Luku 12, jossa veistellään kaikenlaista tarpeetonta
OTTO
Jussin ongelma painui vähitellen taka-alalle, ja nuorin renki sai taas tehtyä töitä. Itse asian hän sen sijaan tuntui mieluummin kiertävän kokonaan, ellei sitten suunnitellut toiveikkaasti keinoja päästä kokonaan pälkähästä. Otto pysyi mieluummin sivussa koko jutusta. Se oli ärsyttävä ja hän oli sanonut siitä sanottavansa. – Kyllä minä kuulkaa sittenkin vähän luulen, että se ei oikeasti odota mitään lasta, Jussi aloitti taas yhtenä iltana. – Jos se yrittää vaan huijata minua miehekseen? – Minusta vähä tuntuu että kaekki jo tietää minkälaenen sinä oot, Vilho sanoi. – Minkähänlainen minä sitten olen? Jussi kysyi terävästi. – Empä minä sitä tiijä, Vilho perääntyi yllättävän lauhkeasti. – Mutta en vuan ihan oekeesti usko, että kukkaan tiällä hirveen mielellään oes mänössä sinun kansa naemissiin asti. Se oli karusti sanottu, mutta Otto oli samaa mieltä. Oli vaikea kuvitella Jussin viihtyvän pitkään yhden ja saman ihmisen kanssa. Vilhokin tuntui tietävän, että lateli kylmät tosiasiat. – Minkä tähden ei? Jussi kysyi, mutta vähemmän äkeästi kuin äsken. – Mietippä vähä ite, Vilho sanoi. Jussi katsoi häntä tuimasti, mutta ei alkanut väittää vastaan. – Minä asetun sitten kun haluan, mutta en vielä. Enkä ikinä Kaisan kanssa, hän sanoi. – Ja joo, Otto, anna olla. Ei Otto olisi enää tällä kertaa sanonut mitään, vaikka Jussi ei olisikaan lähtenyt kiireesti ulos. Jussin puheiden perusteella Kaisa vaikutti kylläkin aika hirveältä ihmiseltä, jolta saattoi odottaa vaikka minkälaista petosta. Kaisa oli ilmeisesti tosiaan se Aholan tummatukkainen piika, joksi Otto oli hänet olettanutkin. Jussin mielestä tyttö oli ihan kauniskin, mutta nuorin renki olisi kuulemma kelpuuttanut lapsensa äidiksi mieluummin vaikka naidun naisen. Otto saattoi vain toivoa, ettei Jussissa oikeasti ollut kaiken huipuksi myös avionrikkojan vikaa. Jäi epäselväksi, mitä pahaa Kaisassa tarkalleen ottaen oli tai oliko mitään, mutta Jussi ainakin väitti häntä kylmäksi ja pahantahtoiseksi. Jussi oli kuulemma ollut ”tapaamisella” tyytyväinen, ettei hänen tarvitsisi olla tytön kanssa läheisissä tekemisissä enää toistamiseen. Jopa kerrottuaan karmivan asiansa Kaisa oli punastelun ja itkeskelyn sijaan alkanut saman tien tiukata Jussilta, miten tuleva isä oli aikonut elättää perheensä, niin että Jussin oli ollut pakko luikkia karkuun. Jos Otolta olisi kysytty, Kaisa oli vain keskittynyt siihen mihin kuului. Otto ei olisi halunnut miettiä avioliittoja, riitoja eikä rakkausasioita. Hän oli onnistunut pääsemään jonkinlaiseen rauhaan Jussin jutulta, mutta Niilon juttu pisti hänen päätään koko ajan enemmän sekaisin. Hän oli esimerkiksi huomannut, ettei ollut oikein minkään näköinen. Tai olihan hän aina tavallaan tiennyt sen. Hän ei vain ollut välittänyt siitä kummemmin. Nyt hän sitten oli unohtunut tuijottamaan itseään peilistä tyytymättömänä. Hän näytti valjulta, tai sitten vähän karulta. Ei hän oikeastaan tiennyt, miltä. Laittamattomalta metsäläiseltä, jonka joku joskus ottaisi järkevästi miehekseen. Niilon tapaiset eläjät olivat kokonaan toista maata, sellaisia, joista varmaan kaikki pitivät ja joille kaikki oli mahdollista, ellei peräti