Luku 13, jossa päivät kuluvat runollisina
NILS
Samanlaisina jatkuvien päivien jonot katkesivat korkeintaan sunnuntaisiin kirkkomatkoihin. Nyt, kun Nilsin elämästä oli viimein tullut suurin piirtein lomailua, häntä alkoi hetkittäin jopa ärsyttää, että Otto tunnisti hänen erityislaatuisuutensa ja kohteli häntä niin kuin hän oli koko alkukesän toivonut tulevansa kohdelluksi. Typerä renkiasetelmahan oli silti edelleen voimassa nimellisesti ja Nils oli kutakuinkin tottunut siihen. Hän ei edes ollut heittämässä henkeään. Olisi itse asiassa ollut virkistävää osallistua silloin tällöin kunnolla johonkin maatyöhön, mutta Otto tuntui pelkäävän hänen särkyvän pienimmästäkin hipaisusta. Kaiken lisäksi Nilsistä oli alkanut tuntua ikävästi siltäkin, että hän olisi tosiaan ollut Oton määrätietoisten suunnitelmien tiellä, jos olisi yrittänyt autella töissä enemmän. Lyseolainen rengin riesana oli tietysti yleensä käsittämätön ajatus, mutta Oton tapauksessa ei niinkään. Toki runoilu ja sen sellainen oli vastaavasti Nilsin omaa aluetta, jota muut häiritsivät, mutta kirjallinen työkään ei ottanut onnistuakseen, kun mitään ei tapahtunut. Nils ei viitsinyt autella Liisaa ja Elliäkään määrättömästi, joten hänen aikansa kävi pitkäksi. Hän heräsi aamuvarhain parhaassa tapauksessa näperrelläkseen jotain pientä. Aamuinen pihapiiri oli toki seesteisyyden perikuva, kun vasta yksittäiset kolahdukset ja askeleet lupailivat toimeliasta päivää. Nilsin kohdalla lupaukset olivat tosin tyhjiä. Oton ihastus jaksoi imarrella, mutta siitäkään ei yleensä päässyt nauttimaan työpäivän aikana, kun rengit huitelivat kuka missäkin. Otto kohteli sitä paitsi itsepäisesti Nilsiä kaverinaan. Hän oli selvästi valinnut linjansa ja piti sen, vaikka tietämättömän esittämisen täytyi käydä ajoittain vaikeaksi. Kaiken lisäksi hän tuntui kuvittelevan oman kiinnostuksensa olevan kovinkin salaisia, sen verran varovaisesti hän aina kiinnitti katseensa Nilsiin. Oton elämä mahtoi olla surullista, jos hän jätti aina tarttumatta ilmiselviin tilaisuuksiin, vaikka niitä viskottiin jatkuvasti hänen kasvoilleen. Millainen ihminen ummisti silmänsä kaikelta jännittävältä? Juhannuksena Otto oli kieltämättä tehnyt jotain aloitteen suuntaista, mutta se oli ilmeisesti ollut silkka hairahdus. Oton koristeelliset vuolokset nähtyään Nils tuli lukeneeksi hänelle paljon runoja, jopa rakkausaiheisia. Otto kuunteli niitäkin sänkynsä reunalla istuen ja sanoi niistä lyhyesti jotain mukavaa. Hän katseli peukaloitaan kiusaantuneena, muttei hämmentynyt hengiltä. Ehkä hän perusteli itselleen, että runo oli vain runo, niin kuin olikin. Enimmäkseen Nils silti pitäytyi luontokuvauksissa. Hän ei oikeastaan viitsinyt kiusata Ottoa kaiken aikaa. Oli hauskaa, että Nilsillä oli kerrankin joku, jonka kanssa jutella teksteistä. Yllättävän herkkäsieluinen renkikin menetteli. Otto ymmärsi loppujen lopuksi paljon maisemien kauneuden päälle, vaikka väitti, ettei koskaan katsellut niitä. Kolossaalinen viehtymys Nilsiin varmaankin kannusti yrittämään, mutta kyllä Otto vaikutti muutenkin kiinnostuneelta runoista — ainakin kiinnostuneemmalta kuin ne vieraat, jotka sattuivat illanistujaisissa kallistamaan korvaansa lausunnan puoleen. Ottohan suorastaan kysyi vähintään joka toinen päivä, oliko Nils kirjoittanut jotain uutta. Runoja oli sitä paitsi parempi lukea rauhassa hiljaisella äänellä kuin metelin yli karjuen (ja kokonaisvaikutelmalle oli kaiketi eduksi, että Nils oli selvin päin). Nils