Luku 4
Kului pari päivää. Valpuri ei enää piitannut Allista. Tämä oli kaiken järjen mukaan yhtä ihana kuin ennenkin, mutta kalasattumus oli himmentänyt kirkkaimman loiston. Nyt, kun Valpurin ei enää tarvinnut siristellä silmiään valossa, hän huomasi kaikenlaista. Alli oli jatkuvasti nyrpeä ja huomautteli oikeastaan kaikille oikeastaan kaikesta — myös asioista, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet hänelle. Milloin Väinö oli jättänyt ämpärin vähän väärään kohtaan, milloin Inkeri muka viivytteli kirnuamista liian pitkään. Moinen käskyttäminen olisi kuulunut emännän tehtäviin, jos kenenkään. Muista asioista Alli ei kai edes halunnut jutella sen enempää Valpurin kuin muidenkaan kanssa. Hän oli melko ärsyttävä. Valpuri ei tosiaankaan piitannut hänestä. Sotku oli siis selvinnyt nopeasti, luojan kiitos. Valpurin elämä oli paljon helpompaa ilman turhanpäiväisyyksiä. Liekinniemi oli uskomattoman hieno paikka, ja Väinön ja Inkerin kanssa tuli hyvin toimeen. Alli sai olla kaikessa rauhassa jossain sivummalla. Valpuri aikoi viettää kesänsä yhtä huolettomasti kuin ennenkin, ellei huolettomammin. Hän ei tarvinnut Allia mihinkään. Mitä hän oli kuvitellut hyötyvänsä tämän seurasta?
Valpuri hoki kaikkea tätä itselleen katsellessaan Allia vaaleassa kesäillassa. Tämä nojasi yläterassin kaiteeseen, kun Valpuri saapasteli aitalle. Allin avoimina valuvat hiukset liikahtelivat suloisesti leppeässä tuulessa. Hän katseli hiljaa valjunsiniselle, valkean kautta kellertäväksi valuvalle taivaalle ja näytti levittävän valoa ympärilleen. Valpuri oli erottavinaan kasvoilla hienoista kaihoa, mutta moisen havainnon pystyi varmaan selittämään hänen runollisuuspuuskallaan. Astuessaan alaterassille Valpuri toivotti puolivahingossa öitä. Alli toivotti takaisin, ja Valpuri päätyi muistamaan, miten tyttö autteli emäntää omasta halustaan ja miten hellästi hän pörrötti lehmien otsatukkia. Juttelihan Alli itse asiassa melko monesti kaikkien kanssa. Ei kukaan ollut täydellinen. ...Niin, mutta silti! Valpuri ei ehkä enää pitänyt Allista erityisemmin. Tai ei tietenkään. Hän ei ollut yhtään ihastunut. Melkein yhtään. Ei, ei yhtään. Hän ei halunnut takaisin sotkuun, johon hän ei saanut mitään tolkkua. Alli oli ärsyttävä, se siitä. Yhtenä päivänä Ilmari vieraili jälleen kerran Liekinniemessä, eikä tietysti taaskaan muistanut keskittyä asiallisiin hommiin. Valpuri yritti olla huomaamatta, että Alli kiirehti varta vasten juttelemaan miehen kanssa. Tai, että he seisoivat turhan lähellä toisiaan. Kai sen saattoi ajatella kuuluvan asiaan, eikä se Valpuria varsinaisesti liikuttanut. Olisivat silti voineet mennä sivummalle. Toisaalta nyt Valpurin oli helpompi seurata tilanteen kehittymistä. Hän näki tallin ovelta erinomaisen selvästi, kun Ilmari laitteli kättään Allin vyötärölle. Valpuria etoi. Tuntui, kuin hänen rinnassaan olisi teutaroinut keskikokoinen elukka. Mutta jos Ilmari oli Allin mieleen, sen ei kuulunut haitata Valpuria — ainakaan enää. Jos Valpuri kerran aikoi olla Allin kaveri tai jokin sen suuntainen, hänen olisi pitänyt olla iloinen, kun tämä näkyi olevan onnellinen jonkun kanssa. ...Turha toivo. Toiseksi parasta olisi varmaan ollut heretä sentään