helppoa. Ei heitä voinut oikein edes verrata toisiinsa. Mutta mitä tekemistä Oton ulkonäöllä muka oli minkään kanssa? Tietysti Niilon kaltaiset kiinnittivät huomiota muiden naamoihin, mutta entä sitten? Ei kai Otto luullut, että jotain olisi voinut tapahtua, jos hän olisi ollut koreamman näköinen? Mistä hän oli sellaista keksinyt? Ja tällaisiako hän nykyään mietti päivästä toiseen? Ei hän ollut vielä ikinä ollut näin... No jaa, oli sentään hyvä, ettei Oton tarvinnut tosissaan kantaa huolta siitä, että jostain voisi joskus tulla jotain. Olisihan oikeastaan ollut melko hirveääkin, jos kaikki vanha olisi mennyt uusiksi. Tilalle olisi kuitenkin tullut vain kauheutta, ennemmin tai myöhemmin. Nyt Otto saisi elellä rauhassa, kun Niilo ei ikimaailmassa pitäisi hänestä. Tai kukaan sellainen, sen puoleen. Totuus tuntui silti pirun pahalta. ...Otto alkoi toden totta väsyä pyörittämään päässään tällaisia joutavuuksia. Juhannuksen jälkeen hän ei ollut oikein muuta ajatellutkaan, ja kesän loppuun oli vielä aikaa. Niilo kyttäsi kaiken lisäksi häntä ihmeen tarkasti, eikä edes mitenkään kärttyisästi. Hänellä oli kai jotain asiaa, tai sitten Otto oli tehnyt jotain outoa. Vaikka olivathan he tietysti jotain kaverintapaistakin. Kai. Ehkä Niilo katseli kaupungin kavereitaankin samalla tavalla. Mistäpä Otto olisi älynnyt nuoren ihmisen ajatuksia, kun oli itse samanikäisenä selvinnyt mietteistään vain hädin tuskin. Ja Niilo kun oli vielä toisista oloistakin. Yhtenä aamupäivänä Otto oli tekemässä lähtöä laitumen suuntaan, kun Niilo kiirehti hänen peräänsä ja kysyi, minne hän oli matkalla. – Aholaitumelle, Otto sanoi. – Tytöt on nähneet siellä isomman eläimen jälkiä. Karhun kuulemma. Pitää käydä katsomassa, ettei jää meidän maille. – Voisinko minä tulla mukaan? Niilo kysyi. Otto uskaltautui vilkaisemaan häntä. Hän nojaili aitan nurkkaan. Hymy oli toki sievä, mutta samalla vähän viikarimainen, niin kuin monesti. Otto ei aina tiennyt, milloin Niilo meinasi mitäkin. Tämän paidan pari ylintä nappia olivat auki, ja... niin, ne olivat auki, se siitä. – No, Otto sanoi samaan aikaan hyvillään ja epämääräisen hermostuneena. – Voithan sinä. Aina oikeastaan parempi, jos on toinenkin mukana. – Niin, kampitat vuan poejan syötiks, jos karhu tulloo, Vilho irvaili. Hän sattui aina parahiksi kuulolle. – On minulla kivääri, Otto sanoi ja kokeili selässään roikkuvan aseen hihnaa. Vilho hymähti. – Ae jaa, sittenhän voet ampua poekoo ensin jalakaan ja sitten jättee sen karhunsyötiks. Vilho olisi voinut ottaa huomioon, etteivät kaikki välttämättä älynneet hänen häijynpuoleista leikinlaskuaan. – Näinpä juuri teen, Otto huokaisi kyllästyneenä. Kaipa Vilhon täytyi etsiä muita kiistakavereita, kun Jussin kiusaaminen olisi nykyään kääntynyt helposti liian vakavaksi. – Hyvä, Vilho tokaisi ja jatkoi matkaansa. – Vaekka kyllä siltä saes mukavasti rahhoo, kun pitäs elossa. En oo vielä piättäny mitä ostan sillä vitosella. Niilo irvisti laiskasti Vilhon loittonevalle selälle. – Se käy kyllä joskus hermoille, Otto myönsi. – Eikä vain joskus, Niilo sanoi. – Ymmärrän kyllä periaatteessa, miksi hän inhoaa minua, mutta sama asenne tuntuu vaivaavan kaikkia. Se ei ollut ihme. Jos Niilon