Luku 15, jossa käytetään suuria sanojaOTTO
Otto ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hän ei hahmottanut tilannetta oikein mitenkään, mutta yritti joka tapauksessa pysyä rauhallisena. Enimmät mahdollisuudet siihen oli tosin jo menetetty. Olisi kai Otto voinut muutenkin kuin tönäisemällä, mutta... Otto hipaisi huuliaan. Jos hän ei ollut menettänyt kaikkea järkeään, Nils oli kai... suudellut häntä. Tai ainakin hän oli painanut suunsa Oton suulle, eikä sellaista varmaan voinut sanoa muuksi kuin suutelemiseksi. Kai niin sitten oli oikeasti käynyt. Ei Otto olisi osannut keksiä sellaista omasta päästään. Eikä se ollut oikein voinut olla tapaturmakaan... Jotain oli tekeillä. Otolla ei ollut aavistustakaan, mitä, mutta hän yritti olla valmiina kaikkeen, kuin pahimmassakin tappelussa. Nils seisoi hänen edessään selkä suorana ja torjunnasta loukkaantuneena, mutta selvästi punertuneena. Nolona. Upporikkaan perheen esikoisen arvovalta kärsi vähän, muttei kadonnut kokonaan. – Minä olen ihastunut sinuun, Nils ilmoitti kuuluvasti, pää pystyssä. Mitä...? Tämä tapahtui kai oikeasti. Ei Otto ollut voinut kuulla väärinkään. Taivas! Olisiko tämä... voisiko tämä? Jos Nils tosiaan... Ei, ei tietenkään. Ei ikinä, muualla kuin Oton toivekuvissa. Mutta... minkä tähden sitten? Oton katse pakeni toiveikkaana oven suuntaan, kun Nils yritti katsoa häntä silmiin. Jos hänen ymmärrystään pidettäisiin pitkään tällaisella koetuksella, hän olisi pian mennyttä. – Herkeä horisemasta, hän sai murahdettua. Sanamuoto ei ollut erityisen runollinen. Nils kurtistikin aluksi kulmiaan loukkaantuneena, mutta leppyi nopeasti hymyilemään. – Oi, en minä horise, hän vakuutti. – Näinä päivinä osaan tuskin edes ajatella muuta kuin sinua. Hän hymyili hämmentävän lämpimästi ja astui pienen askelen lähemmäs. Otto nojautui vähän taaksepäin, vaikka heidän välillään oli vielä matkaa. Hän koetti yhä epätoivoisemmin haparoida mahdollisia selityksiä, muttei tavoittanut yhtäkään. – Odotas nyt, Otto sanoi. – Onko sinulla kuumetta vai mitä? – Ei ole, Nils sanoi kaikin puolin eläväisenä ja innokkaana, silmät säihkyen. Komeana kuin mikä, tietysti, mutta sillä ei ollut juuri nyt merkitystä. – Minä voin mainiosti. Paremmin kuin ikinä, itse asiassa. Tai kenties tämä onkin jonkinlaista kuumetta, tällainen voimallinen, elimellinen liikutus. Siltä tämä itse asiassa juuri tuntuu. Kuumeelta. Otto ei osannut keskittyä pulppuavaan puheeseen alkuunkaan niin hyvin kuin olisi halunnut. Nilsin tyhjästä ilmaantunut selittämätön käytös melkein pelotti häntä. Mokoma yritti kai sitten oikein tosissaan väittää, että oli... ihastunut... Ottoon? Kuka hitto sellaista olisi uskonut? Otto puntaroi tilannetta hetken sekavassa päässään, ja päätyi lopulta selitykseen, joka oli oikeastaan ainoa mahdollinen. – Tämmöisellä asialla ei kannattaisi hirveästi vitsailla, hän sanoi niin rauhallisesti kuin pystyi. – Menee