Luku 11, jossa paljastuu parikin asiaaOTTO
– No nyt tuil Ottokkii nii voet kertoo, Vilho sanoi, kun Otto palasi piipahdukseltaan aitassa. – Jos on nuin hirvee niin haluvan kuulla. Jussi istui edelleen rappusilla. Hän huokaisi pää painuksissa ja hieroskeli ohimoitaan. – Kaisa tuli sanomaan, hän aloitti, hiljeni ja lisäsi sitten nopeasti ja hiljaa, – että odottaa minulle lasta. Lause tuntui jysäyksenä Oton ohimoissa. Tuli hiljaista. – Eeelä kehtoo, Vilho venytteli toiveikkaasti. Otto ei sanonut mitään. Häntä heikotti, mutta eipä hän kai lopulta ollut erityisen yllättynyt. – Niin se sanoi, Jussi henkäisi. – En kai minä tämmöisellä laskisi leikkiä. Vain käki kukkui lähimetsässä, ja sekin hiljeni pian. Ennusti varmaan Otolle elinvuosia, jos hän joutuisi kestämään tämmöisiä paljastuksia. – Sen siitä suapi, Vilho sanoi. – Minä vuan ihmettelen, ettee oo aekasemmin sattunu. – Ei paljon auta! Jussi huudahti ja puristi kätensä tuskaiseen nyrkkiin. – No ee varmaan, Vilho tokaisi. – Mikäpä tässä nyt voes avittoo? – Sinun kai pitää nyt vaan mennä sen kanssa naimisiin, Otto sanoi. Se oli ainoa ratkaisu, vaikkei varmasti kenenkään mieleen. Tällaisessa kirotussa tilanteessa ei enää mielitekoja kyselty. Jussi suoristi kuitenkin selkänsä hätääntyneenä. – En mene! hän huudahti. – Kaisa on hirveä ihminen. Eikä se lapsi varmaan edes ole minun. – Ee ee, mitenkä se nyt sinun oes. Varmaan minun tae Oton paremminnii, Vilho sanaili, vaikkakin ponnettomasti. – On täällä muitakin vaihtoehtoja, Jussi sanoi. – Mutta minua on helppo syyttää kenen vaan! – Etkö sinä sitten ole... ollut Kaisan kanssa? Otto kysyi. Jussi vilkaisi pois. – Olen, olen, hän myönsi. – Voi se ihan hyvin olla minunkin lapsi. Oton päätä oli alkanut särkeä. Kaikki oli taas mennyt kerralla harvinaisen sekaisin yhden hölmön ihmisen takia, eikä tällä kertaa ollenkaan hyvällä tavalla. Sen siitä sai, kun heilastelu oli eräille liian helppoa. Olisihan Jussin pitänyt ymmärtää, että vaikka oli pidetty, ei välttämättä tarvinnut... Ottokin olisi halunnut kerrankin unohtua haaveilemaan edes pieneksi hetkeksi omista olemattomista mahdollisuuksistaan johonkin, mutta ei. Kohtalon täytyi tietenkin esitellä juuri silloin uusi ongelma, joka olisi voinut nousta pintaan koska tahansa aiemminkin. Tätäpä he sitten tulisivat miettimään seuraavat viikot, ja syystä. – Enkö ole monta kertaa sanonut, että kannattaisi jättää nuo hommat? Otto ärähti. – Älä nyt siinä, et sinä ole minun isä, Jussi huokaisi. – Luojan kiitos en, Otto sanoi. – Mitä siitä nyt enää auttaa marista? Jussi tiuskaisi. – Jos se on minun lapsi niin olkoon, mutta ei minun ole pakko välittää siitä. Tällaista hävyttömyyttä Otto ei sentään olisi uskonut. Eikö Jussi tosiaan... – Meinaatko sinä sitten jättää Kaisan itsekseen lapsen kanssa? hän kysyi. – En minä tiedä! Jussi huudahti. – Kai minä sen, mutta minun pitää nyt väh... – Ethän sinä nyt mitenkään voi..., Otto aloitti Jussin puheen päälle, mutta nuorin renki jyräsi vuorostaan hänen ylitseen. – Minun pitää nyt vähän miettiä, hän sanoi kuuluvasti, painottaen jokaista sanaa erikseen. Hän katsoi Ottoa, kuin tämä ei olisi ymmärtänyt mistään mitään. – Tämmöistä ei kuule ihan