herraskainen käytös oli Otostakin edelleen huvittavaa, toisten saattoi olla melko vaikea sulattaa sitä. Otto olisi halunnut lohduttaa Niiloa sanomalla, ettei Vilho sentään tosissaan inhonnut ketään. Todennäköisesti hän kuitenkin inhosi Niiloa, joten Otto pysyi hiljaa. Otto sen sijaan... hän olisi halunnut sanoa jotain omasta mielipiteestään, mutta hänen oli varmaan parempi pitää sekin omana tietonaan. – Olethan sinä vähän toisenlainen, hän sanoi. – Tai siis, herätät huomiota. – Sen myönnän, Niilo sanoi. Hän näkyi olevan asiasta hyvillään. Kai hän sitten sai olla. He lähtivät laitumelle suunnilleen Aholan suuntaan lehmien tallomaa polkua pitkin. Niilon piti jostain kumman syystä saada kävellä hänen rinnallaan. Polku oli niin kapea, että heidän kätensä hipoivat toisiaan jatkuvasti. Se oli pirullisen kiusallista. Otto olisi mielellään päästänyt Niilon edelleen, jos rengin perässä käveleminen kerran olisi ollut herrasta jollain tavalla noloa. Niilo ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän hänen hidastelunsa tarkoitusta, joten lopulta Otto työnsi kätensä taskuihinsa ja siirtyi suosiolla kävelemään sivummalla, varvikon seassa. Kummallisen metsätaipaleen jälkeen hän oli helpottunut, kun he pääsivät paikkaan, jossa jäljet oli nähty. Lehmät oli siirretty toiselle laitumelle. Se oli hyvä, koska pehmeään hiekkaan painuneet jäljet kuuluivat tosiaan mesikämmenelle. Otto otti kiväärin varmuuden vuoksi käsiinsä; tosipaikan tullen sitä olisi turha alkaa etsiä selästä. Hän ja Niilo seurasivat oikeannäköisiä painaumia lähemmäs tunnin verran Aholan maille (tällä kertaa Otto pääsi onneksi kulkemaan edellä jäljittäjänä), kunnes kääntyivät takaisin. Otsosta ei näkynyt merkkiäkään, ja nyt se olisi joka tapauksessa enemmän naapuritilan murheita. Jonkun täytyisi silti pitää Eerolankin eläimiä tarkasti silmällä. Olisi ollut tavallaan hyvä, jos karhu olisi sattunut tulemaan vastaan ja sen olisi saanut hengiltä, mutta silloin olisi ollut parempi, jos Vilho olisi ollut tarkempana ampumassa ja Niilo jossain muualla turvassa. Paluumatkallakaan ei näkynyt ihmeempiä. – Jäätäisiinkö tähän hetkeksi? Niilo kysyi, kun he olivat tulleet takaisin laitumen reunalle. – Minkäs tähden? Otto kysyi ja katseli pellonreunaa ympärillään hämmentyneenä. Hän oli tuijottanut koko metsäretken ajan maata — ja nitistänyt Niilon jutusteluyritykset alkuunsa kuunnellessaan ääniä ympäriltään. – Huvin vuoksi, Niilo sanoi tiiraillen koivujen latvuksia hymy huulillaan. Niinpä tietysti. Tuttua höperyyttä. Laitumen vieri oli tosin kelvollinen paikka ja keli mukavan aurinkoinen ja vilpoisa. Heillä ei ehkä edes ollut tulenpalava kiire minnekään. Niiloa taisi sitä paitsi vähän väsyttää kaiken rämpimisen jälkeen. Ja hänhän tätä taas pyysi, eikä Otto. Otto myöntyi hieman epäröiden. Jotain tällaistahan hän oli kaivannut, juhannuksen jälkeen kahta kovemmin. – Sinä tosiaan omistaudut työnteolle, Niilo sanoi istuuduttuaan koivun juurelle voipuneena ja riisuttuaan saappaansa. – Niinhän minun kuuluu, Otto sanoi ja istahti hänkin, muodon vuoksi. – Mitäpä mistään muuten tulisi? Niilo katsoi häntä ja hymyili vähän. Hän sipaisi kasvoilleen valahtaneet hiussuortuvat taakse. Kääritty hiha jätti kesän