vähän liian pitkälle. Juttu oli nimittäin lopulta aivan selkeä, eikä Otto oikeastaan ollut Nilsille vihainen. Ymmärsihän hän: Nils oli pentumainen ja hänen aikansa kävi pitkäksi. Oton mieltymiset olivat sitä paitsi sen verran naurettavia, että varmaan kuka tahansa täysijärkinen olisi härnännyt häntä niistä, jos vain olisi... Niin, Nilsinhän täytyi tosiaan olla perillä Oton tuntemuksista, kun kerran osasi kiusoitella häntä näin. Hyvä Jumala, kaikki kerralla niskaan... Otto työnsi toisen kätensä kömpelösti taskuunsa, jotta vaikuttaisi edes vähän rauhallisemmalta. Nils tuijotti Ottoa silmät suurina ja suu hieman raollaan. – Miksi ihmeessä minä vitsailisin tällaisella asialla! hän huudahti ja levitti kätensä. – Minä yritän kertoa sinulle tunteistani, ja sinä vastaat minulle näin. Nils näkyi loukkaantuneen tosissaan. Hetken Otto melkein katui töykeyttään, mutta ei kai hänen sentään olisi kuulunut olla uskovinaan mitä tahansa Nilsin mieliksi? Tämä hermostui varmaankin vain siksi, että Otto oli osunut arvauksessaan oikeaan. Mielipahan ja neuvottomuuden rahtunen hänen olennossaan oli tietysti vain Oton hölmöä toiveikasta harhaa. Vaikka olihan Nils toisaalta ollut jo pitkän aikaa jotenkin... Ja olihan heillä ollut hetkiä, joina Ottokin oli ajatellut, että... Ei. Otto pysyi hiljaa, vaikka hänen olisi tietysti kuulunut sanoa jotain. – Sinäkin pidät minusta, Nils totesi hetken päästä rauhallisesti, kuin olisi kertonut, että ulkona paistoi aurinko. Siinä se siis tuli, selvästi ja kiertelemättä: Nils tiesi. Otto ei halunnut uskoa koko tilannetta todeksi. Hän tunsi kämmeniensä hikoavan, ja melkein saman tien niskansakin. Ainakin kymmenen vuotta piilottelua, ja sitten varoittamatta kävi tällaista? Olisiko Otto tosiaan vain voinut lähteä ovesta ja mennä jonnekin? – En minä..., Otto ähkäisi. – Tai no, kyllä kai minä jollain lailla pidänkin, mutta... – Tarkoitan, että olet ihastunut min--, Nils ennätti tarkentaa, ennen kuin Otto suhahti hänet hiljaiseksi, jottei kukaan kuulisi. Armoton pirulainen. Otto veti henkeä, sulki silmänsä ja puhalsi ilman hitaasti ulos. – Niin kai, hän henkäisi hieraisten otsaansa. Eihän Nils edes kysynyt, kunhan totesi havaintonsa. Hän saattaisi kertoa sen eteenpäin, tai oli jo saattanut kertoa. Kaikki saattoivat jo tietää, miten Otto, oppipoikaansa, ja... mutta se ei ollut juuri nyt tärkeää. Ensin Oton pitäisi selvitä hengissä tästä nykyisestä sopasta. Tunnustus näkyi kelpaavan Nilsille, joka virnisti tyytyväisenä — ja saattoi punertua vähän lisää. – Mikä tässä sitten on ongelmana? hän kysyi kärsivällisesti ja loi Ottoon vähän liian hellän katseen. Missä vaiheessa hän lopulta alkaisi nauraa koko jutulle? Jäynäksi se oli menossa jo aika pitkälle, ja Nils jatkoi sitä liian vakavasti. Mitä hän vielä halusi? Vai oliko hän... – Ei se..., Otto aloitti, muttei löytänyt enää sanoja. Turhautuminen koko sotkuun purkautui yhtenä kysymyksenä: – Minkä tähden sinä nyt tällaista? Nils kohautti olkiaan ihmeellisen keveästi. – En minä voi tietää, minkä vuoksi olen rakastunut, hän sanoi. Rak--! Sanan voima sai Oton sydämen jättämän lyönnin väliin, mutta Nils ei näkynyt olevan millänsäkään. Tämä seisoi muina miehinä Oton edessä ja päästi vakavalla naamalla suustaan mitä sattui. Ei sellaista sanaa voinut käyttää noin keveästi — eikä Nils olisi käyttänyt sitä, jos olisi ollut oikeasti... Otto mietti kateellisena Jussia ja Vilhoa, jotka saivat luoda lantaa ja pysytellä kaukana tällaisista järjettömistä selkkauksista runoilijoiden kanssa. – Mennään jonnekin muualle puhumaan, hän huoahti voipuneena. Puheenaiheet muuttuivat näköjään aina vain hurjemmaksi, joten kenen tahansa ei saanut antaa astua varoittamatta sisään ovesta. Toisaalta Otto ei suurin surminkaan halunnut lukita heitä aittaan kahdestaan. Nilskin ymmärsi onneksi asianlaidan, ja Otto avasi helpottuneena oven tutulle ja turvalliselle pihalle. Kävellessään hän uskoi saavansa edes vähän aikaa asioiden miettimiseen ilman, että näyttäisi typerältä. Nils ei ollut oikeasti ihastunut Ottoon, sen verran oli päivänselvää. Jos hän nyt kerran kuitenkin oli ollut valmis tekemään sellaista... Ja intti niin kovasti, eikä säikähtänyt pois tai antanut olla... Ehkä Nils ei sitten tehnyt kaikkea ainoastaan saadakseen nauruja. Hän saattoi oikeasti haluta suukotella Ottoa, ehkä tehdä jotain muutakin — muttei ikinä siksi, että olisi tosissaan pitänyt tai välittänyt hänestä. Kai Otto oli sopivan omituinen, ja paljon kielletympi kuin viinahörppy juhannusjuhlissa. Eikä hän kai ollut liian ällöttäväkään, tarjolla olevaan hupiin nähden. Nils yritti siis nyt puhua häntä mukaan kaikenlaiseen pelleilyyn, jota voisi sitten muistella talvella sopivasti häpeillen tai ilkikurisesti virnuillen; miten jännittävää oli lausua miehelle sopimattomia runoja ja hypätä sitten kaulaan ja suudella. Mutta Otto ei ollut niin epätoivoinen, että olisi alkanut sellaiseen, jos toinen ei ollut vakavissaan, eikä kukaan, varsinkaan kukaan Nilsin kaltainen, olisi ikinä voinut olla vakavissaan hänen kanssaan. Ei tietenkään. Koko juttuhan oli vähän kuin huononpuoleinen kasku, Oton tunteet varsinkin. Nils saisi yrittää vakuutella "ihastustaan" mielin määrin, mutta Otto kyllä tiesi, miten asiat olivat. Hänen tapaisensa renki oli huvittelunhaluiselle herralle vähän kuin elukan ja ihmisen väliltä, yhtä merkityksetön. Otto oli melkein jo alkanut uskoa muuta, kun he olivat tulleet ihmeen hyvin juttuun, mutta taas se nähtiin. Otto olisi halunnut vielä vaalia järjettömiä mutta mukavia toiveitaan kaveruuden kehittymisestä jokisin muuksi. Nyt ne oli kuitenkin tehty kerralla tyhjiksi. Tällaista pelleilyä Otto todellisuudessa sai, vaikka rukoili mitä. Mutta ei se ollut ihme; Nilshän oli loppujen lopuksi vain hölmö poika, eikä Jumalaa varmaan kiinnostanut vastata sen lajin rukouksiin, joita Otto