Luku 14, jossa ollaan aikuisia ihmisiä
OTTO
Oton elämässä oli nykyään ihmeen paljon hetkiä, joissa ei ollut juurikaan valittamista. Hän odotti tulevaa päivää niin toiveikkaasti kuin hänenlaisensa ylipäänsä saattoi odottaa sitä. Usein hän heräsi aamulla muita ennen ja seisoskeli hetken omassa rauhassaan aitan edustalla vilpoisessa, kirkkaassa aamussa. Se oli yleensäkin mukavaa, mutta tätä nykyä Otto osasi katsella ympärilleen vähän höperöm... runollisemmin kuin aiemmin. Niilo oli kirjoittanut aamuhetkistä ja tainnut osua melko oikeaan. Joskus hänkin tuli seisoskelemaan aamuhetkeen Oton seuraksi, puolinukuksissa ja hiuksiaan haroen. Hän ei osannut olla hiljaa, mutta ei se oikeastaan haitannut. Otto ei osannut enää kuvitella, millainen hänen kesänsä olisi ollut, jos hän ei olisi tiennyt Niilosta. Kesän alusta tuntui olevan ainakin vuosi. Siitä oli kuitenkin kulunut vasta reilu kuukausi — reilu kuukausi arvokasta aikaa. Pihakoivun lehdetkin olivat jo käymässä tummanvihreiksi, ja päivä lyheni. Kai Otto sitten vain katselisi Niiloa elokuuhun saakka. Se riitti, jos ei ollut liikaakin. Paljon oli muuttunut keväästä, mutta jotkin asiat olivat näköjään säilyneet liiankin hyvin. – Voisitko sinä jo sanoa minua Nilsiksi? Niilo nimittäin pyysi yhden pitkäksi venähtäneen juttutuokion päätteeksi. Otto ei ymmärtänyt hetkeen mitään, mutta sitten hän tajusi, että oli tottunut käyttämään Niilosta nimeä, josta tämä ei pitänyt. Hän oli tullut käyttäneeksi sitä myös hetki sitten, puhuessaan Jussin kanssa. Niilo ei onneksi vaikuttanut olevan asiasta erityisen äkäinen, vähän tympääntynyt ehkä ennemminkin. – No joo, kaipa minä voin, Otto sanoi. – Eikö se olekaan liian vaikea? Nils kysyi. Vilhohan niin oli väittänyt, ei Otto. – Eikä mitään ole, Otto sanoi. – Se oli vähän tyhmä juttu muutenkin. Niilo hymyili. Tai siis Nils. – Siitä olen aivan samaa mieltä. Niilon — Nilsin oikea nimi oli lähtenyt tämän prameiden vaatteiden mukana, ja Otto oli oppinut Niilo-nimen näppärästi. Sen käyttäminen oli ehkä ollut vähän julmaa, mutta ei Otto ollut aikoihin tehnyt niin ilkeyttään. Niil- Nilskään ei ollut huomauttanut asiasta aiemmin. – Yritämme siis uudelleen, hän nyt sanoi. – Olen Nils Anders Berg. Hän kuulosti niin tärkeältä, että Ottoa huvitti. – Pitääkös sinua kaikilla kolmella kutsua? hän kysyi — ja säikähti saman tien loukanneensa Nii- Nilsiä. Onneksi tämä vain virnisti. – Nils riittää, hän sanoi. Niilo, tai siis Nils, oli ihmeellinen ihminen, monellakin tavalla. Otto ei oikein tiennyt, mitä tekisi mokoman kanssa. Hän oli neuvotellut isännän kanssa, tekikö oikein antaessaan Nilsin lomailla. Antti oli todennut, ettei siskonpoikaa ollut kenenkään mielestä pohjimmiltaan tarkoitus kiusata. Otto ei oikein älynnyt, mitä muutakaan tarkoitusta touhulla olisi voinut olla, mutta hän totteli mielellään isännän kehotusta pitää Nilsille lähinnä seuraa. Hän siis istui kuuntelemassa tämän kirjoittamia runoja, vaikkei ymmärtänyt