joutui toki selittämään teoksiaan Otolle juurta jaksaen ja alkeista alkaen, mutta hän ei suostunut häpeilemään kouluttamatonta yleisöään. Otto ei ollut väärässä paikassa eikä saattanut itseään naurunalaiseksi. Hän kuunteli tarkasti, ymmärsi hyvin ja ehdotti joskus maalaisjärkistä parannusta johonkin ylirunolliseksi yltyneeseen kohtaan, jolle Nils oli jo sokeutunut. Toisinaan Otto jopa sanoi jotain kohtaa vaikkapa kauniiksi, vaikka hempeät ilmaukset eivät selvästikään kuuluneet hänen sanavarastoonsa. Nils melkein heltyi seuratessaan, kuinka väkipakolla hän paimensi äitelyydet ulos suustaan. Ainakaan Nilsin ei tarvinnut epäillä, että Otto olisi heitellyt kehuja turhan tähden. Mikä tärkeintä, tämä tuntui ottavan Nilsin runot niin vakavasti kuin kuuluikin. Nils ymmärsi vasta myöhään ihmetellä, miksi Otto viipyi lukutuokioissa eikä kiirehtinyt töihinsä. Alkoiko hän jo laistaa tehtävistään Nilsin tähden? Toki hän oli aina enimmän osan päivästä liikkeellä, ja lopulta hän alkoi aina verukehdella niin että Nils ymmärsi päästää hänet menemään, mutta kyllä Otto myös uhrasi hämmentävän paljon aikaa sanataiteelle. Tietysti hän teki niin Nilsin tähden, mutta... Niin, hän toden totta teki niin Nilsin tähden. – Mitenhän tehtailijalla lienee sitten joskus aikaa kirjoittaa? Otto mietti erään kerran keveänä loppukaneettina tehdessään lähtöä töihinsä. Nils ymmärsi kyllä, että hän yritti ilmaista ihailevansa Nilsin tulevaa asemaa, mutta Nils ei olisi tarvinnut yhtäkään muistutusta siitä juuri nyt. Eikä oikeastaan muulloinkaan. – Minä en itse asiassa aio periä tehdasta, hän sanoi. Hän... hän ei muistanut pukeneensa ajatustaan aiemmin sanoiksi tähän tapaan, mutta jokainen tavu seisoi hämmentävän varmana. Ottokin näkyi hämmentyvän pahemman kerran, joten Nilsin täytyi selittää hänelle: – En aio käyttää elämääni sellaiseen, mistä en pidä. Olisi ollut turha puhua siitä, miten kukaan suvussa tuskin enää odotti hänestä johtajaa, ainakaan innolla. Nils oli nimittäin miettinyt asiaa, ja melankolisimpina hetkinään hän oli tullut ymmärtämään, että maalle lähettäminen oli viimeinen osoitus siitä, että häntä pidettiin kelvottomana. Hänen koko kesänsä oli mennyt runoillessa, istuskellessa ja talikoidessa lantaa, vaikka yleensä hänen oli odotettu raatavan kutakuinkin täyttä päivää kirjanpidon ääressä. Ei se haitannut suuremmin; Nils ei ollut koskaan tahtonutkaan olla isänsä toiveiden täyttymys. Nyt hänen vain täytyisi alkaa tosissaan miettiä, mitä aikoisi tehdä elämällään. Otto vaihtoi asentoaan. Nilsin argumentti ei vaikuttanut uppoavan häneen. Kaikesta näki, että hän piti ihastuttavaa oppipoikaansa vähän tyhmänä — tai uskoi ymmärtäneensä väärin. – Olisihan se kuitenkin... melko rahakasta hommaa, hän sanoi. – Ei raha tee ihmistä onnelliseksi, Nils sanoi ja käänsi mustepullon korkkia lujemmin kiinni. Otto kurtisti kulmiaan enemmän mietteliäästi kuin ärtyneesti. – Kai se kumminkin jonkin verran auttaa, hän totesi. Hän ja Nils katsoivat toisiaan. Pitkään. Tilanne valkeni Nilsille. Hän luennoi varallisuuden merkityksettömyydestä ihmiselle, joka eleli kurjissa oloissa ja jonka työkaveri oli kohkannut monta viikkoa saamastaan vitosesta. Otto oli kaiken lisäksi vain hetki sitten todennut ohimennen, etteivät hänen vanhempansa olleet voineet maksaa häntä kouluun. – Niin, toisaalta, Nils perääntyi vähän nolona. Hänellä oli varaa olla ajattelematta rahaa ja... kai nälkään nääntyminenkin oli edelleen uhka joillekuille? Nils ei jaksanut