aikana päivettyneen kyynärvarren paljaaksi, ja paidan nap... Oton ei todellakaan olisi kuulunut katsoa tällä tavalla. – Milloin sinulla sitten on aikaa muulle? Vaikkapa... lemmenasioille? Niilo kysyi. Otto toivoi, ettei hätkähtänyt liian näkyvästi ja ettei hänen poskiensa polte näkynyt selvästi. Ei kai Niilo arvannut jotain? Äskeisestä ehkä? Äh, ei tietenkään. Hänhän kirjoitteli ratokseen rakkausrunoja (jollekulle), joten totta kai hänen oli helppo puhella tuollaisia. Otto vain päätteli joka asiasta mitä sattui. – En minä... Mitäpä niillä sellaisilla, Otto sanoi. – Ei niille varmaan tarvitsekaan olla aikaa. – Vai niin, Niilo sanoi. Otto muistutti itselleen, ettei hänen äänensävynsä oikeasti ollut tietäväinen. Kunhan kuulosti sellaiselta. Otto hengitti pari kertaa rauhassa tyynnyttääkseen typerät ajatuksensa. – Ja onhan se mukava, kun näkee, että on saanut jotain aikaiseksi, hän sitten sanoi. – Tuota laitumen aitaakin pystytettiin viime kesänä kaikki kolme. Aika pitkään siinä meni. Ensin iskettiin maahan kymmenkunta seivästä, mutta sitten katsottiin, että linja oli mennyt vinoon, ja... – Ja sinä arvatenkin vaadit, että ne on otettava ylös ja laitettava suoraan, Niilo keskeytti. Otto hymähti. – Totta kai. Eihän niitä nyt voi väärinkään jättää, hän sanoi. – Mitä haittaisi, jos ne eivät olisi täydellisesti? Niilo kysyi. – Onhan täällä tilaa. – Sitä ei vain kuulu tehdä niin, Otto sanoi. – Silloin kun tekee, pitää tehdä kunnolla. – Se voi olla hyväkin periaate, Niilo sanoi. – Mutta välillä voisi antaa olla ja olla tekemättä mitään. Tällä tavalla. Otto käänsi katseensa laitumen suuntaan. – No jaa, tämä on kyllä mukavaa. Hämmentävän turhaa ja melko varmasti monella tapaa väärin, mutta mukavaa. Niilon kanssa. He jäivät paikoilleen joksikin aikaa. Otolta jäi varmaan tekemättä satakunta tärkeää työtä, mutta hänestä tuntui, että annettuaan itselleen luvan asettua rehellisesti Niilon viereen hän osasi viimeinkin olla hetken rauhassa. Hän kieltäytyi päästämästä ongelmia mieleensä, koetti vain katsella tuttua maisemaa jotenkin erikoisesti. Ei hän osannut vieläkään. – Oletko tehnyt pajupilliä? hän sitten kysyi Niilolta hetken mielijohteesta. – Nyt voisi vielä olla helppo vuoleskella, jos kuori ei ole liian tiukasti kiinni. – Eivätkö pajupillit ole lapsille? Niilo sanoi ja lisäsi oudon painokkaasti: – Minähän olen jo aikuinen. – Niinpä kai, tietysti, Otto sanoi. Jokin oli taas vinossa. Niilo oli jäänyt tuijottamaan häntä kiinteästi. Oliko ehdotus tosiaan ollut niin omituinen? Otto ainakin oli aikoinaan pitänyt pajupillien veistelystä. Hän nousi ylös, etsi ojan varren pensaasta sopivanpaksuisen oksan ja katkaisi puukollaan siitä pätkät itselleen ja Niilolle. – Kokeile kumminkin, saisitko tehtyä soivan pelin, hän sanoi. – Kuori pitää irrottaa varovasti tai ei tule mitään. Niilo tarttui toimeen. Otto näytti mallia omalla puunkappaleellaan, ja hän teki perässä. Oton edellisestä pajupillistä oli aikaa ehkä jo lähemmäs kymmenen vuotta, mutta hän onnistui silti onneksi saamaan soittimensa viheltämään melko nopeasti. Niilolla kesti siristellen jonkin verran pidempään, mutta hänen aherrustaan oli mukava kats... Tai siis: mutta lopulta hänkin ujutti kuoriputken