niistä oikein mitään. Hän uskalsi nimittäin olla huomaavinaan, että Nils oli jostain syystä mielissään hänen seurastaan — tai jostakusta kuulijasta kai paremminkin. Otto ei tietenkään ollut saada tarpeekseen siitä, miten innokkaasti Nils kertoi tekeleistään juuri hänelle. Runot olivat hyviä, eivätkä Oton mielipiteessä varmaankaan painaneet vain kirjoittajan tummat silmät. Nils ilmaisi yksinkertaiset asiat paperilla pirun oudolla ja uudella tavalla, ja taustalla tuntui olevan vieläkin hienompia ajatuksia, jotka tuntuivat Otosta kullanarvoisilta siksi, että ne olivat peräisin Nilsin päästä. Joskus Otto sai Nilsin tarkemmasta selostuksestakin jotain tolkkua, mutta yleensä hän antoi sen mennä suosiolla menojaan pyöriteltyään sitä päässään aikansa. Ei kaikkia asioita ollut tarkoitettukaan kokonaan hänen ymmärrettävikseen. Oli aika kummallista, että joku oikeasti keskittyi kirjoittamaan ja ajattelemaan sellaista, töiksensäkin. Vilho naljaili joskus Oton pitkällisistä keskusteluista Nilsin kanssa. Otto pelkäsi aina välillä, että joku hoksaisi jotain, mutta ei tietenkään. Ottohan vain teki, mitä oli käsketty. Olisiko kukaan sitä paitsi edes voinut ajatella niin oudosti, että olisi arvannut? Nils sanoi kyllä asioita, jotka kuulostivat vaikka miltä, mutta se johtui vain Oton typeristä ajatuksista. Kaipa Otto myös osasi tehdä joissain asioissa Nilsille mieliksi, kuten nyt vaikka viikata vaatteet, ja kaipa Nilsin oli varsinkin sellaisen jälkeen helppo sanoa oikeastaan mitä vain, sillä tavalla hymyillen. Ei ystävällinen käytös tarkoittanut, että Nils olisi halunnut, että Otto olisi — taivas varjele, ei tietenkään! Oliko Otto muka miettinyt jo sellaistakin? Jotain epäilyttävää Nii— Nilsissä kuitenkin oli. Tämä tahtoi nykyään useastikin mukaan töihin ja käyttäytyi taas vaihteeksi Oton kanssa jotenkin omituisesti. Vaikutti kumman iloiseltakin. Iloisuushan oli tietysti vain hyväksi, eikä Otolla missään nimessä ollut mitään sitä vastaan, että Nils halusi tehdä töitä hänen lähellään. Mutta kiehnäsikö hän kaupungissa yhtä liki kavereitaan? Kaipa sellainen sitten oli siellä tapana. Ja mitäpä Otto muutenkaan tiesi; hänhän oli aina tahtonut pysyä vähän liiankin kaukana toisista. Hän ei myöskään oikein perustanut kiinteän tuijotuksen päälle. Hänestä alkoi aina tuntua, kuin se olisi tosissaan voinut meinata jotain. Sitten hänen täytyi oikein perustella itselleen, miksi he eivät voisi koskaan olla yhdessä, vaikka mahdoton tapahtuisikin. Häneltä meni aikaa turhuuteen, koska mahdottomuudet olivat mahdottomuuksia. Kyselihän Jussikin Otolta ihastuksista, eikä Otto ollut ainakaan vielä alkanut kuvitella utelujen taustalle kaiken maailman omituisia merkityksiä ja hääkelloja. Parhaina hetkinä Otto ja Nils hommailivat omiaan vähän matkan päässä toisistaan mutta silti kahden kesken ja juttelivat välillä jotain, mitä Otto ei muistanut enää hetken päästä. Välillä Otto opasti Nilsiä parilla sanalla vaikkapa