Luku 16, jossa kuullaan käänteentekeviä tosiasioitaNILS
Nilsin täytyi sulatella karua totuutta jonkin aikaa. Hän ei olisi ikimaailmassa uskonut, että hänen voimallinen rakkaudentunnustuksensa iskettäisiin maahan tällaisella voimalla. Otto piti häntä pikkupenskana, joka leikki vakavalla asialla. Oliko Nils antanut itsestään sellaisen kuvan? Hän ja Otto olisivat hyvin voineet olla nyt jo syvällä romanssissaan. Ottokin tahtoi sitä! Mutta ei! Eipä Nilsiä toisaalta ollut ennenkään otettu erityisen vakavasti — ja se juuri oli pahinta. Hänen isänsä katsoi aiheelliseksi tarkkailla hänen jokaista liikahdustaan tai siirtää hänet toisten vahdittavaksi. Silloin harvoin, kun Nilsillä olisi ollut sanottavaa tehtaan asioihin, hänelle hymähdettiin. Nilsin esseitä sanottiin lyseossa useinkin turhan idealistisiksi ja rengit kutsuivat häntä keskinäisissä puheissaan pentumaiseksi. Eikä kyse ollut ainoastaan iästä. Esimerkiksi Nilsin isä oli takuulla nauttinut hänen ikäisenään huomattavasti suurempaa vapautta. Kaikki Nilsin ikätoverit hallitsivat niin ikään jo laajasti omaa elämäänsä. Miksi Nilsiä sitten pidettiin yhä ja kaikkialla holhonnan alaisuudessa? Hän oli toki joskus tehnyt virheitä ja lapsellisia päätöksiä, mutta ei enempää kuin muutkaan. Oliko Otto sitä paitsi todistanut niistä ainuttakaan? Hyvä on, ehkä olikin, mutta hänen Nilsille langettamansa tuomio oli silti törkeä. Oton olisi pitänyt ymmärtää, miten pahoin hänen käytöksensä loukkasi Nilsiä. Hänhän oli suorastaan vihjannut, että Nils oli mieleltään epävakaa! Että hänen vakaasti harkittu ja elämän käännekohdaksi tarkoitettu tunnustuksensa oli sekavaa horinaa tai vitsailua! Syvät, riipivät tunteet — pelleilyä! Otto oli jopa ehdottanut, että Nilsin pitäisi lähteä pois sotkemasta tilan sujuvaa arkea lapsellisella leikittelyllään! Nytkö hänet yritettiin vuorostaan häätää maalta rauhoittumaan kaupunkiin!? Vad i helvete!? Lopuksi Otto oli kaiken lisäksi vielä kääntänyt kylmästi selkänsä Nilsille ja jättänyt hänet puhelemaan itsekseen. Miltä hän kuvitteli sen kaiken tuntuvan? Kaipa Nils sitten tosiaan oli Otolle vain pikkupenska. – Mitä sinä muka tiedät tästä? Nils tiesi yhtä jos toistakin yhdestä jos toisestakin asiasta! Toki kahden eri maailmoista tulevan miehen romanssilla oli esteensä, mutta millä kunnon rakkaustarinalla ei olisi ollut? Ei Nilsiä tarvinnut muistuttaa realiteeteista. Oli kiusallisen totta, että jossain vaiheessa Otto olisi voinut olla oikeassa syytöksissään, mutta nyt asiat olivat aivan toisin. Aiemmin Nils ei olisi ikimaailmassa puhunut niin kuin oli nyt puhunut. Kuka Otto oli väittämään, ettei Nils ollut rakastunut? Nyt Nils sai elää kesäänsä rauhallisemmin kuin koskaan aiemmin. Otto käyttäytyi, kuin hän olisi ollut ilmaa — ummehtunutta ilmaa, joka kiristi tunnelman. Hänen katseensa väisteli Nilsiä väliin taitavasti, väliin kömpelösti. Hän ei puhunut Nilsille eikä juuri muillekaan. Illalla hän asettui poikkeuksetta makuulle selin Nilsiin, eikä kääntynyt edes nukkuessaan hänen suuntaansa. Otto oli ihmeellisen julma, mutta Nils kieltäytyi tuntemasta tuskaa tai kaunaa. Hän oli enimmäkseen pohjattoman kärsimätön, tuskainen ja turhautunut. Häntä ei ollut torjuttu lopullisesti. Otto piti hänestä, päivänselvästi, niin ettei osannut edes elää kunnolla! Nilsinkään tunteet eivät olleet kadonneet, ainoastaan