miettiä tätä kaikkea. Hänen huonoin vaihtoehtonsa oli joka tapauksessa ainakin satamäärin parempi kuin Oton paras (tai ainoa). Itse asiassa se olisi saattanut olla kenen tahansa toisen mielestä yksinkertaisesti ylivertainen. Mutta vaikka muut olivatkin osattomia ja Nils etuoikeutettu, eikö hänen sentään kuulunut saada valita omista vaihtoehdoistaan sitä, joka tuntui hänestä parhaalta? Otto ei tuntunut pääsevän rauhaan käsittämättömältä asetelmalta, vaikka Nils olisi ollut valmis hylkäämään puheenaiheen ja unohtamaan pentumaisen nenäkkääksi sävyttyneen aforisminsa. – Mutta jos sinä olet kuitenkin perijä, niin... Otto mietti edelleen. – Tiedän, Nils huokaisi. – Heidän liiketoimintansa loppuu siihen, että minä olen omapäinen ja itsekäs. Elleivät he löydä toista. Ehkä vävyistä. Ingrid päätyisi väistämättä ottamaan miehekseen jonkun riittävän ikävystyttävän ja kyvykkään. Otto ei osannut sanoa siihen mitään. Kukapa olisikaan. Hiljaisuus laskeutui. – Ajattelitko sinä sitten kirjoittaa runoja? Otto kysyi hetken päästä. – Meinaan, että työksesi. Nils yllättyi hieman. Itse asiassa varsin paljon. Otto osui arvauksessaan oikeaan ja tuntui peräti ottavan mahdollisuuden tosissaan. Hän ei tietenkään ollut perillä karuista realiteeteista eikä millään muotoa pätevä kriitikko, mutta silti. Nils ei ollut ikinä puhunut toiveistaan kenellekään. Hän oli tuskin uskaltanut miettiä niitä itsekään. – Olen itse asiassa harkinnut sitä, hän nyt sanoi. – Runoilijaksi alkaminen on vain kovin vaikeaa. – Joo, ne kuuluu olevan tärkeitä miehiä, Otto myönsi. – Mutta jos sinä kerran olet miettinyt sen sillä tavalla, niin eiköhän sinun silloin kannata yrittää tosissaan. Vaikka enhän minä runoista tiedä, mutta... sinä kirjoitat ahkerasti, ja tuota... teet kovasti töitä. Vaikka onkin tuollaista työtä. Tässä välissä Oton täytyi pitää taukoa. Hän oli puhunut epätavallisen paljon epätavallisen nopeasti, mutta onnistui kuitenkin hymyilemään aran lämpimästi — tavalla, joka oli viime aikoina käynyt Nilsille tutuksi. Hän siis myönsi että... Nils teki töitä? Ja kovasti? Se kuulosti hyvältä, etenkin kun Vilho oli puolestaan jo nälvinyt Nilsin puolikuoliaaksi pantuaan hänen "laiskuutensa" merkille. – Ja enemmän sinä kyllä runoilijalta vaikutat kuin tehtailijalta, Otto jatkoi, mutta kiirehti korjaamaan: – Tai siis, enhän minä niin tiedä... Meinaan, että et sinä näy metsässä ihan puun kuutiohintaakaan laskeskelevan. Nilsiä nauratti. Otonkin silmät siristyivät. – Se on totta, Nils sanoi. – Mukava kuulla, että näet minut niin. Hän ei yrittänyt tarkoituksella hämmentää Ottoa, mutta niin tämä vain hukkasi hymynsä jonnekin, kohautti olkapäitään kasvot punaisina ja murahti jotain epäselvää töistä. He olivat puhuneet liian henkilökohtaisia asioita, joten Oton täytyi luonnollisesti pelastautua ulos ovesta. – Muuten, olen aikonut kysyä, mistä Jussin ongelmassa oikeastaan on kyse, Nils kuitenkin vielä huikkasi Oton perään. Hän oli miettinyt syytä Jussin vaitonaisuuteen ja renkien supatteluun jo kyllin kauan. – No tuota... En tiedä, kuuluuko se oikein sinulle, Otto sanoi ja hellitti epäröiden otteensa ovenrivasta. Heti lauseen (kieltämättä aika töykeän) lopun haihduttua hän kuitenkin kääntyi katsomaan Nilsiä säikähtäneen näköisenä. – Tai siis, en minä, mutta meinaan että... Olethan sinä tietenkin yksi porukasta siinä kun muutkin, mutta... – Ei se haittaa, Nils sanoi. – Ei se tosiaan välttämättä kuulu minulle. Otto jäi norkoilemaan, kun ei oikein