aidan korjaamisessa. Sellaista Otto olisi halunnut aina. Tai ehkä muutakin, mutta sellainen oli parasta, mitä hän saattoi pyytää. Hän piti jopa siitä, miten Nils halusi itsepintaisesti tihrustaa tekemisiään, vaikka Otto kuinka komensi häntä käyttämään laseja. Kun Nils ei puhunut, hän vaikutti vaatteissaan tavalliselta rengiltä, jota Oton oli kai sentään vähemmän kiellettyä katsella kuin tehtaanjohtajaa. Vaikka ei Ottoa tietysti haitannut kuunnella Nilsin puhettakaan. Nils näkyi jutustelevan Liisan kanssa aika usein. Liisa alkoi selvästi pitää hänestä, ja Nilsin kantaa Otto ei uskaltanut edes arvailla liikaa. Hänellä oli kuitenkin hatara mutta turhan hyvä käsitys siitä, miten herrat käyttäytyivät maalaistyttöjen kanssa, ja Nils vaikutti lirkutuksineen vielä kahta kauheammalta. Jos hän luki sellaisia tytöille... Kaiken hyvän lisäksi hänen isänsäkin oli ottanut vähävaraisen vaimon, vieläpä samasta talosta. Nilsin asiat olivat tietysti Nilsin asioita, mutta Otto toivoi, ettei joutuisi näkemään häntä kaulakkain kenenkään kanssa. Siinä mielessä syksy olisi saanut pitää kiirettä. ♦ NILS Nilsin kesä kukki kaikissa väreissään. Kuten tavallista, tilanne oli eskaloitunut arvaamattoman nopeasti sen jälkeen, kun hän oli huomannut olevansa ihastunut ja heittäytynyt tunteen vietäväksi. Pian hän oli jo syvissä vesissä. Miten ihmeessä hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, millainen mahdollisuus hänen edessään viipyili? Kohtalo oli selvästi johdattanut Nilsin maalle ja asettanut Oton hänen opastajakseen, mutta Nils oli sulkenut typerästi silmänsä korkeampien voimien johdatukselta. Otto oli pohjimmiltaan ihmeen herttainen ja kaiken lisäksi tavallaan uskomattoman hyvännäköinen. Hänen siniset silmänsä, ja etenkin hänen hymynsä... Nils oli mieltynyt häneen. Kuka muu maailmassa näki Nilsin yhtä arvokkaana kuin Otto? Nils ei suostunut sanomaan tunnettaan pelkäksi ihastukseksi. Se kuulosti aivan liian vähättelevältä ja lapselliselta. Nilsin tunne oli kiistatta versonut kiivaasti kiirehtäen täysikasvuiseksi, vakavaksi, aikuisen miehen rakkaudeksi, joka korvensi hänen rinnassaan. Hänen päänsä täyttyi Otosta, kesästä ja rajattomasta vapaudesta. Kielletty romanssi! Otto jumaloi Nilsiä! Nilsin olisi helppo viedä romanssi saman tien paljonkin pidemmälle, kunhan hän vain tarttuisi tilaisuuteen. Olisiko lähtökohta voinut enää olla hedelmällisempi? Tästä olisi pakko tulla jotain. Heidän täytyisi... Millainen kertomus se olisikaan! Kerrassaan huumaava, kuin suoraan kirjallisuuden historian klassisimmista teoksista! Ja se olisi Nilsin romanssi! Hänen ensimmäinen oikea romanssinsa! Anna Svensson oli nimittäin ollut poikamaista leikittelyä, puhumattakaan maisteri Lindistä ja muista. Tällä kertaa asiat olivat toisin. Svenssonin liikemiessuvun jäsenen kanssa heilastelu olisi ollut odotettu liike, mutta enon renkimiehen riiaamista ei varsinaisesti voinut sanoa sellaiseksi. Moinen suhde oli täysin