tuijottamasta, mutta Valpuri ei pystynyt siihenkään edes itsensä vuoksi. Hän ei voinut uskoa, että Allin tapainen tyttö päästi miehiä lähelleen. Varsinkaan tuollaisia. Pari siirtyi pahaenteisesti parempaan katseensuojaan. Ilmari työntyi vähitellen niin lähelle Allia, että Valpuri melkein käänsi touhulle selkänsä ja lähti suosiolla jatkamaan töitään. Samassa Alli kuitenkin sattui kääntämään päätään siihen suuntaan pihaa, jossa Valpurikin oli. Heidän katseensa kohtasivat ohikiitäväksi hetkeksi. Allin ilme sai Valpurin hätkähtämään. Säikähtämään. Se oli tukala ja lohduton kuin jäniksellä, joka oli jäänyt jalastaan kiinni ansaan. Alli käänsi päänsä nopeasti pois, ja Valpuri teki päätöksensä yhtä sukkelaan. Hänen sydämensä hypähti kiivaasti: viimein hänellä oli syy kävellä pihan yli Ilmarin luo. Olipa hän Allista mitä mieltä tahansa, tässä tilanteessa hän tiesi mitä tehdä. Ilmarin olisi pitänyt tietää, miten kunnollisia tyttöjä kuului kohdella. Ilmari kuuli Valpurin tulon jo pihan puolesta välistä. Hän päästi kiusaantuneen näköisenä irti Allista. Valpuri käveli katseiden alla Ilmarin eteen ja risti kätensä puuskaan. – Terve, hän tokaisi. – Kukas sinä olet? Ilmari kysyi lauhkeasti. Äänensävy oli kai ystävällinen, mutta Valpuri oli kuulevinaan sen taustalla koko kimaran monen sävyisiä kysymyksiä. – Valpuri, hän vastasi. – Kukas itse? Ilmari kertoi nimensä, tilansa ja asemansa selvästi mielellään. Kai hän kuvitteli tyhmänä, että Valpuri kysyi siksi, ettei tiennyt. – Mitä asiaa Valpurilla? Ilmari kysyi. Hymy oli ärsyttävän aito — ja alentuva. Niljake oli jonkin verran pidempi kuin Valpuri. Ja aika paljon enemmän vaikka mitä muutakin. – Sitä vaan, että älä tee itseäsi tykö tytöille, jos ne ei tykkää, Valpuri sanoi. Ilmarin hymy laantui. – Anteeksi? hän kysyi ja räpytteli silmiään kovinkin viattoman näköisenä. Valpuri tuhahti. – Alli ei ehkä tykkää siitä, että kaiken maailman urvelot tulee käpälöimään, hän sanoi. Ilmari kurtisteli kulmiaan, pudisteli päätään ja tuijotti Valpuria eikä selvästi ymmärtänyt mistään mitään. Se nyt ei ollut yllätys, mutta Valpuria ärsytti. – Mitä ihmettä sinä...? Ilmari lopulta aloitti. Taisi älytä jo vähän suuttuakin. Jos tilanne kärjistyisi tappeluksi, Valpuri olisi kyllä valm... – Niin, mitä ihmettä sinä puhut? Se oli... Alli? Valpuri käännähti hänen suuntaansa ja kohtasi kylmän tuijotuksen. – Mitä? hän hönkäisi ja tunsi selkäpiissään tehneensä kohtalaisen suuren virheen. Miten ihmeessä tällä kertaa? Alli astui lähemmäs Ilmaria ja väläytti hymyn, joka loisti kirkkaammin kuin tusina aurinkoa. Valpuri oli yrittänyt tottua katsomaan sitä takaviistosta. – Valpuri on varmaan ymmärtänyt väärin. Mene sinä vaan rauhassa hoitamaan niitä tärkeitä asioitasi, Alli lirkutti. – Minä juttelen tästä Valpurin kanssa. Kehotuksen äitelä sävy sai Valpurin nyrpistämään nenäänsä, mutta Ilmari näkyi tottelevan mielellään. Hän toivotti saman tien Allille hyvää päivänjatkoa, vilkaisi Valpuria ja lähti kalppimaan. Kun ketale oli tarpeeksi kaukana, Alli nosti kädet lanteilleen ja katsoi Valpuria. Ärtymys velloi hänen ilmeensä kyllästyneen pinnan alla. Valpuri olisi yllättäen tahtonut pyytää Ilmaria palaamaan takaisin. Tai ehkä hänkin