voinut lähteä, muttei keksinyt mitään sanottavaakaan. – Minä en ole mikään paras tutustuttamaan sinua muihin, hän kuitenkin pahoitteli hetken päästä. – Ei se kai olekaan sinun tehtäväsi, Nils sanoi. Hän olisi kyllä itsekin päässyt tutuiksi Jussin ja Vilhon kanssa, jos olisi tahtonut. Hän ei vain jaksanut uskoa, että se olisi kannattanut. Oton veroisia poikkeuksia ei varmaankaan ollut useampia. Ainakin Vilho oli ollut alusta saakka menetetty tapaus. – No jaa, voin minä kai oikeastaan kertoa sen, Otto myöntyi puntaroituaan asiaa vielä hetken. Hän kuvasi tapauksen lyhytsanaisesti. Se oli oppikirjaesimerkki tyypillisestä tapaturmasta, eikä edes kovin kiinnostava sellainen. Nilsin isä oli varoittanut poikaansa varsin suorasanaisesti hankkiutumasta maalla vastaaviin vaikeuksiin. Hän ei ollut aavistanut, ettei poikaraukka olisi vielä kuukaudenkaan jälkeen päässyt edes puheisiin useamman kuin yhden ikäisensä naisihmisen kanssa. Nilsistä kyseiset kysymykset olivat tosin alkaneet tuntua merkillisen toissijaisilta. – Mitä Jussi nyt aikoo? Nils kysyi. Otto kohautti olkiaan. – Me on nyt ensin yritetty saada sitä juttelemaan Kaisan kanssa, hän sanoi. – Kai se joskus saa aikaiseksi. Ei sillä olisi hirveästi aikaa voivotella. – Mutta onhan tässä Jussille paljon miettimistä, Nils sanoi. Nilsin isä olisi tietysti maksanut lapsen äidin hiljaiseksi ja lähettänyt tälle sopivan määrän rahaa kerran kuussa, mutta Jussi joutuisi kaiketi ryhtymään perheenisäksi. Hän ei varmaankaan ollut kuin muutaman vuoden Nilsiä vanhempi. – Niin no, Otto mietti. – Kaipa siinä tosiaan on. Hän seisoskeli hetken aloillaan mietteliään näköisenä. – En kyllä oikeasti tiedä, olisiko tämä kuulunut sinun tietoosi, hän sanoi niin anovasti, että Nils vakuutti kiireesti teeskentelevänsä tietämätöntä, jos asia tuli puheeksi. Luonnollisesti hän myös kiitti Ottoa — ja päästi raukan tällä kertaa pakenemaan. ...Voi hyvänen aika. Millä perusteella Nils muka oli kuvitellut, että Oton kaltainen mies heittäytyisi huvikseen jännittävään, tuliseen liehittelyyn? Hänen tunteensa Nilsiä kohtaan vaikuttivat sittenkin olevan aitoja ja vakavia, hauraita kuin kevään ensi kukkaset. Nilsistä tuntui kummallisesti, ettei se välttämättä ollut lainkaan huono asia. Ujo hymy sopi Otolle. Arki oli vähällä katketa, kun Vilho keskeytti renkien työt (joihin Nils muodon vuoksi osallistui) ja ilmoitti, että Lillukka oli viimein alkanut poikia. Työt jäivät niille sijoilleen: kaikki tiesivät, miten vaikeita Lillukan poikimiset olivat. Nils tarjoutui poikkeuksellisesti lähtemään mukaan, vaikka häntä ei edes pyydetty, saati pakotettu. Otto kuitenkin vakuutti taas, että homma hoituisi ilman häntäkin. Tällä kertaa myös Vilho komensi Nilsiä pitämään hienot näppinsä puhtaina ja vahtimaan mieluummin Elliä, ettei tyttö olisi tiellä. Elli ei kuitenkaan näkynyt olevan tietoinen koko tapauksesta ja Liisa osasi ilmeisesti pitää hänet edelleen pimennossa, joten Nilsille ei liiennyt edes lapsenlikan pestiä. Hän oli herttaisen tarpeeton. Poikiminen vaikutti tosin onneksi olevan loppujen lopuksi varsin antiklimaattinen ja pitkäveteinen tapahtuma — eikä tippaakaan poeettinen, joten Nils ei jäänyt paitsi mistään. Hän seisoskeli hyvän aikaa aloillaan apean harmaassa ulkoilmassa ja kävi vilkaisemassa lehmän kylkiä vakavina painelevia renkejä navetan ovelta, mutta vetäytyi sitten aittaan nauttimaan omasta rauhastaan. Syntymän ihme sai jäädä häneltä todistamatta. Hän tapaisi vasikan muutenkin