Luku 17, jossa tunteillaan kuumeisestiNILS
Viimeistään nyt Nils huomasi todella nauttivansa runojen kirjoittamisesta, toisella tavalla kuin koskaan aiemmin. Eikä vain nauttivansa: hänen oli suorastaan pakko kirjoittaa. Muuten hän olisi todennäköisesti hautautunut tunteidensa alle ja hänen ajatuksensa olisivat punoutuneet Gordionin solmuksi. Kun hän ei kirjoittanut, hänet valtasi vastaansanomaton kaipuu lähteä samoilemaan vainioiden laidoille ja peltoteille. Ruoka-aikaan hän ei pystynyt syömään paljoakaan -- mutta se nyt ei johtunut kokonaan romanttisesta tunnetilasta. Nils yritti parhaansa mukaan olla aiheuttamatta Otolle liikaa mielipahaa läsnäolollaan ja tuijotuksellaan, jotka tämä epäilemättä tulkitsi omilla vaikeaselkoisilla tavoillaan. Nilsin olisi kai kuulunut tarttua toimeen jo ajat sitten ja vakuuttaa tunteitaan Otolle niin kauan, että tämä olisi väkisinkin alkanut uskoa niihin. Niin hän olisi myös olettanut tekevänsä. Lupaavat tilaisuudet lipuivat kuitenkin ohi yksi toisensa jälkeen. Ehkä niin oli lopulta parasta: tämä asia Nilsin täytyisi hoitaa kunnolla. Uskoisiko Otto ikinä? Entä olisiko Nils todella valmis siihen, mitä siitä seuraisi? Heidän mahdollisen suhteensa väistämättömät ongelmat alkoivat tuntua vähemmän runollisilta, kun niitä mietti haudanvakavasti keskellä yötä, kun käen kolkko kukunta kantautui pellonlaidalta ja Oton selkä näytti surulliselta ja nurinkurisen hauraalta. Oliko Nilsistä tekemään tällaisia siirtoja? Hän piti Otosta, mutta järki astui tunteiden rinnalle ja sai ne näyttämään vähän hölmöiltä. Voisiko heidänlaistensa rakkaus todella toimia muualla kuin romaaneissa? ...Mitä ihmettä? Totta kai voisi! Ehkei ollut aiemmin maailmanhistoriassa voinut, mutta nyt voisi. Mitä ongelmista! Nilsissä olisi saman tien riittänyt hellyyttä loppuiäkseen ja pitkälle sen jälkeen. Hänen tunteensa olivat ehkä hölmöjä, mutta ne olivat myös väkivahvoja ja auttaisivat hänet kauas vaikeuksien yli, ja loppu järjestyisi myöhemmin. Miksi ihmeessä Nils olisi nyt alkanut syyttää itse itseään lapselliseksi? Oli vain luonnollista, että hänen ensimmäiset askelensa olivat hieman haparoivia, mutta kyllä hän tiesi, minne oli matkalla. Mikseivät hän ja Otto jo suukotelleet? Miksei Nils jo saanut painautua vasten Oton leveää selkää? Hyvänen aika. Eräänä päivänä Nils nojaili jälleen aitan seinään katsellen renkien aherrusta (tai no, Ottoa). Muut olivat vielä työn touhussa, mutta Otto nojasi seinään ja huokaisi. Tapaus oli niin eriskummallinen, että Jussi huolestui ja käveli Oton vierelle. Nilsistä oli aina hieman kummallista huomata, että Otto oli melkein päätä nuorempaansa lyhyempi. – Mikäs nyt on? Jussi kysyi. – Kunhan huilaan, Otto sanoi. Jopa Nils ymmärsi ihmetellä moista lausumaa, vaikkei ollut tuntenut Ottoa ja tämän työmoraalia kauaa. Oton äänikin oli huolestuttavan hutera, joten Jussi painoi siekailematta kämmenensä tämän otsalle. Hän kurtisti saman tien kulmiaan. – Sinullahan on hitosti kuumetta, hän sanoi. Kuumetta!? Nils kiiruhti pihan yli selvittämään tilannetta. – Miten ihmeessä kukaan ei ole huomannut mitään aiemmin? hän kysyi. Toisaalta hän oli itsekin ollut aivan yhtä tarkkaamaton, vaikka oli ollut pitävinään Ottoa silmällä koko päivän. – Ottohan on nyt joutunut raatamaan vaikka kuinka. Jussi kohautti olkiaan. – Mistäs sen tietää? Se on aina vähän tämmöistä, hän sanoi. – Ei se ikinä kerro, kun tulee kipeäksi. – Kyllä minä nyt ihan hyvin vielä... Otto yritti. