Luku 3
– Käykö se Ilmari useinkin? Valpuri kysyi Allilta eräänä vilpoisena iltana.
Niljakkeen nimi maistui karvaalta. Alli ei vastannut, vaan jatkoi ihanien hiustensa harjaamista. Ehkä Valpurin tekoleppoisa äänensävy ei ollut vaatinut vastausta tarpeeksi tiukasti. Hän ei kehdannut toistaakaan. Hän ja Alli eivät oikeastaan tunteneet toisiaan, eikä Valpurin olisi pitänyt tietää tytön mahdollisista heiloista. Sitä paitsi Alli olisi varmaan taas ollut mieluiten omassa rauhassaan. – Käyhän se aina välillä, hän lausahti lopulta katsoessaan ilta-auringon suuntaan. – Mitä lie asioita emännälle. – Mitähän tosiaan lienee? Valpuri puuskahti harkitsematta. Sanoihin takertui katkeran ivallinen sävy, mutta Alli ei vaikuttanut kiinnittävän siihen liikaa huomiota. – Ainakin ovat neuvotelleet, josko Pihlajaharjun eteläisestä pellosta lohkaistaisiin osa Liekinniemelle, hän vastasi ja katsoi Valpuria ennennäkemättömän leppoisasti. – Nyt puhutaan kai enemmän siitä, miten maksu suoritetaan. – Ai, Valpuri henkäisi. Täytyi varoa keskeyttämästä. – Liekinniemellähän on aina ollut vähänlaisesti peltotilaa. Olisi hyvä, jos saataisiin lisää. – Olisihan se, Valpuri vakuutti vähän pöllämystyneenä äkillisestä puhetulvasta. Hän ei ollut saanut kiinnitettyä huomiota siihen, mitä tyttö oikeastaan sanoi. Siksi hän ei keksinyt tarpeeksi nopeasti tarpeeksi hohdokasta sanottavaa, ja keskustelu tippui jälleen kuolemaansa. Alli harjaili hiuksiaan vielä hetken ja asteli sitten matkoihinsa yhtä sanattomasti kuin aina. Valpuri jäi katselemaan vaivihkaa hänen peräänsä. Tämä kerta ei ollut mennyt metsään. Alli oli puhunut, vaikka Valpuri ei ollut pakottanut — ainakaan liikaa. Kai. Sitä paitsi Alli ei tuntunut olevan ainakaan liian hulluna Ilmariin. Olikohan toisaalta koskaan ulospäin innostunut mistään? No jaa, hillitty käytös oli tietysti vain hyvästä. Pieni onnistumisen häivähdys sai Valpurin haluamaan lisää. Seuraavana päivänä hänen päänsä oli entistäkin enemmän täynnä Alli-ongelmaa, vaikka moisen ei olisi pitänyt olla mahdollista. – Jutteletko sinä paljon Allin kanssa? hänen oli pakko kysyä Väinöltä, kun he pitivät taukoa töistä auringon lämmittämällä tallin seinustalla. – En tiedä. Kai, renki vastasi hajamielisesti. – Minun kanssa se ei oikein suostu puhumaan, Valpuri sanoi. – Voisitko sinä vaikka... kertoa sille jotain hyvää minusta? Väinö kiinnitti kummastuneen katseensa Valpuriin. Tyttö ymmärsi tuskallisesti, että oli puhunut huolimattomasti. Tavalliset ihmiset ymmärsivät varmaan, ettei pelkkään kavereiksi tulemiseen tarvinnut mankua houkuttelupuheita. Väinön naamalle ilmestyi kuitenkin ilkikurinen virnistys. – Mitä hyvää sinussa taas olikaan? hän kysyi. Valpuri nauroi enimmäkseen helpotuksesta — mutta sopivan kuivasti, niin kuin herjalle kuului. Hän pukkasi myhäilevää Väinöä olkavarteen. – Kaipa minä voisinkin, Väinö sanoi vakavammin. – Mutta mitä sinä Allista? Ei se oikein välitä kenestäkään. Ilmaristapa välitti. Valpuri ei kuitenkaan aikonut miettiä sitä liian tarkasti juuri nyt. Hän kohautti olkiaan. – En tiedä. Samalla tilalla kuitenkin ollaan. Onhan se vaikeaa, jos se jotenkin inhoaa minua. – Ei se inhoa, Väinö sanoi. Vuorenvarma äänensävy sai Valpurin valpastumaan. – Mistä