mieluiten ulkoilmassa, kun se olisi puhdas. – Syntyikö vasikka? Nils kysyi, kun Otto viimein astui aittaan, ehkä tunnin kuluttua hälytyksestä. – Syntyihän se, Otto sanoi. – Siellä imee emäänsä. Nils äännähti hyväksyvästi. Hän ei osannut irrottaa huomiotaan hyvin edistyvästä toisesta säkeistöstä jutustellakseen, mutta kun Otto jatkoi häiritsevän hiljaista liikuskeluaan ja nitisytti lattialautoja saappaidensa alla, Nils kääntyi ajatuksissaan katsomaan häntä, ja — ja — ja, Mon Dieu — laski lukulasinsa alemmas nenälleen pois tieltä. Otto oli riisunut kätilöntyössä likaantuneen paitansa ja etsiskeli nyt uutta tilalle orrelta. Yleensä hän pukeutui pikaisesti, näkösuojan takana tai kun muut vielä nukkuivat. Hän jopa saunoi vasta muiden jälkeen, mutta tällä kertaa hän ei osannut varoa katseita. Nils näki hänestä vain selkäpuolen, mutta jo siinä oli paljon kats... niin, aivan totta, katseltavaa. Koska olisiko Nils voinut muuta kuin katsella? Olisiko kukaan, jolla oli silmät ja joka osasi arvostaa arjen iloja, voinut muuta? Oli toki täysin ennustettavaa, että ruumiillinen työ muokkasi lihaksistoa, ja olihan Nils osannut päätellä jotain Oton vartalosta vaatteiden päältäkin, mutta ei hän silti olisi uskonut löytävänsä maalaisaitasta tällaista. Pakko myöntää...! Moisen ruumiinrakenteen perässä Nils olisi mielellään jatkanut elävän mallin piirustusopintojaan, joihin hänen isänsä oli jossain mielenhäiriössä yrittänyt kannustaa häntä nuorempana. Jotain samaa kuin kreikkalaisessa patsaassa, mutta miehekkäämpää ja jykevämpää. Ehkä kuin Poseidonissa? Ei, silti paljon arkisempaa ja... lähestyttävämpää. Ja Nils kun oli erehtynyt pitämään jo Jussia hauskannäköisenä. Otto valitsi kulahtaneen mutta sopivan sinivalkearaidallisen paidan ja puki sen päälleen. Hän napitti napit harmillisesti kiinni asti ennen kuin kääntyi ympäri. – Tulisikohan Elli nyt katsomaan vasikkaa? hän mietti ja hämmentyi vähän kohdatessaan Nilsin katseen. Tällä kertaa tunne oli molemminpuolinen. – Jos sinä sanoisit sille. Minua se taitaa vähän pelätä. – Selvähän se, Nils sanoi hieman pöllämystyneenä kaikesta kokemastaan ja laski silmälasinsa pöydälle. – Minä kerron. – Missä minun omat vaatteeni muuten ovat? Nils kysyi. – Ne, jotka päällä tulin. Hän ei ollut nähnyt vaatteitaan ensimmäisen päivän jälkeen, ja nyt asia oli palannut mieleen — sopivasti, sillä Nils tarvitsi jotain tasoittamaan ajatuksiaan. Otto tajusi heti, mistä hän puhui. – Tuolla nurkassa, lipastossa, hän sanoi. – Yritin viikata ne. Takki roikkuu tuolla takana. Nils käveli vaatimattoman kotikutoisen lipaston luo ja veti sen ylimmän laatikon auki. Kauluspaita ja housut oli laskostettu siististi, peräti hellästi vierekkäin, ja kengät sukkineen lepäsivät niiden vieressä. Niin kuin odottaa saattoi. – Lienevätkö tarpeeksi hyvin? Otto huolehti. – Mainiosti, Nils sanoi. – Kiitos. – Ne näyttävät hyvältä, Otto sanoi ja yskähti hämmentyneenä. – Tai siis, hienoja ovat. Oliko tämä nyt Oton ensimmäinen varsinainen siirto? Nils ei osannut sanoa. Ainakaan hän ei liikutellut pelinappuloitaan erityisen varmoin ottein. Ei se haitannut. – Ai, kiitos, Nils sanoi jälleen. – Ajattelin vaan, että ne on parempi pitää hyvässä tallessa, Otto sanoi kädet taskuissaan. He hymyilivät toisilleen. Nils oli yllättävän iloinen, ettei ollut pukenut vaatteita päälleen ja ostanut junalippuja. Näinä päivinä Nils huomasi, että Oton silmät olivat haaleansiniset. Näinä päivinä hän taisi itsekin hieman ihastua Ottoon. |