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta. – Nii varmaan, Vilho tuhahti. – Voesit kyllä joskus sannoo vähä ennen kun keekkoot. – Sehän voi olla jotain vakavaakin, Nils sanoi. Olisi ollut jotenkin sopivaa, jos kaiken jälkeen olisi paljastunut, että Otto oli jo pitkään ajoittain oireillut hengenvaarallista sairautta. Hänen hiljaisuutensa ja synkkyytensä olisivat hyvin saattaneet johtua siitäkin, ja... Tai voisihan hän tietysti muuten vain vaipua ikiuneen tämän kavalan maalaistaudin kourissa. Kuume oli aina jotenkin pahaenteistä, eikä Otto ollut vielä niiskuttanut tai yskinyt niin kuin viattomassa flunssassa kai kuului. Ja täällä hän oli raatanut koko päivän niin kuin aina ennenkin! Kaiken muun kärsimyksensä lisäksi... – Mitäpä vakavata se voes olla. Tuommosiahan nuo aena on, Vilho tuhahti, kuin olisi ollut kansakunnan pätevin lääkäri. Nils ei aivan vakuuttunut. – Tavan lentsu vaan, Ottokin sanoi, vaikka nojasi edelleen seinään huonossa ryhdissä ja näytti siltä kuin voisi minä hetkenä hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän suostui vastaamaan Nilsin kysymykseen lähestulkoon suoraan, eli hänen kuumeensa täytyi olla hengenvaarallisen korkea. – Käsi melkein paloi sinun otsassa, Jussi sanoi. – Menisit nyt aittaan huilaamaan. Otto murisi jotain ja liikahti vastahakoisesti. – Aitassahan on pölyistä ja likaista, Nils sanoi. – Ei siellä ole hyvä sairastaa. Rengit katsoivat häntä hieman kummissaan, Vilho suorastaan nyreästi. – Niin no, Otto kaet varmaan otetaannii vierashuoneeseen, Vilho sanoi. – On sen verran luokkaerroo jo tässäkkii porukassa. – Olethan sinäkin siellä sairastanut, Jussi huomautti. – En minä sinne, Otto sanoi. – Ei tämä... – Kyllä sinun täytyy, Nils sanoi. Hän ei ehtinyt juuri nyt tuohtua siitä tosiasiasta, että päärakennuksessa todella oli vieraille pyhitetty huone ja ettei hän nukkunut öitään siellä. – Kuha mänet nyt jonnekkii, ettet tartuta meetä, Vilho sanoi. – Vierashuoneessa et todennäköisesti tartuttaisi ketään, Nils huomautti osoittaen liikemiehen nokkeluutta, joka olisi yllättänyt hänen isänsä iloisesti. Otto harkitsi hetken — jos siis jaksoi. – Jos minä sitten, hän huokaisi. Kaikesta huolimatta hän jäi vielä selostamaan muille, mitä näiden pitäisi tehdä päivän aikana. Nils piti huolen, että Otto varmasti suostui menemään sinne minne piti ja ettei tämä pökertynyt matkalla. Otto vilkaisi hänen suuntaansa pari kertaa vähän neuvottomana, mutta vierashuoneeseen päädyttyään hän ei jaksanut enää väittää vastaan, vaan riisui suosiolla saappaansa ja kömpi peiton alle. Antti kävi kyselemässä hänen vointiaan varsin isällisesti. Hänkin joutui käytännössä komentamaan Ottoa pysymään aloillaan. Nils oli kiitollinen siitä, että muutkin huomasivat Oton arvon – vaikka toisaalta sitä olisi ollut vaikea olla huomaamatta. Nilsin sairastumiset eivät aiheuttaneet hänen läheisissään samanlaista lämminhenkistä, huolestunutta kansanliikettä, mutta ehkäpä Nils kuorrutti tapaukset liiallisella dramatiikalla. Sitä paitsi useimmiten hänen päänsärkynsä ja pahoinvointinsa olivat hänen omaa syytään. Antti toi Otolle aspiriinia, ja keittiöpiika jysäytti sängynvieruspöydälle vesikannun. Väen lähdettyä Otto ei ilmeisesti enää jaksanut välittää Nilsin läsnäolosta, tai ehkä hän ei edes huomannut sitä. Hän sulki silmänsä ja etsi itselleen siedettävän asennon tuskaisesti henkäillen. Hänen olonsa täytyi olla uskomattoman