tiedät? hän kysyi. – Onko se puhunut minusta jotain? Väinö naurahti hämmentyneenä. – Ei, hän vakuutti. – Ei se puhu oikein mistään. Mutta minkä tähden se sinua inhoaisi? Valpuri kohautti olkiaan. Hän ei voinut väittää tietävänsä oikein mitään oikein mistään Alliin liittyvästä. – Ja rehellisesti sanottuna, mitä sen inhoamiset sinua pahentaisi? Väinö huomautti vakavana. – Tai kenenkään. Sanojen yllättävä paino teki Valpurin olon kiusaantuneeksi, mutta ei pahimmalla tavalla. Tuntui oikeastaan hyvältä. Ehkä kepeältäkin. Valpuri väläytti hymyn, vaikka tiesi, ettei Väinöä varmaan ollut koskaan inhonnut kukaan. Ruoan jälkeen Valpurille jäi turhan paljon aikaa miettiä keskustelua. – Voisitko vaikka kertoa sille jotain hyvää minusta? Jessus! Valpuri puri hammasta. Hän alkoi käydä epätoivoiseksi, ellei tykkänään älykääpiöksi. Hänen aikansa Liekinniemessä oli kietoutunut Allin ympärille – Valpuri näki koko maailman tytön kautta. Samaa uraa laahustavat ajatukset, vaikka suloisetkin, alkoivat vähitellen hiertää ikävästi takaraivossa. Ja sitten oli vielä Ilmarikin. Jos Valpuri myönsi itselleen karun totuuden, mikään hänen ja Allin välillä ei oikeasti edennyt mihinkään suuntaan, vaikka hän pyöritteli asiaa päässään kuinka ahkerasti. Hyvä on, tyttö oli puhunut Valpurille pari sanaa enemmän kuin yleensä (ja Valpuri oli valvonut tämän ihmeen vuoksi puoli yötä), mutta se ei antanut lupaa heittäytyä järjettömäksi. Asiat etenisivät tahdillaan. Valpurin täytyi saada muuta ajateltavaa. Maailmassa oli muutakin kuin yksi tyttö, vaikka kuinka erikoinen. Juuri nytkin koivikko hehkui kirkkaanvihreänä, karja käyskenteli laitumella ja järvi lai... Inkeri pyyhälsi ulos tuvasta. Hän jäi seisomaan rappujen eteen. Kädet nypläsivät hametta, ja katse säntäili ympäriinsä. Valpuri käveli lähemmäs. – Sattuiko jotain? hän kysyi. Inkeri kääntyi hänen puoleensa epämääräisen helpottuneen oloisena. Hän näytti etsivän sanoja, eivätkä kyyneleetkään tainneet olla kaukana. Valpuri alkoi huolestua. – Mitä kävi? hän kysyi uudelleen. Inkeri veti henkeä ja alkoi selostaa tilannetta kovaa vauhtia: – Emäntä antoi uuden liinan ja käski vaihtaa pirtin pöydälle, mutta kun sain vaihdettua, tuli vanha emäntä ja aloitti sellaisen metakan... Sanoi että hänen eläessään ei sen väristä kangasta pöydälle laiteta. Minulle siitä huutamaan... Tapaus olisi ollut Valpurille harvinaisen yhdentekevä, jos se olisi koskenut häntä itseään. Inkerin kasvoilta kuvastuva hämmentynyt hätä sai kuitenkin vanhan eukon oikuttelut tuntumaan vakavilta. Valpuri ei sitä paitsi kyennyt ymmärtämään, miten jollekulle saattoi tulla mieleen purkaa kiukkua Inkerin tapaiseen ihmiseen. Hän koetti rauhoitella tyttöä niin kuin parhaiten taisi. – En minä uskalla mennä takaisinkaan laittamaan, Inkeri jatkoi. – Niillä kahdella on muutenkin niin paljon suukopua. Minä en oikein haluaisi olla kummankaan puolella. Tyttö näperteli palmikkoaan. Sitten hän muisti vielä jotain, ja hänen ilmeensä synkkeni entisestään. – Ai niin, ja vanha emäntähän vielä otti koko liinan. Mitään ei siis tainnut olla tehtävissä, ellei ollut valmis nyrkkinujakkaan eukon kanssa. Valpurikaan ei tahtonut riskeerata pestipaikkaansa yhden pöytäliinan tähden. Inkerin