joka päivä. Otto antoi olla, vaikka häntä jurppi pirusti. Jussin oli harvinaisen naurettavaa venkoilla ja taivastella, kun oli itse varta vasten ja varoitteluista huolimatta sotkenut asiansa. Ja muidenkin asiat. Kaisan, ja... Ei Jussista olisi vielä perhettä elättämään, mokomasta jolpista. Mutta niin hänen pitäisi tehdä. Pitäisi olla torppa ja kaikki, jos hän siis... hitto, miten joku kehtasi edes puhua, että jättäisi toiset oman onnensa nojaan? Tilanne oli kurja, mutta se olisi ollut parasta niellä mukisematta. Vaikka eipä Ottokaan toisaalta pystynyt siihen. Hän ei... hän ei pitänyt uusista asioista. Hän katsoi Jussia heti eri tavalla kuin aiemmin, vähän niin kuin vierasta. Olihan hän aina tiennyt, että Jussi voisi, mutta... Niilokin oli havahtunut kirjoitustyöstään möykkään ja kurkisti nyt ovelta. – Mitä täällä on meneillään? hän kysyi. – Ee mittään, Vilho tuhahti ja huitaisi kädellään. – Jussi on vuan suanu rukkaset. Ee ymmärrä, mitenkä on mahollista. Niilo kohautti kulmiaan ja palasi saman tien sisälle. Vilho ähkäisi hänen peräänsä vähän turhan halveksivasti. – Männään myökiin nukkumaan, Vilho sanoi Jussille. – Ee se siitä muutu mikskään. Mietit uamulla lissee. – Niin, se ei muutu siitä miksikään, Jussi voihkaisi hampaidensa välistä ja haroi hiuksiaan molemmin käsin. Kaipa Otosta tuntui väkisinkin vähän pahalta hänenkin puolestaan, vaikka juttu kuinka oli pennun omaa syytä. ”Eerolan Jussi, se komea poika"... Hitonmoinen hölmö myös. Oli oikeastaan ihme, ettei Otto ollut iskenyt silmiään häneen. Jussi pystyi kömpimään yläpedille, mutta heittelehti jatkuvasti puolelta toiselle. Ottokaan ei saanut unta. Jussi lähtisi pois palveluksesta. Jussista tulisi isä, ja vielä tällä tavalla. Uutena ajatus tuntui ilkeän karhealta ja teräväreunaiselta. Vaikka eihän koko tapaus kuulunut mitenkään erityisesti Otolle, tietenkään. Jussi tuskin edes piti häntä erityisen hyvänä ystävänään. Hänestä oli kuitenkin tullut Otolle kumman tärkeä. Otettaisiinkohan Eerolaan nyt uutta väkeä? Pirun piru. Otto oli totisesti repäisty irti poskettomiksi käyvistä kuvitelmista. Hän ja Niilo olivat kyllä vaihtaneet pari sanaa ennen kuin olivat käyneet makuulle. Niilo oli kiittänyt illasta vielä kerran, mutta sekin oli mennyt Otolta vähän ohi. Hänellä oli aivan liikaa ymmärrettävää. Ilta kalliolla tuntui jo omituiselta unelta. Mutta siinä Niilo nytkin nukkui Oton vieressä. Melkein, mutta ei lähellekään. Olisivatko he katsoneet toisiaan silmiin, jos Otto ei olisi kääntynyt selin kuten aina? Miksi he muka olisivat? Ketkä tavalliset ihmiset muka tekivät sellaista? Oton hölmöt aivoitukset eivät menneet minnekään, vaikka vähäuninen juhannusyö vaihtui aamuksi ja viimeisetkin viinahuurut hälvenivät turhan julmetuksi päänsäryksi. Tuntui kuin kaikki se, mitä hän oli aiemmin polkenut takaraivonsa perukoille, olisi vapautunut juhannuksena mellastamaan pitkin hänen päätään. Otto järjesteli työkaluvajan uuteen uskoon, muttei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Hän pakeni Jussin miettimistä Niilon miettimiseen ja Niilon miettimiseltä hän taas hoiperteli turvaan Jussin miettimiseen. Ajatella, miten selvää kaikki oli ollut aiemmin. Eikä