kurja. Ja silti hän oli yrittänyt... Nils ei aikonut vielä alkaa käydä vaihtokauppaa kuoleman kanssa, mutta hän oli melkein yhtä huolissaan kuin silloin, kun Ida oli potenut vesirokkoa. ♦ OTTO Otto havahtui sekavasta ja tavallistakin levottomammasta unestaan siihen, että jokin hiveli hänen otsaansa. Hän raotti raskaita luomiaan ja kohtasi hätkähtäen Nilsin katseen aivan liian lähellä. Kun Nils huomasi Oton olevan valveilla, hän nosti kätensä saman tien pois. – Kokeilin vain, kuinka paljon sinulla on kuumetta, Nils sanoi kepeästi ja nojautui taaksepäin ristien kädet syliinsä. – Ei onneksi enää yhtä paljon kuin aiemmin. Aspiriini näköjään vaikuttaa. Otto muisti olevansa päärakennuksen vierashuoneessa. Pehmeä sänky, jykevät hirsiseinät ja vaaleat pitsiverhot. Nils näkyi istuvan jakkaralla sängyn vieressä, selvästikin leikkiäkseen sielunsa kyllyydestä. Otto oli kaivannut hänen ääntään. – Anteeksi, Nils sanoi huomattuaan hänen vaitonaisuutensa. – En tarkoittanut käyttäytyä sopimattomasti. Kuumetta vain kokeillaan tyypillisesti otsasta. Ei sitä kokeillessa silti tarvinnut hipelöidä hiuksia, varsinkaan kun Nils tiesi varsin hyvin, miltä se tuntui Otosta. Nils oli aivan liian komea ja kaikkea, eikä Otto olisi sairaana muutenkaan osannut olla mitenkään päin. Häntä ei enää palellut, mutta hänen päänsä tuntui oudolta ja tulikuumalta. Hänen jäseniään kolotti ja päätään särki. Olo oli niin tukala, että tunteiden kourissa kärvistely olisi mielellään saanut jäädä toiseen kertaan. Oikeastaan Otto olisi vain tahtonut antaa periksi ja luottaa siihen hiuksenhienoon mahdollisuuteen, joka välillä väikähti hänen mielessään totena. Nils olisi nytkin ollut siinä, lähellä, ja Otto oli alkanut haluta aamusta iltaan, että saisi... Ja hän saisi, jos... Ei. – Haluaisitko juotavaa? Nils kysyi. Hän tarttui saman tien yöpöydällä olevaan kannuun ja kaatoi siitä vettä emalimukiin. Otto ei olisi halunnut myöntää, mutta jano kuivasi hänen suutaan ja korvensi hänen rintaansa. Hän olisi kyllä saanut veden kaadettua itsekin, mutta nyt se ei oikein käynyt päinsä, kun Nils jo ojensi täyttä mukia. Pitikö Oton sitten... – Kuumeessa täytyy käsittääkseni juoda paljon, Nils sanoi. Otto kohottautui istumaan ja ojensi puhumatta kättään Nilsin suuntaan. Tämä antoi mukin hänelle, eivätkä heidän sormensa koskettaneet toisiaan. Nils oli viimeinen ihminen, jonka Otto olisi uskonut rupeavan hoivaajakseen. Miksi hän kiusasi näin? Ottoa olisi halunnut uskoa helpoimpaan selitykseen ja Nilsin hellään katseeseen, joka näytti hetkittäin toiveikkaalta. Hän olisi kuollakseen tahtonut, että... Hänen päänsä tuntui painavalta. – Minä kaiketi aiheutin tämän sinulle, Nils sanoi. Otto ei hetkeen älynnyt mitään tästäkään, mutta sitten omituinen ajatuskulku valkeni hänelle. – Eihän tämä nyt siitä johdu, hän murahti ja hieroi otsaansa. Nilsin tempauksesta oli kieltämättä piisannut Otolle enemmän mielipahaa kuin ehkä mistään koko hänen elämänsä aikana, mutta tauti oli sentään aina tauti. – No jaa, ehkä sellaista tosiaan tapahtuu lähinnä romaaneissa. Kenties liian sentimentaalista sovittaa sellaista suoraan oikeaan elämään, Nils puheli. – Mutta niin, olen miettinyt meitä. Ottokin oli miettinyt heitä. Muuta hän ei ollut viime aikoina enää osannutkaan miettiä, ja juuri nyt hänen päänsä oli niin sumea, ettei hän tahtonut miettiä yhtään mitään. Hän halusi olla edes pienen hetken ilman sointuvaa höpötystä, joka yritti tehdä kaikesta