järjetön, mutta Nils tahtoi sen. Hän tahtoi! Hän halusi! Hän oli valmis! Otto oli aivan yhtä ihana kuin Annakin, ihanampi, mutta aivan toisella tavalla. Nilsin isä olisi luonnollisesti järkyttynyt kuoliaaksi, jos olisi saanut tietää, mutta Nilsillä oli jo oma elämä ja omat lemmenseikkailunsa. Hän olisi kenen kanssa huvitti, eikä hänen isällään olisi asiaan sananvaltaa — ei tällä kertaa. Hän ja Otto viettäisivät tämän kesän kahden. Kahden miehen romanssi oli vielä paljon kiehtovampi, kun Nils oli itse mukana kokemassa sitä eikä vain leikitellyt sillä. Hän ei ollut oikeastaan aavistanut, että hänen tunteensa miestä kohtaan kasvaisivat vielä joskus yhtä suuriksi (paljon suuremmiksi!) kuin maisteri Lindin tapauksessa, mutta ei se ollut hänelle yllätyskään. Rakkautta oli kaikenlaista, etenkin modernina aikana, eikä Nils taiteilijana ollut koskaan piitannut liikoja yhteiskunnallisista normeista, toisin kuin esimerkiksi hänen isänsä, joka ei nähtävästi juuri muuta ajatellutkaan. Millaista olisi suudella toista miestä? (Tai ylipäänsä jotakuta... mutta erityisesti toista miestä.) Herregud...! Ehkä maatöitä jaksoi tehdä, jos oli rakastunut? Ehkä Jussi oli juuri siksi niin uppoutunut naisten liehakointiin -- tai oli ollut. Nilsin jokainen päivä tuntui kuluvan iloisesti, kunhan hän ja Otto vain olivat yhdessä. Otto nosteli suuria taakkoja kuin tyhjää vain ja kehui Nilsin työnjälkeä rakastavasti. Hän arvosti Nilsin runoutta. Heidän välillään oli jotain todella vahvaa ja ennen kaikkea loputtoman jännittävää. Kun he katsoivat toisiaan, Nils olisi halunnut saman tien... hän yllättyi ajatuksiaan itsekin. Hän oli todella aika radikaali. Otto ja Nils nukkuivat yönsäkin vierekkäisissä pedeissä. Nils ei ollut aiemmin oikeastaan ymmärtänyt sitä. Vaikka Otto kääntyikin säännönmukaisesti selin Nilsiin, he katsoivat joskus toisiaan silmiin, ja silloin Otto jopa vastasi Nilsin hymyyn. He voisivat, todellakin...! Nils voisi...! Sunnuntaina Nils istui kirkossa Oton vieressä, kuten oli tehnyt useimpina aiempinakin kertoina. Tällä kertaa tilanteen sävy oli kuitenkin erilainen, ja Nils antoi itselleen luvan hipaista Oton kättä pari kertaa ikään kuin vahingossa. Tämä vastasi tapansa mukaan siirtymällä hieman kauemmas ja ristimällä kätensä puuskaan. Nils ei loukkaantunut siitä. Hän tiesi kyllä, mitä Otto tunsi. Kirkonmenojen jälkeen tilalla Nils kävi pyykkirannassa ongella Ellin kanssa, kun ei viitsinyt mielentilassaan jäädä seuraamaan äijien juttelua, kortinlyöntiä ja muita vähemmän intellektuelleja huveja. Elli höpötti enimmäkseen vasikasta, joka oli nimetty hänen mukaansa ja joka voi mainiosti vaikeasta syntymästä huolimatta. Nils koetti parhaansa mukaan keskittyä kuuntelemaan yksityiskohtaista kuvausta poikimisen ongelmista, joista tyttö oli kuulemma kuullut Vilholta. Jännityskertomuksen seuraaminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä Nils oli ylitsevuotavan hämmentynyt järvimaiseman