esitti. Ottoa väsytti silti vähän. Otto vei Nilsin halkovajan nurkalle. Siellä hän ei uskonut kenenkään pääsevän yllättämään heitä tai kuuntelemaan heidän puheitaan tarpeeksi läheltä. Toisaalta näkyvällä paikalla jutellessaan he eivät myöskään vaikuttaneet liian salamyhkäisiltä. – Niin, mikä tässä todellakin on ongelmana? Nils kysyi huokaisten, kun oli asettunut nojaamaan liiterin seinään kädet taskuissaan. Tiesiköhän hän, kuinka hyvältä näytti siinä — siinäkin? Luultavasti tiesi. – Minä en rupea tämmöiseen, Otto sanoi jämäkästi Nilsin katseen edessä. – Kai sinä nyt ymmärrät, että minäkin olen ihminen. – Mitä? Totta kai sinä olet, Nils sanoi hitaasti ja ymmällään, kurtistaen kulmiaan. – Minä vain tahtoisin, että me olisimme yhdessä. Tietysti Nils tahtoi sitä — tällä hetkellä ja huvin vuoksi, kun ei keksinyt parempaakaan tekemistä kuin lirkuttaa suuria sanoja. Otto pysyi vaiti ja tökkäsi hakkuupölliä saappaankärjellään. – Sinä kohtelet minua niin hyvin, Nils sanoi. – En voisi olla pitämättä sinusta. Eiköhän meitä ole luotu toisillemme? Kohtaloahan tämä selvästi on. Otto nolostui kieltämättä aika lailla tästäkin pehmeästä sanailusta ja epäili kuuloaan, mutta miten tyhmä hänen olisi pitänyt olla uskoakseen sanojen tarkoittavan jotain? Tällä kertaa hän sai sentään murahdettua jotain vastaukseksi. – Mitä muuta minun pitäisi sanoa? Nils huokaisi, kun huomasi, ettei saanut haluamaansa. – Ei minua haittaa, että me olemme molemmat miehiä, jos sitä mietit. Eipä tietenkään. Sehän olikin Nilsistä varmasti kiehtovinta. Hän kirjoitteli nykyään jatkuvasti nuoruudesta. Kaipa hän oli päättänyt, että tahtoi elää omaansa ihmettelemällä Oton eriskummallisuutta ja tämän häiriintynyttä ihastusta. Ehkä hänestä oli mukava leikitellä ajatuksella, että olisi itsekin voinut tuntea samalla tavalla. Mutta olisiko ollut liikaa pyydetty, että Nils olisi ajatellut vähän, miltä tämä kaikki tuntui Otosta? Tämä oli vuosikaudet nähnyt unia siitä, että... Tällainen ilveily olisi voinut tuntua jostakusta pahaltakin. – Mitä sinä muka tiedät... tästä? Otto kysyi. – Olisi parempi, jos et pelleilisi. Minä en jaksaisi. Nils suoristautui. – Voi hyvänen aika! En minä pelleile, Otto! hän huudahti. – Etpä varmaan, Otto sanoi. Häntä harmitti, mutta toisaalta hän piti jopa Nilsin äkeästä tuijotuksesta. Ehkä he sittenkin olisivat voineet... Eikö Otto olisi voinut, edes yhden kesän, jos ei koskaan saisi kummempaakaan...? Ei, hän ei ollut mikään hyväuskoinen kesäheila. – Olenko antanut sinulle syytä olettaa, että olisin ihminen, joka pelleilee tällaisella asialla? Otolle oli päässyt syntymään jo melko vankka käsitys siitä, miten asiat maailmassa menivät. Hän siirsi maahan pudonnutta klapia saappaansa kärjellä vähän vasemmalle ja kumartui sitten poimimaan sen käteensä. – Minä olen tosissani ja olen aikuinen ihminen, Nils sanoi. – Minua loukkaa ja hämmentää syvästi, että sinä epäilet tunteitani