Jussin tilannetta edes voinut kuin tuskailla ja harmitella, kun kerran nuorin renki ei itsekään aikonut muuta. Hän marisi ehtineensä juuri alkaa katsella jotakuta Saaraa, kuulemma oikein vaimokseen, mutta sitä nyt ei uskonut kukaan, kun samanlaisia puheita oli kuultu monesti aiemminkin. Niiloon liittyvistä jutuista Otto taas ei tiennyt mitään. Ne tuntuivat olevan hyvällä mallilla — eli melko vaarallisella tolalla. He juttelivat nykyään toisilleen juuri niin kuin Otto oli aina toivonutkin. Juhlaillan metsäretkitempaus tosin hävetti Ottoa julmetusti, ja nykyinen jutustelukin oli melko arveluttavaa, kun Otto kuitenkin... Niin asiat olivat: toiset laittoivat lapsia alulle inhoamiensa ihmisten kanssa, kun taas Otto ei tiennyt, miten paljon saisi ja uskaltaisi puhua Niilolle. Kaikki tuntui olevan liikaa. Otto yritti sentään olla katselematta Niiloa turhan tähden. Siitä huolimatta hän huomasi tuppautuvansa juttusille huonojen syiden varjolla. Häntä jopa harmitti aiempaakin enemmän, kun Niilo puhui muille kuin hänelle. Tilanne oli pirullisen tukala, mutta Niilo vaikutti viihtyvän Eerolassa koko ajan paremmin. Olisi varmaankin ollut parasta säikäyttää hänet viimeistään nyt kerralla pois, mutta sitä Otto ei missään nimessä tahtonut. Hän lelli Niiloa helpoilla tehtävillä silloin, kun raaski antaa niitäkään. Jumalauta, kaikki oli lipsumassa pois Oton otteesta pahemmin kuin ikinä ennen. Hänen täytyisi ryhdistäytyä, hitto vie. Mitä muutakaan hän kuvitteli aikovansa? Niilo ei olisi ikimaailmassa voinut edes käyttää mielessään, että Otto... ♦ NILS Kun arki jälleen koitti, Nils teki edelleen sekalaisia töitä silloin kun niitä huomattiin määrätä hänelle. Rengeillä vaikutti kuitenkin olevan meneillään jonkinlainen pienimuotoinen skandaali, joten Nils tai hänen laiskottelunsa eivät kiinnostaneet ihmeemmin ketään. Ottokin nyhjäsi juhannuksen jälkeisinä päivinä monta tuntia jotain täysin tyhjänpäiväistä muutenkin ihmeellisen siistissä vajassaan. Milde tid, Jussikin sai kuunnella jupinaa hyvät tovit, kun oli laittanut naulan vääränkokoisten naulojen rasiaan. Naulan siirtäminen taisikin olla suurin piirtein vaativinta, mihin Jussi nykyään kykeni. Oliko hän tosiaan lamaantunut tähän tapaan puolikuoliaaksi yksistä rukkasista? Miksi Ottokin muka olisi piitannut sellaisesta? Vilho näkyi yllättäen olevan ainoa, joka teki töitä kuten tavallisestikin. Nils ei jaksanut yrittää ymmärtää. Nils ja Otto jutustelivat tosin hyvinä hetkinä myös ihmeen leppoisasti intresanteista asioista, kuten säästä. Otto ei vain ollut supliikkimiehiä, ja sitä paitsi hänen mielialansa ailahteli nykyään käsittämättömästi. Toisaalta Otto ei myöskään tuntunut inhoavan Nilsiä ollenkaan niin paljon kuin Nils oli olettanut. Kaipa Nilsin täytyi kutsua häntä suorastaan kaverikseen, ainakin kun Eerolassa ei ollut tarjolla kummempiakaan — paitsi ehkä Elli, joka toki oli hieman eri asia. Koska kriisi jatkui monetta päivää, Nils tuli tosin läheisemmäksi tyttöjen kanssa, osin siksikin, että naisväen vastuulle uhkasi jäädä jo miestenkin töitä eikä Nils voinut jättää neitoja pulaan. Valtarakenteiden huojuessa Nils otti silti viimein itselleen aikaa katsella maisemia sikolätin