kolhiintuneet hieman. Jokainenhan tuli joskus käyttäytyneeksi typerästi. Nils ei suostunut edes pohtimaan vakavasti mahdollisuutta, etteivät hän ja Otto päätyisi yhteen. Oton pitäisi vain ymmärtää lopettaa hölmöilynsä ja jättää Nilsin aliarviointi sikseen. Nils ei kylläkään tiennyt, milloin ja miten kyseiseen tilanteeseen päästäisiin — tai riittäisikö loppukesä siihen ensinkään. Hän ei aikonut yrittää ottaa asiaa puheeksi ainakaan saman tien, vaan tyytyi kitumaan Oton kylmän käytöksen uhrina, harkitsemattoman penskan leima otsassaan. Kaiken lisäksi sää kävi sateisen harmaaksi, ja tunkkaisen kostea ilma seisoi tyvenessä monta päivää ja yötä. Puiden lehdet roikkuivat nahkeina ja liikkumattomina, ja Nilsin kirjoituspaperi kävi pehmeäksi. Musteviivat levisivät kostealla alustalla ja Nilsin kädet hikosivat tuskastuttavasti, kun hän koetti kirjoittaa. Välillä satoi pari pisaraa vettä, mutta ne eivät riittäneet tekemään hengittämisestä helpompaa. Karja makoili laitumella raukeana. Oli kuin koko maailma olisi pysähtynyt kuumissaan odottamaan jotain tapahtuvaksi. Nils olisi kaiketi voinut eläytyä tropiikin kuumiin ja runollisiin öihin, mutta hän olisi mieluummin valinnut ilmanalan, jossa pystyi nukkumaan — etenkin, kun hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa kuljeksia uinuvassa mutta elämää kuhisevassa metsässä hiljalleen himmenevien iltojen aikaan. Tulisiko hänellä olemaankaan? Oton omituinen, vaivaantunut käytös näkyi varmaankin jollain tapaa myös töissä, sillä Jussi ja Vilho alkoivat vähitellen ihmetellä sitä vanhimman rengin selän takana. Nils tiesi erinomaisen hyvin, ettei tätäkään puhetta ollut suoranaisesti tarkoitettu hänen korvilleen. Mitäpä olisi? Vilho lähestyi Nilsiä ainoastaan, kun halusi nälviä häntä tai ilmoittaa pitävänsä hänen toimettomuuttaan törkeänä ja anteeksiantamattomana. Nilsillä ei kuitenkaan ollut velvollisuutta totella muita kuin korkeintaan Ottoa, eikä Vilho kai olisi halunnutkaan ottaa häntä vastuulleen. Etenkin silloin, kun Jussin naimaongelmat tulivat puheeksi, rengit siirtyivät toisaalle tai alkoivat supatella keskenään, kunnes Nils ymmärsi vihjeen ja lähti itse pois. Nils oli kylläkin varsin hyvin perillä Jussin tilanteesta. Kerran hän oli jopa nähnyt Jussin juttelevan Eerolan pihapiirin reunamilla pitkän ja komean nuoren naisen, ilmeisesti Kaisan, kanssa. Jussi oli hivuttautunut tasaisin väliajoin kauemmas ja haronut tukkaansa niin kärsivän näköisenä, että Nils olisi voinut arvata keskustelun koskevan aviotonta lasta ja pakkoavioliittoa, vaikkei olisi vielä kuullut niistä Otolta. Keskustelu oli käyty haudanvakavaan ja kiihtyneeseen sävyyn. Nilsin korviin oli kantautunut lähinnä epäselvää kiistelyä kuukausista. Piinallisen juttutuokion päätyttyä Kaisa oli lähtenyt ripeästi omille teilleen, kun taas Jussi oli jäänyt pitkäksi aikaa aloilleen ohimoitaan hieroskellen. Ilmeisesti kaikki Eerolan romanssit ja epäromanssit johtivat väistämättä kiivaisiin keskusteluihin. Nilsistä oli itse asiassa ylipäätään hieman erikoista, että yhdellä ja samalla maatilalla oli samanaikaisesti vireillä peräti kaksi suuren mittaluokan skandaalia, joista vain toisessa Nilsillä oli sormensa pelissä. Kaiken lisäksi Jussi ja Ottokin olivat vaihtaneet Kaisan lähdettyä pari sanaa merkillisen kärttyisästi. Koska rengit olivat vaihteeksi jälleen