olisi voinut karata ja piiloutua ylisille? – Olisin kiitollinen, jos tekisit edes joskus jotain järkevää, Alli sanoi hyytävästi. – Mistä sinä tämänkin sait päähäsi? – Tykkäsitkö sinä tuollaisesta? Valpuri parkaisi. Missään ei ollut mitään tolkkua. Alli räpäytti silmiään rauhallisesti. Valpuri oli tosin huomaavinaan, että hänen poskensa punertuivat aavistuksen. – Totta kai. Saisin kyllä itse sanottua, jos en tykkäisi, Alli sanoi, ja hänen ilmeensä synkkeni entisestään. – Mutta ennen kaikkea sinun pitää lopettaa meidän kyttääminen. Mitä ihmettä tämä sinuun kuuluu? Nyt Valpuri tunsi punertuvansa, eikä vain aavistuksen. Syytös osui ja upposi. – Niin, ei kai mitään, hän myönsi. – Tietenkään. Kaikista mahdollisista hetkistä Valpurin piti huomata juuri nyt, että Allikin oli häntä pidempi. Ei paljon, mutta silti. – Minua vaan huolestutti, kun olin huomaavinani..., Valpuri koetti selittää. Hänen äänensä haparointi yllätti hänet itsensäkin. Ei ihme, ettei Alli vakuuttunut. Hän kohautti kulmiaan tuimasti. – No, kiitos huolenpidosta. Jos jättäisit ensi kerralla väliin. Valpuri mutisi epämääräisen vastauksen. Allilla ei näyttänyt olevan enempää sanottavaa, joten Valpuri lähti tökerösti matkoihinsa. Hänen ajatuksensa olivat taas kerran yhtä mössöä. Valpuri ei osannut alkaa töihin. Hän piiloutui aittahuoneeseensa ja istui sängylle. Selviteltyään ajatustensa sumaa vähän aikaa hän joutui myöntämään, että Alli oli ollut oikeassa. Valpuri oli ollut tilanteen ainoa ääliö. Allilla ja Ilmarilla oli kaikki hyvin riippumatta siitä, mitä Valpuri tahtoi uskoa. Hänellä oli omat syynsä inhota Ilmaria, mutta se ei tarkoittanut, että kaikki hyypiön touhut olisivat oikeasti olleet alhaisia. Tämä saattoi hyvinkin olla kunnon mies. Suurin osa muistakin Valpurin tapaamista isäntien pojista oli ollut siedettäviä. Eivätkä kaikki ihmiset sitä paitsi pitäneet samoista asioista. Jotkuthan söivät mämmiäkin mielellään. Alli tiesi omat asiansa parhaiten. Hän ei ehkä ollut aivan niin ylimaallisen kunnollinen kuin Valpuri oli tahtonut uskoa, mutta eipä Valpurikaan voinut väittää itseään siveyden perikuvaksi. Sitä paitsi, olihan Ilmari kai jo puhunut kihlauksesta. Jos hän olisi valmis mylläkkään Allin eteen, ja miksei olisi, niin kai he sitten saivat olla jo vähän lähekkäinkin. Mikään ei kuulunut Valpurille vähääkään. Allin ahdistunut katse hiersi silti Valpurin takaraivossa. Oliko hän kuvitellut sen? Tai ainakin liioitellut näkemäänsä? Se ei oikeastaan olisi ollut kummoinenkaan ihme. Vai... ei hitto! Alli oli katsonut sillä tavalla, koska tykkäsi huonoa Valpurin ainaisesta kyttäämisestä. Tietysti. Kukapa ei olisi tykännyt. Ja mitäpä Valpuri oli tehnyt! Hän puri hammasta ja peitti kasvonsa kämmenillään. Hän oli uskomaton pölvästi. Tästä eteenpäin hän antaisi Allin ja Ilmarin olla rauhassa, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Kun Valpuri viimein uskaltautui astumaan ulos piilostaan, hän keskittyi loppupäiväksi välttelemään Allia. Onneksi tyttö meni taas nukkumaan varhain. Valpuri pystyi siis istahtamaan illansuussa rauhassa renkiaitan rappusille Väinön viereen. Tämä silitteli talon iäkästä punaista pystykorvaa. – Mikä sen nimi olikaan? Valpuri kysyi. Väinön