tuolla puolen. Lähimetsässä hän tuli uhranneeksi pari ajatusta sillekin, että kokonainen puolikas hänen lähintä sukuaan oli todella elellyt Eerolassa monennessa polvessa. Nils ei ollut koskaan ollut kiinnostunut äitinsä esivanhempien köyhästä elämästä. Tylsyytensä keskellä häntä alkoi silti nyt väkisinkin kiinnostaa ottaa selvää maalaistaustastaan. Olivathan sukulaiset sentään onnistuneet rakentamaan majansa kauniille paikalle ja kasvattamaan tiluksensa vaikuttavan laajoiksi. Onneksi Nilsin ei kuitenkaan tarvinnut oikeasti ryhtyä penkomaan ikivanhoja asiakirjoja tai jututtamaan enoaan. Juhannuksen jälkeisen viikon edetessä pahin lamaannus ja kaaos nimittäin hiljalleen laantuivat ja Otto palasi vallan kahvaan uudella innolla. Elävöityvää arkea tarkkaillessaan Nils teki erään varsin järisyttävän havainnon, josta kyllä riittäisi huvitusta ja jännitystä. Huomioon johtivat paitsi yleiset seikat, myös pari keskeisen tärkeää avainkohtaa: Otto käyttäytyi Nilsiä kohtaan nykyään hämmentävän lepsusti. Hän komensi toisia kovaan ääneen raahaamaan taakkoja tai iskemään aidanseipäitä maahan ja raatoi itsekin minkä ehti, mutta Nilsille hän ehdotti tunnetilansa mukaan joko ystävällisesti tai poissaolevasti jotain leppoisaa tekemistä. Erityiskohtelu olisi tietysti kuulunut asiaan alusta alkaen, mutta äkillinen suunnanmuutos tuntui merkilliseltä. Otto myös hivuttautui parikin kertaa Nilsin lähelle puoliksi pahaenteisesti, puoliksi vain oudosti ja alkoi jutella alkukankeasti milloin mistäkin, vaikka olisi ilmeestään päätellen ollut mieluummin missä tahansa muualla. Vai? Sattumuksista kenties tärkein alkoi, kun Otto tuli aittaan, kun Nils oli kirjoittamassa. Hän astui kynnyksen niin kevyesti, ettei Nils epäillyt joutuvansa säälittävän kovisteluyrityksen kohteeksi. Otto taisi itse asiassa luulla jälleen, ettei Nils huomannut hänen tuloaan. Hän sulki oven vaivihkaa ja jäi seisoskelemaan seinustalle. Melkoisen läpinäkyvää. Lopulta Nils riisui silmälasinsa ja vilkaisi Ottoa kysyvästi. Tämä hätkähti silminnähden, mutta piilotti hämmennyksensä pikaisesti yskäisyn alle. – Kirjoitatko sinä taas runoja? hän kysyi. Nils vastasi myöntävästi. – Syntyikö sinulta mitään juhannuksesta? Otto kysyi. – Itse asiassa parikin, Nils sanoi. Otto nyökkäsi. Hän oli hetken hiljaa, muttei näyttänyt haluavan lähteä poiskaan. Nils tarttui tilaisuuteen. – Niistä tuli oikeastaan aika hyviä, hän sanoi ja lisäsi huvikseen hymyillen: – Haluatko, että luen niistä yhden? Otto, Otto taisi... punastuiko hän oikeasti? Vaikutelma saattoi olla valaistuksen tekosia, mutta ainakin Otto teki pari turhaa liikettä, jotka kielivät suhteettoman suuresta hämmennyksestä. Siinäpä varsin vahvaa tukea Nilsin orastavalle hypoteesille! – No... jos haluat, Otto vastasi nurkalle ja sängynjalalle. Nils selaili esiin oman suosikkinsa -- kieltämättä tyytyväisenä. Hän puki lasit lukemisen ajaksi, mutta riisui ne saman tien päästyään viimeisen säkeen loppuun. Runo todella parani jokaisella lukukerralla. – Sehän oli hyvä, Otto sanoi. – Tai no, en minä tietysti noista niin tiedä, mutta hyvältä kuulostaa. Nils kiitti. Hän ei ollut odottanutkaan rengiltä syvempää analyysia. – Oliko se