kauneudesta. Lempeät tuulenpuuskat sivelivät ihoa ja lupailivat tarinan alkua, lehdet loistivat vihreinä nuoruudet riemua ja laineet lipoivat varpaita hellästi. Livertävien lintujen poikaset alkaisivat kaiketi kohta kiivetä pesistään ja kokeilla siipiään, aivan kuten Nilskin. Vasta nyt Nils koki kaiken koko kauneudessaan ja ymmärsi kohtalonsa. Tämän vuoksi hän siis oli päätynyt maaseudulle. Otto odotti Nilsiä tilalla. Tai ei ehkä varsinaisesti odottanut, mutta kohotti kuitenkin tuttuun tapaansa kättään juuri niin jäyhästi, että Nils tiesi hänen olevan hyvillään jälleennäkemisestä. Nils ei ollut tiennyt, että moinen mies voisi olla hänen mieleensä, mutta — merde! — hän oli. Hän olisi voinut katsella kymmenen vuotta, kuinka pedantin jämäkästi Otto selitti tehtäviä Jussille ja Vilholle. Kukapa olisi arvannut, että he... Ruoka oli sentään edelleen yhtä pahaa kuin aina ennenkin, eli Nils ei ollut menettänyt todellisuudentajuaan kokonaan. Hän oli kerran turhautunut tilanteeseen huomauttanut ystävällisesti ruoan mauttomuudesta. Seuraavalla ruoalla julma keittiöpiika oli tarjoillut hänelle yksilöllisesti suolatun annoksen, joka oli lähestulkoon tappanut hänet. Enää Nils ei olisi valittanut moisista mitättömyyksistä. Hänen elämässään tapahtui paljon suurempaa. Nils laati tolkuttoman määrän runoja. Hän oli tullut kirjoittaneeksi maalla enimmäkseen suomeksi, mikä auttoi häntä vangitsemaan perisuomalaisen maaseudun hengen — ja luonnollisesti helpotti runojen lukemista Otolle. Rakkausrunot pulppusivat kuitenkin paperille ruotsiksi, vimmatulla vauhdilla. Jos tämä oli inspiraatiota, Nils ei ollut koskaan aiemmin kokenut sitä. Tuntui, kuin hän olisi hengittänyt kirjoittamisen kautta. Hänellä oli hauskaa, ja samalla hän tunsi välittävänsä merkittäviä kokemuksia. Kuka koskaan aiemmin olisi voinut tuntea yhtä voimakasta, vapaata rakkautta? Nils ei ymmärtänyt, kuinka oli joskus pitänyt Ottoa ilmeettömänä ja tympeänä. Hänen hymynsähän oli maailman lämpimin. Hän taisi tosin osoittaa sen ainoastaan Nilsille, ainoastaan näin hyvissä väleissä. Muille kavereille se olisikin ollut hieman hämmentävän sävyinen. Ilmiselvästä kosiskelustaan huolimatta Otto ei tarttunut Nilsin aloitteisiin, olivat ne kuinka selkeitä tahansa. Nils alkoi vähitellen epäillä, ettei Otto ehkä sittenkään pysytellyt viileänä siksi että niin kuului tehdä. Se ei olisi ollut mahdollista tässä mittakaavassa. Jospa Otto ei vain ymmärtänyt, mitä Nils yritti sanoa. Ei edes, vaikka Nils luki hänelle kirjoittamiaan runoja, jotka eivät enää kierrelleet tai kaarrelleet kovinkaan laajasti tai taiteellisesti aiheensa ympärillä. Ne saivat Oton punastumaan pahemmin kuin Nilsin, mutta niistä ei seurannut mitään. Miten selväksi Nilsin olisi pitänyt asiansa tehdä? Kun mitään ei alkanut tapahtua, Nils väsyi kerta kaikkiaan räytymään tasaisena jatkuvassa ja tavallista teeskentelevässä arjessa. Hän oli rakastunut, ja Otto oli rakastunut. Eikö asialle täytynyt