarvinnut saattajaa mennäkseen syömään, eikä hänellä edes ollut ollut uteliaisuuden lisäksi mitään syytä jäädä seuraamaan Oton oudosti ajoitettuja halkotalkoita. – Sinulle ei sitten anneta viinaksia jussina, Otto sitten vielä sanoi pirtin portaiden juuressa. – Sanon vaan, että tiedät jo valmiiksi. – Mitä? Nils kysyi, jälleen kerran. Otto kohautti olkiaan ja avasi oven porstuaan. – Se on taas isäsi käsky. Juhliin saat kyllä tulla. Jaså ja joopa joo. Nils ei tiennyt, pitivätkö kaikki häntä maailmanhistorian turmiollisimpana juopporetkuna vai kuvittelivatko he hänen olevan pikkulapsi. Kuka tahansa Nilsin ikäinen kunniallinen opiskelijahan joi kaikissa mahdollisissa kokoontumisissa vähintään saman verran kuin hän. Mitä ideaa juhlassa muka olisi, jos siellä joutuisi istumaan kuin kirkossa? Miten maalaisjuhlaa sitä paitsi edes kestäisi selvin päin? – Kukahan minua vahtii? Nils kysyi happamasti. – Kun kerran sinäkin olet silloin poissa pelistä. Otto ei vilkaissutkaan häntä istuessaan pöydän ääreen. – Jos ei muut, niin Antti ainakin, hän sanoi. – Sen kanssa pääsee aikaisin poiskin. Enon kanssa tympeissä juhlissa ilman ryypyn ryyppyä, ja vielä aikaisin pois? Näinkö Nilsin mainio maalaisjuhannuskin paljastuisi silkaksi toiveajatteluksi? |