vaikeita, Nils vietti aikaansa joko itsekseen kirjoitellen tai Liisan ja Ellin kanssa. Tyttöjen seura ja kiireetön puuhailu olisi ollut mukavaa, jos Oton olemassaolo ei olisi kaihertanut Nilsiä herkeämättä. Hänen oli epäilemättä parasta säästää Ottoa pysyttelemällä poissa tämän silmistä, mutta… mitään ei tapahtunut. Nils ei tehnyt mitään, eikä Otto etenkään tehnyt mitään! Kukaan ei tehnyt mitään millekään, vaikka...! Kun isäntä kutsui Nilsin juttelemaan, tämä meni mielellään. Pirtin pöydän toiseen päähän oli katettu kahviastiasto kahdelle kermakkoineen ja sokerikkoineen — ja rasiallinen pikkuleipiä. Vaikka asetelma oli arkinen ja maalainen, Nils luuli hetken aikaa näkevänsä suloista unta. Istuutuessaan pöydän ääreen hän tunsi itsensä vakavasti alipukeutuneeksi nuhraantuneissa renginvaatteissaan, mutta joskus niinkin päin. Antilla ei sitä paitsi ollut oikeutta valittaa siskonpoikansa epäedullisesta olemuksesta. Nils nappasi siis itselleen sokerilla ja kanelilla kuorrutetun vaalean keksin ja keskittyi kaatamaan siis kahvikuppinsa puolilleen kermaa. Kävi nopeasti ilmi, ettei Antilla onneksi ollut ollut erityistä syytä kutsua Nilsiä luokseen juuri nyt. Hän ei siis ollut saanut kuulla esimerkiksi siskonpoikansa hieman kyseenalaisista liikahduksista tilan rengin suuntaan, vaan halusi lähinnä kysellä kuulumisia. – Olen pahoillani, etten ole ehtinyt aiemmin keskustella kanssasi kunnolla, Antti sanoi. – Toivottavasti et ole pahoittanut mieltäsi järjestelystä, vaikka se toki onkin hieman lomailua vaivalloisempi. Vai hieman? No, tässä vaiheessa Nils ei oikeastaan enää jaksanut välittää. Hänen oli helppo unohtaa enimmät epätyypilliseen järjestelyyn liittyvät kaunansa — etenkin, kun Antti oli selvästi saanut huvinsa huviteltua ja ymmärsi nyt jo melkein pyytää anteeksi. – Onhan tämä ollut kokemus, Nils vain sanoi. Oli sentään totta, ettei hän varmaankaan olisi ollut nykyisessä tilanteessa, jos ei olisi päätynyt Oton alaisuuteen. Kesävieraana hän olisi typeryyksissään tuskin edes huomannut koko miestä. Eno vakuutteli vielä, ettei Nilsin asemaa suinkaan ollut unohdettu ja että renkiasetelmaan tuli suhtautua kevyesti. – Olen iloinen, että olet kaikesta huolimatta viipynyt tilalla näin kauan, hän sanoi. – Olen jo pitkään harmitellut, että olemme Marjan kanssa niin etäisiä. Olemme kuitenkin toistemme ainoat sisarukset. Nils nyökkäili ja myönteli sekoittaessaan kahviaan. Hän ei oikein osannut suhtautua tällaisiin leppoisiin keskusteluihin itseään iäkkäämpien ihmisten kanssa. Olof Berg ei tyypillisesti ollut kahvittelutuulella, kun kutsui poikansa huoneeseensa. – Kuinka olet viihtynyt? Antti sen sijaan kysyi lämpimästi hymyillen. – Eihän arkesi vain ole ollut liian raskasta? Näyttikö Nils niin kurjalta? Hän kielsi antaumuksella ja suostui kehumaan tilaa ja sen ympäristöä parilla sanalla, joita tiesi Antin salaa odottavan — ja jotka eivät olleet liian kaukana totuudesta. Hän olisi tavallaan halunnut rauhoitella enoaan paljastamalla, että oli jo aikaa sitten onnistunut näppärästi ja peräti epähuomiossa viettelemään vahtijansa niin perusteellisesti, että raadannasta kolottavien jäsenten sijaan hänen murheensa olivat tätä nykyä aivan toista laatua. – Mutta kerrohan, kuinka olet tullut toimeen Oton kanssa? Antti kysyi, kuin olisi lukenut Nilsin ajatukset. – Hänhän on käsittääkseni