tehdä jotain!? He antoivat hajamielisesti päiviensä pysyä pitkäveteisinä ja katselivat päättämättöminä mahdollisuutta, jota ei syksyn tullen enää olisi. He leikittelivät Nilsin elämällä! Ja toki Otonkin. Nils olisi tavallaan tahtonut tarttua Ottoa paidankauluksesta ja ottaa asian puheeksi niin suoraan kuin mahdollista, mutta se ei olisi ollut kovin tyylikästä. Siksi hän kirjoitti Otolle runon, jossa kertoi kaiken kerralla ja mahdollisimman selvästi. Hämmentävän riskaabeli taideteos syntyi taiten mutta nopeasti, ja yhtä nopeasti Nils oli hakenut Oton kuuntelemaan tunnustuksensa. "Oo, kuinka voi nuori sydän olla näin kiivas, mä leiskun, mä kydän!! Vierelles sun kun mun mieleni halaa, rintani roihuu; mä annan sen palaa! Kuin taivahan kansi on sini sun silmäis. Taivaan sais viedä, jos vain silmät nuo jäis. Kun katselet minua, kun kosketat mua, sen tiedän, tää sama kytö jäytää myös sua. Käteni hamuuvat jykevää rintaa, tahdon palaen koskettaa ihosi pintaa. Kysyn siis, mielestäin karkotin muun: saanko viimeinkin painaa suullesi suun?" Nils oli parissakin kohdassa valmis laskemaan paperin pöydälle ja poistumaan paikalta ovesta tai ikkunasta. Se oli hieman yllättävää, mutta ehkä suuret sanat olivat liian suuria ääneen luettaviksi — varsinkin näin latautuneessa tilanteessa. Otto oli punainen ja nolostunut... muttei paljon enemmän kuin tavallisesti. – Olihan se hyvä taas, hän sanoi ja väläytti teeskennellyn leveän hymyn, joka näytti enimmäkseen tuskaiselta. – Se oli vähän niin kuin tytöltä pojalle tällä kertaa. Tytöltä pojalle!? – Ei ollut, Nils tokaisi. Hän oli päättänyt selvittää asian kerralla, ja niin hän myös tekisi, vaikka se vaatisi mitä. – Täh? Otto kysyi. – Se ei ollut tytöltä, Nils sanoi. – Ai jaa, no, en minä niin älyä, Otto selitteli. – Se oli minulta, Nils sanoi. Otto räpäytti silmiään ja vilkuili hämmennyksissään aitan jokaista nurkkaa ja välillä myös lattiaa. Hän taisi vähitellen älytä, että Nils oli kirjoittanut romanttisen runon toiselle miehelle. Melkoinen tosiasia, todella. – Jaa, hän sanoi. Hän olisi selvästi halunnut kysyä taas "kenelle", nyt kovemmin kuin koskaan aiemmin. Voi hyvä Luoja! – Se oli sinulle, Otto, Nils sanoi. Otto tuijotti häntä hievahtamatta. Nils näki, miten kovasti hän koetti hahmotella päivänselvää kokonaisuutta päässään — onnistumatta. Tietenkin. Nils ei kestänyt enää. Hän nousi ylös ja astui muutamalla päättäväisellä askeleella Oton eteen. Hän ei olisi uskonut, että oikeasti tarttuisi tätä kauluksista. Saati, että suutelisi tätä. Se oli yllättävän outoa. Kömpelöä. Nils hämmentyi enemmän kuin oli ajatellut. Hänkö todella...?! Tämä oli hänen Ensimmäinen Suudelmansa, ja se... Hän olisi voinut kuolla, mutta enemmän kiusaantumisesta kuin ilosta. Mitä hän sanoisi tämän jälkeen? Parin sekunnin kuluttua Otto työnsi hänet pois hartioista. Tönäisi oikeastaan. – Mitä helvettiä sinä teet? hän kysyi. Nils osasi kuvailla hänen äänensävyään vain avuttomaksi. |