takaisin paikoilleen ja kokeili soittopeliään. Siitä ei kuulunut mitään. Tapansa mukaan Niilo kävi saman tien vähän nyrpeän näköiseksi. Otto pyysi saada tekeleen itselleen ja tutki sitä hetken. – Ota vielä tuosta vähän, hän neuvoi. Niilo nyhräsi jälleen aikansa puukkonsa kanssa ja koetti sitten uudelleen. Vihellys oli kimeämpi kuin Oton pillissä. – No niin! Otto huudahti. Niilo taisi yllättyä. Hän virnisti leveästi, ja Otto hymyili vastaan. Kumpikaan heistä ei tainnut näyttää kovin aikuiselta. – Sävelhän on puhdaskin, Niilo sanoi turhantärkeään sävyyn. – Olisikohan do vai fa? Otto hymähti Niilon mukana, vaikkei ihan ymmärtänytkään vitsiä. He koettelivat kotikutoisia soittimiaan vielä jonkin aikaa, niin kuin aikuiset yleensäkin tekivät. Otolla ei ollut kiire minnekään. ♦ NILS Otto ei lähtenyt mukaan Nilsin aloittamaan leikkiin. Oli selvää, että hän ymmärsi Nilsin aikeet. Hän tyytyi kuitenkin vain punastelemaan kainosti ja välttämään pienimmätkin sääntörikkomukset kuin mikäkin luokan priimus. Millaista tilanteeseen tarttumista sellainen muka oli olevinaan? Lapsellista! Nils oli odottanut heidän eufemistisen leikittelynsä lipsahtavan nopeasti vaarallisen rajoille, mutta eipä Oton kaltaiselta (ikävystyttävältä) ihmiseltä tarkemmin ajatellen voinut odottaakaan sellaista. Oli melko kiusallista, että Nils joutui tekemään kaiken työn ja olemaan Oton toppuuteltavana, mutta kyllä hän silti nautti kiusoittelemisesta ja kihelmöivästä jännityksestä. Sitä paitsi oli varmastikin inhimillinen tosiasia, että toisen ihmisen jakamattomassa huomiossa oli jotain vastustamatonta. Mitä enemmän Nils härnäsi, sitä selvemmin hän näki, kuinka paljon Otto ihaili häntä ja kuinka tämä olisi halunnut hänen kanssaan kaikenlaista. Nils ei ollut ennen ollut sellaisen kohteena — edes tyttöjen kanssa. Toisen miehen kanssa kuviossa oli vielä paljon enemmän kerroksia: Otto ei voinut mitään kielletylle, korventavalle kiinnostukselleen... Nilsiä kohtaan! Nils ei suoraan sanottuna saanut tästä kaikesta tarpeekseen. Hän oli todella Otolle sellainen ihminen. Kai Ottokin jättäisi jossain vaiheessa turhan kainostelun ja älyäisi kerrankin pitää hauskaa; miettiä muutakin kuin raadantaa. Nils toivoi sitä hänen itsensäkin vuoksi. Otto oli yllättävän mukava ihminen, kun hänen kanssaan vain vietti tarpeeksi aikaa. Toisinaan Nilsistä tosin tuntui ikävästi, että olisi sittenkin saattanut olla Oton tapaista suhtautua tällaisiin ihastuksiin haudanvakavasti, mutta ei kai sentään. Jos Otto todella olisi sattunut toivomaan suuria asioita, Nilsin käytös olisi ollut häpeällisen brutaalia ja hän olisi saattanut päätyä aiheuttamaan lopulta ajattelemattomuuttaan Otolle tavattomasti murhetta. Mutta kai Hilma sentään oli vähän Nilsiä realistisempi vaihtoehto, ja tytön peräänhän Otto ilmiselvästi katseli. Nils ja Otto olisivat käytännössä vain vähän eriskummallisia ystäviä, joilla oli omat huvinsa kesäisten koivujen alla. Otolla ei tosin tosiaan tuntunut olevan liiemmin aikaa minkäänlaisille romansseille. Häntä seuraillessaan Nils oppi vähitellen huomaamaan, että hän johti Eerolan töitä aidon asiantuntevasti — joskus Antin tukena, mutta usein itsekseenkin. Oli jollain tapaa ihailtavaa, miten