Luku 5Juhannusaattoiltana Väinö seisoskeli pihakoivun alla viulukoteloineen. Hän oli pukeutunut parempiin vaatteisiinsa ja kammannut näköjään hiuksensakin. Kun hän huomasi Valpurin, hän näkyi hämmästyvän vähän liikaa.
– Oho, hän sanoi. Valpuri nykäisi tummansinisen hameensa helmaa kiusaantuneena. Hän ei ollut alun alkaenkaan täysin kotonaan, eikä toisten töllistely auttanut asiaa. – Juhliin laitan aina hameen, Valpuri selitti. – Kuuluu vähän kuin asiaan. Tänä vuonna varsinkin. Nuori emäntä oli oikein erikseen tiedustellut, miten Valpuri aikoi pukeutua juhannukseksi. Tytön vastaus oli selvästi ollut helpotus. Hänestä taidettiin taas puhua kylillä. – Näytänkö nyt herttaiselta neidiltä? Valpuri kysyi. Juttu oli parasta lyödä leikiksi. Väinö katsoi häntä hetken miettien. – Joku saattaisi mennä lankaan, hän arvioi. – Mihin lankaan? Valpuri ihmetteli ja tökkäsi Väinöä olkavarteen. Samassa hän huomasi Inkerin ilmaantuneen vierelleen kellertävässä hameessaan ja valkoisena hohtavassa paidassaan. Hänen lettinsä näkyi ainakin toistaiseksi pysyneen hyvin kasassa, eikä edes näyttänyt hirveältä. Se oli yllätys, sillä palmikko oli Valpurin tekosia. Hän oli yrittänyt punoa Inkerin hiuksia vastineeksi siitä, että tämä oli saanut sidottua hänen tukkansa ihmeen siististi. Väinö ja Inkeri tervehtivät toisiaan, ja Inkeri vaihtoi pari sanaa Valpurin kanssa. Juhannukseen kuuluvasta hullunrohkeudesta ei ollut tietoakaan. Näytti uhkaavasti siltä, ettei Väinön ja Inkerin välillä tapahtuisi mitään. Onneksi Valpurilla oli ajatus. – Lähdetkö Väinön ja minun kanssa rantaan? hän kysyi Inkeriltä, joka nyökkäsi. – Tai oikeastaan teidän kannattaa mennä edeltä kahdestaan, että ennätätte varmasti. Minulla on vielä vähän hommia. Valpuri yritti vilkaista Väinöä ovelasti, mutta tämän katseesta huokuva säikähdys jyräsi vihjauksen yli. Kävely kukkeimmassa suvessa kauniin neidon vierellä olisi kai usuttanut sanomaan jotain erityistä. – Kyllä Valpurikin lähtee meidän mukana, niin näkee missä juhlapaikka on, Väinö sanoi nopeasti. – Me odotetaan sen aikaa. Valpuri naamioi Väinölle suuntaamansa irvistyksen hymyksi. Hän mietti hetken, käväisisikö tosiaan jossain ja antaisi rengin ja piian olla edes sen aikaa kahden kesken. – No, voinhan minä oikeastaan tehdä sen vertaiset myöhemminkin, hän kuitenkin sanoi. – Niin, Valpurihan ei tietysti tunne paikkoja, Inkeri tajusi. – Siitä alkaa olla jo vähän aikaa, kun minä tulin tänne. En ollut ennen ollut missään. Voi, että oli outoa kaikki. Missä sinä aloitit, Väinö? Väinö hätkähti kuullessaan tytön mainitsevan hänen nimensä. Hän alkoi kuitenkin mielissään kertoa juttua ensimmäisestä vuodestaan pikkurenkinä kotinsa lähitilalla. Valpuri katseli toisaalle. Hän ei tahtonut alkaa muistella omia aiempia pestejään, kun ilta oli vaaleanvaloisa ja lämmin tuuli kuljetti vehreitä tuoksuja syvistä metsistä saakka. Lähestulkoon yötön yö oli pitänyt kaikki hyvällä tuulella koko