tällä tavalla. Ottoa alkoi jo väsyttää. Miksi Nils kävi hänen kurkkuunsa? Ottohan tässä oli uhri, ei hän. – Minua loukkaa, että sinä pidät minua niin hölmönä, että uskoisin tämmöiseen, Otto sanoi. Nils jäi katsomaan häntä. – Jassoo, Nils huokaisi ja sukaisi hiuksiaan sormillaan. – Mitä tämä oikein on? Sen kun Otto olisikin tiennyt. – Meinaisitko edes tulla ensi kesänä takaisin? hän kysyi. – Jos me nyt muka oltaisiin yhdessä. Otto ei tietysti hetkeäkään epäillyt, etteikö Nils katoaisi ensimmäisen kesän jälkeen hyvillä mielin. Hän tahtoi kuitenkin saada Nilsin sanattomaksi — ja onnistui siinä. Tämä vaihtoi asentoaan vaikeana. – Niinpä, Otto sanoi. – Ei, totta kai minä tulisin, Nils koetti silti vakuuttaa. – Mutta eihän se ole ensinkään olennaista. Nyt on tämä kesä, enkä minä ole miettinyt pidemmälle. Tietenkään hän ei ollut. Julkesi vielä myöntää. Millaiseen ihmiseen Otto oikein oli ihastunut? Hän jäi tuijottamaan metsänreunassa kasvavan koivun juurella hyppivää varista ja odotti, että keskustelu suostuisi viimeinkin loppumaan. Nils huokaisi. – Jos sinä olet päättänyt olla tuota mieltä, minä en kai voi juuri mitään, hän sanoi. Ei hän voinutkaan. Asia oli aika lailla puhuttu halki, ja nyt he... Miten he muka voisivat enää olla kavereita? Otto ei ainakaan osannut enää pitää Nilsiä kunnon ihmisenä, mutta toisaalta hän tiesi myös, ettei olisi tarpeeksi järkevä haudatakseen kiduttavaa ihastustaan. Heidän olisi vaikea olla toistensa kanssa. Ja Nils vielä tiesi Otosta... – Voisi olla parempi, ettei oltaisi enää hirveästi tekemisissä, Otto sanoi mahdollisimman asiallisesti ja rauhallisesti. – Etkö sinä voisi vaikka lähteä kotiisi? Tai meinaan, että se voisi olla helpompaa tämmöisen jälkeen. Ja eikös sinulla kuitenkin oikeasti ole ne rahat? Nils henkäisi terävästi ja suoristautui koko (vaatimattomaan) pituuteensa. Näin loukkaantuneena ja hämmentyneenä Otto ei ollut vielä nähnyt häntä. – Minkä tähden sinä olet tuollainen!? Nils huudahti ja ojensi kätensä päivittelevään sävyyn häntä kohti. – Tämähän on suorastaan käsittämätöntä. Ja taas Oton oli pakko koettaa puolustella itseään. – En minä pahalla. Ajattelin vaan, että, jos... Nils pudisti päätään. – Minä en ymmärrä sinua. Sinä olet tahallasi kaikkea hyvää vastaan, hän sanoi. Ei Otolle ollut tarjolla mitään hyvää. Hän kävi viemässä poimimansa klapin Nilsin ohitse liiteriin. – No, kaipa minä sitten vain odotan, kunnes tulet järkiisi ja päätät ottaa minut vakavasti, Nils tokaisi hänen selälleen. – Mieti asiaa. Minä en todellakaan ole lähdössä pois. Nils lähti arvokkaasti pihan suuntaan, ja Otto tarttui kirveeseen. Hän tiesi tulevansa miettimään tätä kaikkea, vaikkei olisi halunnutkaan. Varmaan lopun ikäänsä. Hän oli kääntänyt selkänsä ainoalle tilaisuudelle, jonka tulisi koskaan saamaan. Kaiken lisäksi hän oli kai päätynyt Nilsin kanssa johonkin riidan tapaiseen. Halkoja oli onneksi aina hakattavaksi. |