loukkaantuneen ihmettelevästä ilmeestä päätellen hän olisi yhtä hyvin voinut unohtaa rengin nimen. – Piki, tietysti, Väinö sanoi. – Ai niin, Valpuri huokaisi ja taputti hänkin koiran selkää pari kertaa. Piki ei kuitenkaan näyttänyt olevan pahoillaan, vaikka sen nimi oli unohdettu. Se oli painanut silmänsä tyytyväisesti kiinni. Onnekas veikko. Koirilla ei tainnut sellaisia sotkuja ollakaan, joita ei olisi saanut ratkaistua katsomalla, kuka oli paras tappelemaan. Eikä niitä varmaan olisi harmittanut kovin pitkään, vaikka ne olisivat sattuneet tyrimään kaikki asiansa ruhtinaallisesti. Valpuri huomasi, että Väinön vieressä terassilla lepäsi viulu jousineen. – Osaatko soittaa? Valpuri kysyi. Väinön silmiin syttyi pieni innokas kipinä. – Kaipa minä vähän, hän sanoi. – Juhannuksena pyydetään aina vinguttamaan. Pitää yrittää harjoitella aina joskus. Ai niin, juhannus. Luojalle kiitos, että se oli jo lähellä. Valpuri tarvitsi jo melko kipeästi katkosta arkisiin toilauksiin. Millainen Väinö mahtoi olla humalassa? He istuskelivat paikoillaan jonkin aikaa jutellen niitä näitä. Valpuri koetti vältellä päivän tapahtumia, mutta Väinö ei malttanut olla työntämättä nenäänsä niihin, kun yksi hiljaisuuksista venyi houkuttelevan pitkäksi. – Menit kuulemma nokittelemaan Ilmarille, tämä sanoi. – Sinulla on hiton outo käsitys viekoittelusta. Paraskin kuulemma. Väinö oli melko varmasti nähnyt ja kuullut koko kohtauksen. – Meinaatko? Valpuri huokaisi. He katsoivat toisiaan silmäkulmistaan. Väinö hymyili hyväntahtoisesti. Oli tainnut jo älytä, ettei Valpuri ollut tikahtua rakkaudesta Ilmariin. – Sietää sille asiasta sanoakin, Väinö sanoi. – Mitä nyt vähän hölmöä palvelusväeltä. – Vähän hölmö taidan olla muutenkin, Valpuri sanoi. Väinö ei näyttänyt erityisen halukkaalta kieltämään. Mutta... – Oliko se sinun mielestäsi asiasta? Valpuri kysyi. Väinö kohautti olkiaan. – Et sinäkään ole niin hölmö, että menisit syyttä suotta mesoamaan. Ja eikös tytöt tiedä toistensa jutut parhaiten. – Voi olla, Valpuri mutisi. – Soita polkkaa. – Häh? Väinö kysyi. – Viululla, Valpuri sanoi. – Kai sinä jotain polkkaa osaat. Soita vähäsen. Väinö empi hetken, mutta tarttui sitten soittimeen. – No, jos minä pari tahtia. Hän nosti viulun olalleen, kohotti jousen asemiinsa ja alkoi soittaa. Valpuri ei ollut ikinä ymmärtänyt musiikista juuri mitään, mutta Väinö taisi soittaa hyvin. Hänen sormensa liikkuivat tottuneesti viulun kaulalla, eikä soitin ulvahdellut missään välissä kuin rääkätty kissa. Onneksi soitto ei loppunut pariin tahtiin, sillä kurjan päivän lämpimään iltaan pääsi sen kautta livahtamaan vähän tulevan juhlan sävyjä. Valpuri saattaisi jaksaa odottaa juhannusta viikon. Piti vain toivoa, että Alli unohtaisi melko nopeasti. – On huonompaakin kuultu, Valpuri sanoi, kun Väinö lopetti. – Soitat Inkerille juhannuksena jotain äitelää, niin ei tarvitse sanoa mitään. Väinö pudisti päätään. – Enkä. Sehän olisi melkein sama kuin jos kertoisin suoraan. Valpuri oli hetken hiljaa, kunnes ehdotti vielä: – Minähän kysyn Inkeriltä, mitä se tykkää sinusta ja kerron sitten sinulle. – Et kysy, Väinö kielsi. Valpuri huokaisi. Eräät etsivät itselleen ongelmia, vaikka niitä ei ollut. |