menneen viikon. Liekinniemen aattopäivä oli täyttynyt töistä, mutta juhlan odotus oli tehnyt niistäkin yllättävän hauskoja. Pirtti oli siivottu ja kukitettu, ja Valpuri oli saanut muutaman tuomenoksan omaan aittaansakin. Terälehdet alkaisivat tietysti varista jo aamuun mennessä, mutta siihen oli ikuisuus. Alli laskeutui alas parvelta. Hänellä oli oikein leninki, vaaleansini-valkoraitainen, ja kampauksen lomassa puikkelehti taivaansininen lettinauha. Valpuri ei taaskaan kärsinyt katsoa tyttöä suoraan. Ei tosin sillä, että tyttö olisi siitä suuttunut. Hän ja Valpuri olivat viikon aikana vaihtaneet pari sanaa ohimennen, eikä Alli kai enää kantanut liikaa kaunaa Valpurin töppäyksestä. Onneksi heillä kahdella ei muutenkaan ollut tekemistä toistensa kanssa. Alli näkyi olevan lähdössä rantaankin itsekseen, tuskin edes vilkaisi muiden suuntaan. Ei se Valpuria haitannut. Kukin tavallaan. Kun Väinö oli saanut kerrottua olennaisimmat muistelot myös ensimmäisen tilansa hevosista, kolmikko tajusi alkaa tehdä lähtöä. Matka juhlapaikalle ei ollut kovin pitkä eikä niin taianomaisen tunnelmallinen kuin Valpuri oli kuvitellut. Reitti kulki kärrypolkua pitkin — ensin vähän matkaa pellonkuvetta Pihlajaharjun suuntaan, sitten mäntyä ja varpukasveja kasvavan metsän halki polun päähän, järven rantaan. Valpuri yritti olla enimmäkseen hiljaa, sillä Inkeri ja Väinö juttelivat yllättävän luontevasti, vaikkakin herttaisen yhdentekevistä asioista. Juhla-aukio oli pienenlainen ja tavanomainen laakea läntti lähellä rantaa. Järvimaisema pelasti kuitenkin paljon, vaikka juuri nyt aallokko rikkoikin vedenpinnan ja tuuli pääsi toisinaan tuivertamaan ankarastikin selän yli. Korkea oksista ja sekalaisesta puuromusta kasattu kokko seisoi vielä sytyttämättä lähellä rantaa, mutta pelimanni koetteli jo harmonikkaansa. Tulijoita ei riittäisi tungokseksi asti, mutta aukion reunoille oli syntynyt pieniä ja vähän suurempiakin seurueita. Valpuri ja Väinö jäivät nopeasti kahden kesken, sillä Inkeri löysi juttuseuraa naapuritilojen piioista. Väinö katseli tytön perään, mutta ei tietenkään sanonut tai tehnyt mitään. Valpuri ennätti pitkästyä ennen kuin pelimanni tajusi alkaa soittaa. Kokko ei syttynyt vieläkään, mutta kärsimättömimmät pääsivät sentään kuluttamaan aikaansa polkan ja jenkan parissa. Vaikka eipä Valpuri tanssimahdollisuudesta hyötynyt, tälläkään kertaa. Väinökin tarkasteli viuluaan välinpitämättömän oloisena. – Et meinaa hakea Inkeriä tanssimaan, Valpuri ennusti. – En minä osaa tanssia, Väinö sanoi. Eipä tietenkään. Valpuri huokaisi ja katsoi ympärilleen. Tai ei varsinaisesti ympärilleen, vaan Alliin, joka seisoi vähän matkan päässä. Tämä näkyi löytäneen Ilmarin. Hyvä niin. Mitäpä mistään olisi Valpurin kanssa tullutkaan? Hän ei... Polkka alkoi sopivasti. – Tanssitaan me sitten, Valpuri sanoi Väinölle ja kietaisi tämän käden käsikynkkäänsä. – Harjoittelet. – Mitä? Väinö älähti. – Sinun kanssa? – Minä