oli kai parasta vain päästä miettimästä eukon käsittämätöntä käytöstä. Valpurin taas piti päästä miettimästä Allia. Lokin hekottava kirkuna toi mukanaan ratkaisun. Järvi. Innostus hulmahti Valpurin yli sellaisella voimalla, että Inkeri taisi vähän säikähtää hänen katsettaan. – Onko sinulla tuntiin tärkeitä hommia? Valpuri kysyi. Inkeri ei keksinyt mitään erityisen välttämätöntä – tai ei uskaltanut mainita. – Osaatko soutaa? Valpuri jatkoi. – Kai? – Ja rannassa on vene? Inkeri kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi hitaasti. – Minne minun pitäisi veneellä mennä? hän kysyi. Valpurin puheesta ei varmaan ollut saanut kummemmin tolkkua. – Me mennään laskemaan verkko, hän selitti. – Laittakoon emäntä vaikka itse sen liinan. Inkeri vilkaisi mietteliäänä poispäin. Valpuri oli kieltämättä odottanut vähän enemmän intoa. – En tiedä, tarvitaanko meille kalaa, Inkeri huomautti varovasti. Huomautus henki tasaisen turvallista käytännön järkeä, mutta Valpuri ei suostunut antamaan periksi arkisille kysymyksille. Verkon voisi ottaa pois vaikka heti seuraavana päivänä, ja saaliin voisi laskea vapaaksi, vaikkakin... – Tuskin kalasta haittaakaan on, Valpuri totesi. – Velli ei ole ollut liian tuhtia. Inkeri taisi olla samaa mieltä. Hänen silmänsä siristyivät lähestulkoon ilkikurisesta hymystä. – Eipä kieltämättä. He häipyivät pihalta nopeasti. Valpuri ei tahtonut odotella, kunnes Väinö saapuisi jäkättämään. Valpuri oli käynyt rannassa lähinnä saunomassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt jo katsella soutuvenettä, joka vaikutti olevan hyvää tekoa. Se oli ilmeisesti tervattu keväällä ennen hänen pestaamistaan. Inkeri kertoi, että tilan väellä ei nykyään kuitenkaan ollut pahemmin aikaa eikä intoa kalastaa. Isäntä oli ollut jonkinmoinen kalamies, samoin kuin vanha emäntä nuorempana, mutta tilalla oli tärkeämpiäkin töitä. Vapaa-aikaansa kukaan taas ei viitsinyt kuluttaa järvellä. Ihmeellistä porukkaa. Säätkin olivat pitkin kevättä olleet täydellisiä kalaretkille. Valpuri ei tosin tiennyt, millaiselle kelille kalastus ei olisi sopinut. Lautaseinäinen kalavaja nökötti saunarakennuksen toisessa päässä. Verkot roikkuivat pölyisinä mutta selviteltyinä sen seinällä. – Saakohan tämän ottaa? Valpuri mietti ääneen samalla kun nosti yhden niistä syliinsä. – Varmaan. Tuntiessaan verkonpaulat sormissaan Valpuri alkoi tosissaan käydä malttamattomaksi. Hän tyrkkäsi verkon saman tien Inkerille ja haali itse mukaansa airot ja melan, jotka lepäsivät vasten vajan toista seinää. Vene tuli lähtökuntoon ilmiömäisen nopeasti; airot hankaimiin ja verkko pohjalle. Valpuri oli jo työntämässä venettä vesille, kun Inkeri tajusi huomauttaa, ettei tappi ollut vielä paikoillaan. Harmillisen viivästyksen jälkeen Valpuri työnsi veneen miltei kokonaan veteen, ja Inkeri tasapainoili soutajan paikalle kokkaan. Tytön kasvoille syttyi innokas hymy, kun hän kokeili airoja. – Minä olin oikeastaan joskus melko hyväkin soutamaan, hän sanoi. – Miksipä et olisi vieläkin, Valpuri sanoi pukatessaan veneen irti rannasta. Hän keinotteli itsensä perätuhdolle. Vene keikkui jalkojen alla mahtavan holtittomasti. – Niin kai, Inkeri hymyili. – En vaan ole kokeillut pitkään aikaan. Sitä