jotenkin mutkatonta ja turvallista — ja melkein onnistui siinä. Otto oli sentään toivonut niin kauan, ja... Hän laski tyhjän mukin yöpöydälle, kävi pitkäkseen selin Nilsiin ja veti peiton korviinsa. – Niin no, sinun lienee tosiaan parasta koettaa nukkua, Nils sanoi kevyesti. Niin totta vie olisi ollut, mutta Nils. – Jos menisit matkoihisi, Otto sanoi. Ei hän oikeastaan tarkoittanut sitä, ainakaan sillä tavalla. Hänen täytyi vain saada olla yksin. Silti, kun Nils tosiaan lähti huoneesta nuivasti myönnellen mutta selvästi loukkaantuneena, Otto olisi tietysti tahtonut hänet saman tien takaisin vierelleen. Hän vaipui hiljalleen ohueen horteeseen, jossa Nils oli jatkuvasti läsnä. Kun Otto heräsi seuraavan kerran, huone oli hiljainen lukuun ottamatta raollaan olevasta ikkunasta kantautuvaa linnunlaulua. Totta kai. Otto oli yksin, juuri niin kuin oli tahtonutkin. Hänen päänsä tuntui selkeämmältä, mutta kaikki muu oli vinossa. Hän kääntyi selälleen ja katsoi tyhjää huon... Nils istui taas sängyn vieressä, tällä kertaa lueskellen kirjaa. Aurinko paistoi ikkunasta kauniisti hänen kasvoilleen ja hiuksiinsa. Hän oli taas siinä. Miksi? Kun Otto niiskaisi, Nils huomasi hänen olevan hereillä. – Huomenta, tämä sanoi hymyillen ja riisui lasinsa. – Tai ehkä päivää paremminkin, jos ajatellaan kellonaikaa. Toisaalta sinä kyllä heräsit, joten huomenta on siinä mielessä sopivampi. Ottoa olisi hymyilyttänyt hieman. Nils oli siinä. Mutta Ottohan oli sanonut... Ja silti Nils edelleen... hän valvoi Oton vierellä. – Ethän ottanut itseesi siitä, mitä sanoin? Otto kysyi hiljaa. Nilsin hymy leveni. Hän sulki kirjan ja laski sen pöydälle sängyn viereen. – En tietenkään, hän sanoi. – Tai kyllä, totta puhuen, mutta olemmehan me edelleen riidoissa. Ja sinä olet kaiken lisäksi sairaana. Otto ei kerta kaikkiaan kestänyt leikkisää hymyä. Hän olisi voinut sanoa vaikka mitä täydestä sydämestään. Ehkä hän olisi saanutkin. Eikö hän olisi vain voinut luottaa siihen, mitä näki. Jos Nils tahtoi vain leikkiä, olisiko hän ollut siinä edelleen? Ehkä olisikin. Vai välittikö hän oikeasti? Otto ei osannut ajatella mitään. Hän alkoi jo keksiä tekosyitä tehdä niin kuin tahtoi. Hän piti Nilsistä. Ei, vaan... Ehkä, ehkä Nils tosiaan... Otto ei pystynyt kiertelemään häntä tällä tavalla enää yhtään pidempään. Hän ei kestäisi yhtäkään samanlaista päivää, eikä hän tiennyt, miten voisi elää, jos Nils lähtisi kaupunkiin. Mutta mitä Otto voisi tehdä? Eihän hän... – Olisihan sinulla tärkeämpääkin tekemistä kuin olla siinä, Otto sanoi. – Tuskinpa. Oton viimeisetkin vakaat mietteet horjahtivat Nilsin hymyn alla. – Minä en osaisi olla missään muualla kuin tässä, Nils sanoi. – Enkä haluaisi. Voi luoja. – Tarttuu vielä sinuun, Otto mutisi. – Ei se haittaa! Nils huudahti, kuin huoli olisi ollut täysin turhanpäiväinen. Hölmö tapa ajatella. Otto toivoi, että hänen naamansa punerruksen saattoi laittaa kuumeen syyksi. – Onneksi se alkaa vaikuttaa tavalliselta flunssalta, Nils sanoi, kun Otto niiskaisi taas kerran. – Enköhän minä kohta jo pääse takaisin töihin, Otto sanoi ja nousi istumaan. – Et ikimaailmassa, Nils sanoi. – Älä aina ole tuollainen. Kaikki ovat huolissaan sinusta. Mitäpä he Otosta? – Jäi vaikka mitä kesken, Otto yritti. – Sinulla on aina vaikka mitä kesken. Minäkin voin sitä paitsi tehdä aika paljon, Nils sanoi. – Ei, älä sinä rasita itseäsi. Nils kohotti kulmiaan. – Paraskin puhumaan, hän sanoi. – Sinä