luulen osaavani, ja sinä saat vapaasti möhliä niin paljon kuin huvittaa. Kylmähän tässä paikallaan tulee. Väinö mietti hiljaa. Hän näytti kaiken aikaa vähemmän vastahakoiselta. – Niinpä kai, hän lopulta sanoi. Väinö sanoi osaavansa perusaskeleet. Siinä hän ei valehdellut: hän ei varsinaisesti ollut ripeitä polkkamiehiä, joten tanssin alku oli kieltämättä kömpelöä hyppelehtimistä. Oikea tahti alkoi kuitenkin löytyä nopeasti. Väinö ohjaili pehmeästi, kuten arvata saattoi, ja kompuroi vain harvoin. Hänelläkään ei kai vain ollut ollut liikaa tilaisuuksia harjoitella, saati pareja. Mutta hän olisi sentään saanut pyytää. Olisihan se ollut eri toista, jos Valpurikin olisi voinut tytön kanss... Mutta Väinö oli paras vaihtoehto, joka Valpurilla oli koskaan oikeasti ollut. Sitä paitsi jalkojen sätkyttely piti ajatukset poissa kaiken maailman lettinauhoista. Harmonikka heitteli ilmaan niin paljon lupauksia riemukkaasta juhlasta, että ennen pitkää Valpuri huomasi nauravansa. Kun tanssi vaihtui, Väinö ja Valpuri jättäytyivät sivuun. Valpuri läiskäisi Väinöä selkään. – Mitä sinä horisit? Hyvin tanssit, hän sanoi hengästyneenä. Väinö kohautti olkiaan — selvästi hyvillään. – Mietipä, kun olisi Inkeri. Mietipä, kun olisi Alli. – Pyydät sitä tanssimaan ja katsot miten käy. – No..., Väinö venytteli. Harkitsiko hän tosissaan? Valpuri ei ennättänyt miettiä tarkemmin, sillä ruipelo pojankloppi juoksi kertomaan, että Väinön pelimannivuoro alkoi lähestyä. Väinö heilautti kättään Valpurille ja lähti aukion toiselle laidalle, toisen pelimannin luo. Seuratessaan rengin kulkua Valpurin katse osui epähuomiossa myös Alliin ja Ilmariin. Sontiainen oli jälleen kiinni Allissa. Tyttö näkyi työntävän häntä rintakehästä kevyesti kauemmas ja kai kieltelevänkin. Mutta tämä ei kuulunut Valpurille. Jotkut tytöt kai vastustelivat siksi, että se kuului asiaan. Valpuri tyytyi hengittämään syvään ja kääntämään katseensa pois. Hänen paha olonsa ei ollut merkki mistään. Onnekseen Valpuri yhytti Inkerin lähettyviltä, vieläpä sopivasti itsekseen. He juttelivat ensin hetken niitä näitä naapuritilojen kuulumisista ja juoruista, joita Inkeri oli onkinut tietoonsa. Valpuri ei osannut keskittyä tarpeeksi hyvin. Hän aikoi nimittäin viimeinkin toteuttaa suunnitelmansa, ajattelipa Väinö siitä mitä tahansa. Kiittäisi kuitenkin myöhemmin. – Mitä mieltä olet Väinöstä? Valpuri kysyi sopivassa välissä. Tai ei edes kovin sopivassa. Inkeri räpytteli silmiään ja taisi punertuakin vähän. – Mitäpä minä siitä mieltä... En ole ajatellut, hän mietti hämmentyneenä. – Miten niin? – Sitä vaan, että se on hyvä ihminen, Valpuri sanoi. – Ja hyvin tanssiikin. Nyt Inkeri jo hymyili laimeasti. – Niinpä kai. Valpuri aikoi ehdottaa, että Inkeri pyytäisi Väinöä tanssimaan tai houkuttelisi tämän pyytäm... – Älä, Alli sanoi. – Päästä irti. Valpuri kääntyi katsomaan ja näki tytön yrittävän kiemurrella irti Ilmarin otteesta pienen matkan