nopeasti ja varmasti Otto vastasi mihin tahansa Eerolaan liittyvään kysymykseen ja miten tarkasti hän suunnitteli lähiaikojen työt yhdessä muiden kanssa. Kaipa renginkin ammattitaitoa saattoi arvostaa. Nils ei oikein voinut muuta. Otto oli kiistatta hyvä omalla alallaan. Itse asiassa hänenlaisensa ihminen olisi varmasti pärjännyt mainiosti monessa oikeassakin työssä, kunhan olisi saanut siihen tarvittavan perehdytyksen. Otto säästi Nilsin nykyään jo melkein kaikelta, vaikka ottikin hänet silloin tällöin muodon vuoksi mukaan renkien yhteisiin urakoihin. Silloin hän kyseli Nilsiltä suorastaan hellyttävän usein, olivatko taakat liian painavia, särkikö hänen selkäänsä tai muuta vastaavaa. Nils ei olisi mielellään luopunut tuskallisista kantamuksistaan muiden nähden ja suostunut naljailtavaksi, mutta joskus hänen oli pakko. Otto nappasi hänen taakkansa joka kerta yhtä vaivattoman oloisesti, eikä edes vaikuttanut tekevän sitä esitelläkseen voimiaan. Erityisen hyvä Otto oli puutöissä. Nils oli nähnyt sen kiistattomasti jo moneen kertaan, mutta eräänä iltana hän vielä osui paikalle, kun Otto tuttuun tapaansa viivytteli pihalla, vaikka muut olivat jo menneet sisälle. Ilta oli mitä kaunein, joten Otto olisi tehnyt viisaasti, jos olisi ihaillut sitä. Nils löysi hänet kuitenkin iänikuisesta työkaluvajastaan. – Mitä puuhaat? Nils kysyi oviaukolta. Otto hätkähti ja kääntyi katsomaan häntä. – Kunhan veistelen, hän sanoi laskien taltan kädestään pöydälle. Onneksi hän ei sentään käyttänyt harvoja vapaita iltahetkiään laskien nauloja. Nils käveli katsomaan työtä lähempää. Otto näkyi ensin aikovan väistää tai suorastaan lähteä karkuun, mutta lopulta hän antoi Nilsin katsoa työstämäänsä puukon kahvan mallista puukappaletta, joka oli jo likimain puoliksi koukeroisten kaiverrusten peitossa. Nils pyysi saada katsoa sitä tarkemmin ja antautui siristelemään kelvottomia silmiään ihaillessaan kukka- ja kasviaiheisia koristeita vähän hämmentyneenäkin. – Tämähän on upea, hän henkäisi pyöritellessään kappaletta käsissään. Hän ei ollut muutenkaan suuremmin valehdellut, mutta tällä kertaa hän oli erityisen rehellinen. Oton hymy näkyi enimmäkseen silmissä. Nils oli kyllä nähnyt Oton moitteettoman siistejä tekeleitä jo aiemmin, kun tämä oli veistellyt niitä muiden renkien kanssa pelottavan nopeaa tahtia, mutta niissä ei ollut ollut merkkiäkään tällaisista yksityiskohdista. Mutta eipä Nilsin toisaalta olisi kuulunut olla enää tässä vaiheessa yllättynyt siitä, että Otossa oli myös näin jalostuneita puolia. – Vähän turhaa koristusta, Otto sanoi nolona ja ojensi kätensä ottaakseen työnsä takaisin. Hän ei katsonut Nilsiin. – Menee pitkään näpertäessä. Enkä minä edes tiedä, mikä tästä tulee. – Ei kaiken tarvitse olla käytännöllistä, Nils sanoi hymyillen ja laski puunpalan Oton kädelle. – Eipä kai, tämä myönsi. – Minäkin runoilen kaiken aikaa, eikä sillä ole mitään tekemistä käytännön kanssa. Siitä Ottokin näkyi olevan täysin samaa mieltä. – No ei, hän sanoi ja vilkaisi Nilsiä hymyillen. – Haluaisitko kuulla huomenna minun uuden runoni? Nils kysyi. Hän sai Oton jälleen hämmentymään, mutta se ei oikeastaan ollut pääasia. Kukkia, siis? Ehkä he voisivat ymmärtää toisiaan. |