pitänyt sinulle eniten seuraa. Kuinkahan todenmukaisesti Nils olisi voinut vastata? Hän kätki kasvoilleen pyrkivän kiinnostavan ilmeen niin hyvin kuin osasi. – Mainiosti, hän sanoi. Antti nyökkäsi. – Mukava kuulla, hän sanoi, ja lisäsi sitten varovaisesti, sekoitellessaan kahviaan: – Otto kun oli poikana erikoisen hiljainen. Ikään kuin vanhimman rengin hiljaisuus olisi todella ollut aivan erityisen erikoista laatua, jopa muihin maalaisiin verrattuna. – Muutenkin, no, hieman erikoinen, mutta ennen kaikkea hiljainen. – Ai, Nils sanoi ottaessaan rasiasta toisen pikkuleivän. Ne eivät olleet maailman herkullisimpia lajissaan, mutta maatalon arkiruokaan verrattuna ne maistuivat taivaallisilta. – Tarkoitan, että kului viikkoja ilman, että kuulin hänen puhuvan montakaan sanaa, Antti jatkoi. – Hän oli pitkään renkinä itsekseen, kunnes pestasin Juhanin, tai siis Jussin. Jussikin valitteli alkuaikoinaan, ettei Otto suostunut puhumaan hänen kanssaan. Aikamiehiä hän vaikutti suorastaan pelkäävän. Pelkäävän... – Hän oli kovin ihmisarka, mutta nyttemmin hän on hiljalleen jo alkanut puhelemaan, Antti jatkoi. – Työnsä hän on toki aina tehnyt moitteettomasti, siitä ei ole kahta sanaa. Nils pureskeli keksiään, muttei enää pystynyt maistamaan sitä. Hänen ajatuksensa kääntyilivät ympäri häiritsevällä vauhdilla. – Tarkoitan kai vain, että Otolle on varmasti hyväksi tavata uusia ihmisiä, Antti sanoi. – Olen kiitollinen, jos te kaksi voitte olla tovereita. – Se onnistunee, Nils vastasi hajamielisesti. Otto ei ollut puhunut... – Mutta nyt minun täytyy vaieta. Ottohan ei varmaankaan toivoisi minun kertoilevan näistä asioista muille. Ajattelin vain, että kun hän nyt… Antti sanoi. Hän siirtyi toisiin aiheisiin, mutta Nils ei seurannut perässä. Hän sai nimittäin punottua näiden vähäisten ja sinänsä triviaalien ainesten sekä omien tietojensa (ja toiveidensa) pohjalta merkityksellisen kertomuksen, joka oli eittämättä paikoin hatara, mutta joka avautui hänen silmiensä edessä niin aidon värikkäänä, että hänen oli pakko uskoa siihen. Niin se oli: Otto oli selvästikin ollut koko ikänsä mieltynyt miehiin — ja ottanut seikan niin raskaasti, että oli eristänyt itsensä kokonaan muista. Saattoihan Otto toki olla myös muuten vain vähän vaikea ja ujo ihminen, mutta taipumus miesrakkauteen vaikutti silti varmasti asiaan. Sitä paitsi se sopi täydellisesti osaksi kokonaisuutta. Ehkä Anttikin epäili jotain samansuuntaista — "muutenkin erikoinen" ja sitä rataa. Nils tiesi olevansa oikeassa. Nilsin oli helppo laajentaa tarinaa vaikka millä mitalla, ja aina vain uudet seikat asettuivat uuteen valoon. Otto ei ollut horjahtanut hetkellisesti Nilsin kanssa tai halunnut kokeilla uusia asioita, vaan hän oli aina… Nils näki sielunsa silmin liiankin vaivattomasti, kuinka Otto oli ollut koko ikänsä kaikilla tavoilla riipivän yksin ja inhonnut itseään. Miten ankeaa sellaisen elämän olikaan täytynyt olla! Toiset kiusasivat häntä Hilmasta, ja hän toivoi vain... Ei ihme, että Oton ilme oli useimmiten tympeä. Nyt hän sitten oli uskaltautunut ihastumaan Nilsiin — uskomattoman arasti ja hellästi. Jos Otto tosiaan oli tottunut häpeämään epätavallisia tunteitaan ja häpesi niitä edelleen, hänen oli varmasti vaikeaa suhtautua siihen, että joku tiesi niistä. Vielä vaikeampaa hänen oli luonnollisesti uskoa, että tämä joku