päässä metsänlaidassa. Sontiainen ei tehnyt elettäkään totellakseen. Valpurin puhemieshommat saivat jäädä sikseen. Hän saattaisi tietysti olla tekemässä viikon takaisen virheensä uudelleen, mutta tässä tilanteessa hän oli valmis ottamaan riskin. Leikilliset kieltelyt eivät hänen tietääkseen menneet näin pitkälle. Valpuri marssi Ilmarin taakse ja tökkäsi tätä selkään suhteellisen kovaa. Niljakkeen säikähtänyt ilme oli herkullinen, mutta Valpurilla ei ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä. – Anna Allin olla, hän sanoi. Ilmari kurtisti kulmiaan. – Sinäkö taas? hän narisi. Hän ei vaivautunut hellittämään otettaan Allista, mutta irrotti säädyllisyyden vuoksi sentään toisen kätensä. – Alli käski päästämään irti, Valpuri sanoi. – Etkö kuullut vai kerjäätkö turp... Alli kohotti kätensä rauhoitellakseen. – Anna olla, Valpuri, hän sanoi jämäkästi, mutta silti niin rauhallisesti, ettei Valpuri epäillyt tyrineensä. Hän suostui nieleskelemään sanat kielensä kärjeltä. Alli kääntyi katsomaan Ilmaria yhtä tuimasti kuin Valpuria yleensä. Hänen suora ryhtinsä sai hänet näyttämään vähintään prinsessalta. – Minä tosiaan käskin päästämään irti, hän sanoi kylmästi. – No, anteeksi, Ilmari sanoi. Äänensävy ei edes yrittänyt kuulostaa vakavalta. Jos jotain, se vihjasi Allin kimpaantuneen turhasta. Niljake tajusi silti viimein irrottaa otteensa kokonaan. Alli siirtyi pari askelta sivummalle ja puristi kätensä nyrkkiin. – Olen saanut tarpeekseni, hän sanoi vaimeasti. Sitten hän nosti päänsä pystyyn ja jatkoi varmemmin. – Niin olen. Olisi parempi, jos en enää näkisi sinua. Mitä? Valpuri katsoi Allia, joka seisoi vakavana sanojensa takana. Sitten hän katsoi Ilmaria, mutta ei voinut nauttia tämän tyrmistyksestä täysin siemauksin. Hän oli itsekin pöllähtänyt pihalle. Olihan Ilmari kieltämättä tehnyt väärin, mutta jos ne kerran olivat jo näin pitkään... – Häh? Mitä ihm..., Ilmari takelteli. – Et kai sinä tuollaisesta suuttunut, Allikka? Alli räpäytti silmiään korostetun hitaasti. – Kyllä suutuin, ja kaikesta muustakin, hän sanoi. Ilmari koetti näköjään kerätä itsensä. Hän kohotti kätensä rauhoittelevasti ja hymyili tytölle kuin oikuttelevalle lapselle. – Mistä kaikesta? hän kysyi. – Rauhoituhan nyt hetki ja mieti vielä. Eihän tässä ole mitään järkeä. – Minä en tahdo miettiä sinua enää yhtään, Alli sanoi ja kääntyi pois. – Hyvästi. Valpuri ja Ilmari unohtuivat molemmat hetkeksi tuijottamaan tytön loittonevaa selkää. – Mene vaan jos huvittaa! Ilmari huudahti toinnuttuaan. – Tule takaisin, kun mielesi muuttuu! Valpuri lähti hämmentyneenä seuraamaan Allia. Hänen olisi kai pitänyt olla ennenkuulumattoman iloinen tällaisesta käänteestä, mutta se oli hyökännyt kuvioihin rysähtäen ja jättänyt jälkeensä pelkkää sotkua. Jos Alli ja Ilmari kerran olivat olleet niin umpirakastuneita, niin miksi...? Alli pysähtyi seisomaan aukion laidalle. Valpuri empi hetken, mutta käveli sitten tytön