voit saada keuhkokuumeen. En halua koettaa, kestäisinkö sitä. Otto joutui väistämään Nilsin katsetta. Kaikki tämä oli helppo ymmärtää valheeksi, mutta entä jos Otto ei... Hän olisi halunnut, syvällä sisimmässään, viimeinkin, lopultakin... Entä jos Nils vain sattui olemaan pirun outo? Tarpeeksi outo? Olisiko Otto typerä, jos koettaisi uskoa siihen? Olisiko kamalaa, jos hän olisi kerran kurjassa elämässään vähän typerä? – Apropoo, Nils sanoi ja nosti toisen jalkansa toisen päälle. – Olen pahoillani, että... suutelin sinua niin yllättäen. No niin. Otto toivoi, että kestäisi tämän. Hän ei oikeastaan edes halunnut pelastautua. – Itse suukosta en ole pahoillani, Nils sanoi, ja lisäsi hiljempaa: – Mutta tahdon sinun tietävän, että se oli ensimmäiseni. Voi hitto. Niin se oli tietysti ollut Otonkin, mutta se nyt ei ollut yllätys kenellekään. Eikä sitä toisaalta enää hänen iässään iljennyt myöntää. – Hämmensin sinua liikaa, Nils sanoi hiljaa. – Kieltämättä, Otto sanoi. – Pyydän sitä anteeksi, mutta en ole muuttanut mieltäni. Olen itse asiassa entistä varmempi asiasta. Otto ei osannut sanoa mitään. Ulkona näkyi sen kuin kirkastuvan. Tiainen käväisi ikkunan ulkopuolella ja lehahti sitten matkoihinsa. – En yksinkertaisesti tiedä, miten saisin sinut uskomaan siihen, Nils sanoi. – Ehkä en saakaan. Enkä tiedä, mitä mistään tulisi. En ole ennen ollut kenenkään kanssa. Tällä kertaa Otto suostui näkemään, miten epävarma Nils oli ja miten vaikea hänen oli puhua asiasta. Loppujen lopuksi hän oli vain nuori poika, eikä Otto kai ollut paljon kummempi. – Minä tekisin parhaani, Nils sanoi ja vilkaisi lattiaan. Olisiko voinut olla, että Otto satutti häntä? Että Nils olisi oikeasti...? Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta Otto halusi, halusi, halusi... hän ei pystyisi valvomaan enää yhtäkään yötä kuunnellen Nilsin saavuttamatonta kahinaa selkänsä takana. Nils oli siinä. Suloinen Nils, joka, jostain syystä... Ja Otto, joka... – Ehkä en harkitse tarpeeksi, mutta onko se välttämätöntä? Nils sanoi. – Voi olla, että jos harkitsisin, en alkaisi tähän ikimaailmassa. Minä vain pidän sinusta. Nils laski kätensä kevyesti Oton kädelle. Pehmeä käsi, hoidetut kynnet, pari mustetahraa nimettömässä. Otto ei vetänyt kättään pois, vaikka aloillaan pysyminen tuntui vaikealta. – Olisin maailman onnellisin mies, jos saisin olla sinun kanssasi, Nils sanoi. Otto henkäisi. Mitä hän olisi enää voinut sanoa? Kun hän katsoi Nilsin silmiin... niin järjetöntä kuin se olikin, hän taisi... – Kaipa sinun täytyy vain luottaa minuun, Nils sanoi. Kaipa... Kaipa sitten, mutta... – Hittoako sinä minua? Otto kysyi. – Sinä olet ihana, Otto! Nils huudahti, ja Otto... Otolla oli kai liikaa kuumetta. Hän oli väsynyt ja heikko. Hän ei tiennyt mitään. Hän halusi vain... He katsoivat toisiaan silmiin. – Voin vain kuvitella, miten vaikeaa sinulla on ollut, Nils sanoi hiljaa. Mistä hän...? Otto oli... hän oli ollut... Ja nyt... Elämänsä sumeimpana ja paljaimpana hetkenä Otto ojensi kätensä toisen ihmisen suuntaan. Viimeinkin, lopultakin, kaikkien vuosien jälkeen. Nils räpäytti silmiään pari kertaa, mutta sitten hänen kasvoilleen levisi ihmettelevä hymy. – Todellako? hän kysyi. – Tule nyt, Otto sanoi. Nils nousi nopeasti tuolista ja tuli hänen syliinsä. Otto likisti Nilsin itseään vasten. Paidan kangas, hiussuortuvat, lämpö, kädet — Nils. Viimeinkin. Nyt. Otto ei jaksanut ajatella kalvavia totuuksia. |