siitä niitystä? Otto kuitenkin kysyi. – Kun keltaisia kukkia. Ja keskikesä. – Oli, Nils sanoi. Hän yllättyi kieltämättä vähän, ja ilahtui aika tavalla. Otto nyökytteli, ehkä jopa vähän hymyillen. – Tästä tulee rakkausruno, Nils sanoi kokeeksi ja osoitti keskeneräistä teostaan (joka todellisuudessa käsitteli taas yhtä maisemaa). Aivan oikein: Oton yhden ilmeen kasvoilla näkyi selkeitä viitteitä nolostuksesta. Harvinaisen kömpelö tapaus. Nils pystyi lukemaan hänen ajatuksensa helpommin kuin halvan rakkausromaanin päähenkilön. – Rakkausruno? Kenelle? Otto selvästikin ajatteli, ja sitten hieman lannistuvasta ryhdistään päätellen: – Ei, ei minulle tietenkään. Nils ei nimittäin tiennyt, olisiko hän voinut päätyä näistä lähtökohdista muuhun lopputulokseen. Hän oli kai tulkinnut Oton käytöksen aiemmin täysin väärin — ja siitä kävi syyttäminen vain Oton ennätyksellisen kankeaa naamaa — mutta nyt asiasta ei tainnut enää olla epäilystä. Otto oli selvästikin pihkassa Nilsiin. Otto! Nilsiin! Miehen tunteissa toista miestä kohtaan ei toki ollut mitään täysin tavatonta. Olihan Nilskin ollut lukio-opintojensa alussa ihastunut — ei, vaan palavasti rakastunut silloiseen algebranlehtoriinsa, nuoreen maisteri Lindiin. Tämä oli kehunut Nilsin uusia silmälaseja (tosin vain hillitäkseen Nilsin niiden ympärille lietsomaa kohua) ja ollut niin taivaallisen komea, että Nilsin oppitunnit olivat olleet silkkaa juhlaa, kunnes Lind oli löytänyt paremman viran muualta ja jättänyt hänet itkemään peräänsä. Vastaavanlaisia romansseja roihahti kai toisinaan, kun koulussa oli pelkkiä poikia, mutta kyllä Nils arvosti mieskauneutta kaikissa ympäristöissä, jopa ihastuksiksi saakka. Oli vain loogista, että oli muitakin, jotka tekivät samoin. Nils oli myös valmistautunut rikkomaan sydämiä maalla, mutta ei hän olisi ikimaailmassa uskonut, että Otto. Hänen puiseva perusilmeensä peitti selvästi alleen yhtä sun toistakin. Otto ei kyräillytkään Nilsiä happamasti, vaan...! Niin, ja juhannuksena hän oli varmaankin...! Herregud! Melkoinen tapaus! Nils oli niin innoissaan, että malttoi tuskin pysyä aloillaan. Hän ei ollut aiemmin ollut tällä tapaa toisen miehen huomion kohteena, ja nyt hän sitten oli, vieläpä sensaatiomaisesti yli luokkarajojen. Kaksinkertainen skandaali! Miesrakkautta maaseudulla! Se jäisi Nilsin omaksi asiaksi, josta hän ei voisi ikipäivänä kertoa isälleen! Ja kun Otto oli vielä Nilsin enon renki... Nilsin ei kai tarvinnut edes todeta, ettei hän oikeasti mieltyisi Ottoon sillä tavalla missään olosuhteissa, mutta kuinka hän olisi voinut olla leikittelemättä näin kihelmöivän eksoottisella tilanteella? Oton sydäntä hän ei tosin tietenkään halunnut rikkoa, mutta onneksi hänellä ei edes ollut siihen tarvittavia aseita. Epäilemättä Ottokin lopulta vain leikki ajatuksella ja hapuili hämmentyneenä jotain uutta ja jännittävää yhdeksi kuumeiseksi kesäksi ennen kuin menisi naimisiin Hilmansa kanssa. Hänkään ei takuulla ollut edes harkinnut toivovansa Nilsiä heilakseen saakka. Nilsille sopi erinomaisen hyvin, että he kiusoittelisivat toisiaan ja liehakoisivat toisiaan huvikseen. Siitä syntyisi väistämättä runoja, kenties jopa aivan uudenlaisia. |