viereen. – Oletko kunnossa? hän kysyi. Alli vilkaisi häntä. – Kyllä. Tyttö näytti apealta, muttei mitenkään erityisen murtuneelta. Helpotus. Toisaalta, kun hiljaisuus alkoi venyä, Valpuri alkoi miettiä, olisiko hänen ollut parempi mennä matkoihinsa. Äkkiä Alli kuitenkin kääntyi katsomaan häntä silmiin, eikä hän saanut irrotettua katsettaan. Tytön posket punersivat tunteenpurkauksesta, kun hän sanoi: – Olen aina inhonnut sitä, miten Ilmari kohtelee minua. Kiihtyneessä katseessa väikkyi kaikenlaista kirkasta, samaan aikaan ainakin surua ja helpotusta. Hetken tuntui, kuin he olisivat olleet ystäviä. Valpuri ei kuitenkaan malttanut pysähtyä nauttimaan tilanteesta, vaan rynni eteenpäin. – Mutta juurihan sinä sanoit viikko sitten..., hän aloitti. Se oli virhe. Alli siirsi katseensa pois. Hänen silmiensä kirkkaus samentui. – Niin sanoin, hän tokaisi. – Aloin... miettiä sen jälkeen. Tyttö oli alkanut miettiä viime viikolla, että olikin aina inhonnut sitä, mistä ensin oli pitänyt? Valpuri vainusi, ettei solmukohtaa kannattanut alkaa osoitella. Sitä paitsi häntä houkutti paljon enemmän saada vastaus erääseen toiseen kysymykseen. – Meinaatko tosissasi, ettet enää halua nähdä sitä? hän tiedusteli mahdollisimman vähäeleisesti. Alli kääntyi katsomaan kokkoa. Hän ei enää näyttänyt yhtä ylväältä kuin aiemmin. Itse asiassa Valpuri ei ollut nähnyt häntä näin hauraana. – En tiedä, hän sanoi hiljaa. – Kaipa minä meinaan. Valpuri ei edelleenkään osannut iloita. Tuli jälleen tökerön hiljaista. Alli näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Mutta oliko ihme, jos hänellä oli mietittävää? Valpurillakin oli. Hän oli varma, että Alli oli puhunut täydestä sydämestä sanoessaan, ettei ollut ikinä hyväksynyt Ilmarin käytöstä. Valpuri ei kai sittenkään ollut ymmärtänyt anovaa katsetta kovin väärin viikko sitten. Mutta miksi Alli oli vakuuttanut toista, jopa kahden kesken Valpurin kanssa? Ja ollut muutenkin koko ajan ensimmäisenä menossa juttelemaan Ilmarille? Valpuri olisi ainakin ottanut jalat alleen melko nopeasti, jos toinen olisi ollut kelvoton. No jaa. Ehkä Allin inhoamat viat eivät lopulta olleet yleensä kovin vakavia, ja ehkä Alli menetti harva se päivä hermonsa niiden vuoksi tällä tavalla. Tai jotain. Mitenpä Valpuri olisi kaikkea ymmärtänyt. Eikä hänen tarvinnutkaan. Alli oli surullinen ja tarvitsi tukea. – Haluaisitko sinä viettää iltaa minun ja Inkerin kanssa? Valpuri kysyi. Tiedä, mitä Alli saisi päähänsä, jos jäisi yksin. Sitä paitsi, olisihan se... – Enpä tiedä, Alli kiemurteli. Oli tietysti vaikea tuppautua yllättäen porukkaan, kun ei ollut ennen ollut mukana. – Tehtäisiin jotain mukavaa. Ei täällä ole mitään järkeä olla itsekseenkään, Valpuri sanoi. – Eikä murehtia liikaa. Alli katsoi järvelle. – Eipä kai, hän huokaisi. – Jos minä sitten tulen. Vaikka myöntyminen johtui varmaankin tekosyiden puutteesta, Valpurin sydän hypähti ilosta. Kokko roihahti liekkeihin. |