oli myös halukas tarjoamaan tunteille vastakaikua. Ja nyt päästiinkin tärkeisiin asioihin: Otto ei välttämättä pitänytkään Nilsiä erityisen lapsellisena ja vastuuttomana. Kuka tahansa olisi saanut kasvoilleen saman kylmän kohtelun ja samat riipivät epäilykset. Sitä mahdollisuutta Nils ei ollut osannut edes ajatella — vaikka hänen olisi pitänyt osata. Oton syvää arkuutta ja herkkyyttä oli ehkä vaikea huomata seuraillessaan hänen työntekoaan, mutta ei niinkään, kun jutteli hänen kanssaan. Nyt Nils näki kaiken yhtäkkiä kokonaan uudella tavalla. Otto-parka oli vain tilanteessa, jossa ei voinut uskoa, että... Nils kuunteli lopun kahvihetken ajan puolella korvalla ja asianmukaisissa kohdissa nyökytellen Antin kertomuksia tilan historiasta ja söi vain pari pikkuleipää. Palattuaan aittaan (majoitusratkaisun muuttaminen ei ollut tietystikään tullut edes puheeksi enon kanssa) hän osasi vain käydä pitkäkseen sängylleen. Tulevat päivät valuivat yhä hukkaan, mutta virran sävy oli muuttunut. Nils ei ollut koskaan kuvitellut, että voisi kiintyä toiseen ihmiseen näin syvästi. Herregud, aiempaako hän oli nimittänyt ”rakkaudeksi”? Hah! Hah! Sehän oli ollut vain pientä hölmöä ja pinnallista kiinnostusta, ellei peräti lähestulkoon poikamaista leikittelyä. Nyt Nils vasta tunsikin olevansa…! Hänen päivänsä täyttyivät Otosta ja tämän riipivän välttelevästä katseesta, joka tuntui kantavan mukanaan kokonaista traagillista elämäntarinaa. Otto jatkoi kaikesta huolimatta ahkeraa ja hiljaista työntekoaan hoiperrellen tuskin lainkaan. Niin hän kai oli tehnyt kaikkina menneinä vuosinakin. Hän ponnisteli takuulla ankarasti pitääkseen itsensä koossa. Miten mieletöntä: Otto oli ihanin ja hellin ja komein ihminen, jonka Nils tulisi koskaan tuntemaan, mutta siltikään hän ei voinut käsittää, että joku pitäisi hänestä. Nils piti! Piti! Kaikella sillä vakavuudella, jolla ihminen saattoi toisesta pitää. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Otto olisi vähätellyt häntä syyttä suotta. Hautovien hellepäivien jatkuessa Nils kirjoitti monta sivua palavia runoja yksinäisyydestä ja hämmentävän kainosta ihastuksesta ja siitä, että kerrankin, viimeinkin, todellakin… Hän tiesi hetki hetkeltä aina vain väkevämmin, kuinka kovasti tahtoikaan korjata tilanteen ja antaa Otolle kaiken minkä osaisi. …Mutta mitä hän osaisi antaa? Nils alkoi yllättäen tuntea itsensä hieman neuvottomaksi kaiken edessä. Hänen ja Oton tarinasta voisi tulla paljon, paljon syvempi, vakavampi ja merkityksellisempi kuin hän oli olettanut. Siihen liittyisi syvempiä asioita — mutta olisiko se jo liikaa Nilsille? Osaisiko hän… Hän oli jo nyt säikäyttänyt Oton pahanpäiväisesti ja käsittänyt asioita väärin. Hän oli kaiketi jopa sanonut kaikenlaista ajattelematonta. Jos asia oli Otolle niin tavattoman arka ja jos hän oli jo kauan... Olisiko Nilsistä todella kohtaamaan kaikkea sellaista ja hoitamaan asioita kuntoon? Hän ei ollut vain pelleillyt, mutta hän oli kieltämättä ajatellut, että… Mitä hänen kuuluisi sanoa ja tehdä? Hänellä ei lopulta ollut vielä määrättömästi elämän kartuttamaa viisautta. Riittikö todella, että hän tunsi vahvasti ja halusi paljon? Asian pohtiminen tuntui melkein nöyryyttävältä. – Mitä sinä tiedät tästä? Niin, mitä Nils oikeastaan tiesi? Ainakin sen, ettei hän saanut tai aikonut vain katsella sivusta. |