ei huomannut. Hän ohjasi veneen sulavasti ja tasaisin vedoin pois matalikolta. Järvellä kävi hienoinen, lämmin tuulenviri. Lokit kiekailivat taivaalla auringonpaisteessa. Yksi niistä nappasi vedenpinnan tuntumasta särjen tai jonkin ja huusi muille voitonriemussaan. Rannassa haavanlehdet taputtivat tuulenpuuskan pyyhältäessä lehvästön läpi. Valpuri sulki hetkeksi silmänsä. Kerta kaikkiaan hieno päivä, ilman Alliak... Tai siis. Hieno päivä. – Mistä kannattaisi aloittaa? Valpuri kiirehti kysymään Inkeriltä. Tämä mietti hetken ja osoitti sitten rantakalliota, josta käsin sai kuulemma toisinaan nostella ongella ahvenen toisensa perään. Paikka vaikutti mainiolta. Useimmat pikkukalat uiskentelisivat eittämättä rauhassa suurten verkonsilmien läpi, mutta ne saattaisivat houkutella paikalle suuriakin saalistajia. Inkeri souti apajalle. Vene lipui kallion kupeeseen ihailtavan hallitusti — ei rysähtäen, niin kuin usein (yleensä), kun Valpuri oli airoissa. Valpuri sitaisi verkkonarun toisen pään kallion vieressä sinnittelevän rantakoivun kapean rungon ympärille. Loppuosuus hoitui yhtä kätevästi: Inkeri löysi nopeasti oikean vauhdin ja piti sen, joten Valpurin oli helppo tiputella verkkoa nipulta veteen. Inkerin ehdotuksesta verkko päätyi kulkemaan ovelalla mutkalla kivikon ja kaislikon välistä. Niiltä main oli kuulemma joskus saatu isoja kaloja rysään ja katiskaan. Kun verkko oli melkein laskettu, yläpaula alkoi yllättäen nykiä villisti. – Toisessa päässä taitaa olla jo jotain, Valpuri henkäisi. Inkeri lähti kiireesti huopaamaan verkon alun suuntaan samalla kun Valpuri tunnusteli saaliin olinpaikkaa. Lopulta, lähelle rantaa, verkko kävi niin raskaaksi, että hänen voimansa olivat loppua. Sen mukana nousi pinnalle ensimmäisenä hauen tummanvihreä, terävähampainen pää, joka oli suuri kuin aikamiehen saappaankärki. Valpuria melkein hirvitti, kun hän nosti pedon näkyville koko pituudeltaan. Pulska pitkulainen vartalo, ainakin käsivarren mittainen, kertoi kalan onnistuneista saalistusretkistä. – Herran tähden! Inkeri huudahti. Valpuri ennätti virnistää, mutta jörmy ei ollut vielä ehtinyt sotkea itseään kunnolla verkon silmukoihin. Oli tuurista kiinni, että se tipahti veneeseen eikä veteen. Pohjalle mätkähdettyään se teutaroi villinä — näytti kovasti halukkaalta joko palaamaan takaisin veteen tai upottamaan veneen. Molempi parempi, varmaan. Valpuri kävi kalan kimppuun. Hän koetti saada vonkaleesta otteen, mutta sormet lipsahtelivat jatkuvasti liukkaasta suomupinnasta. Sitä paitsi hauki olisi varmasti vääntänyt itsensä irti minkälaisesta puristuksesta tahansa. Valpuri ei silti aikonut päästää sitä karkuun. He päätyivät läiskimään toisiaan veneen pohjalla. Tilanne muistutti keskinkertaisen viihdyttävää juhannusnujakkaa, jossa ainakin toinen osapuoli mietti, olisiko aika turvautua puremiseen. – Iske sitä päähän! Inkeri kiljaisi hätkähdyttävän kovaa. – Yritän! Valpuri parkaisi. – Anna mela! Inkeri ojensi lyömäaseen, mutta sen kanssakin tilanteen ratkaiseminen osoittautui kinkkiseksi. Lopulta Valpuri sai kalan selän saappaidensa väliin ja sen pään toiseen käteensä. Pari napakkaa iskua silmien väliin riitti tainnuttamaan vonkaleen. – Hui kauhea, millainen kala, Inkeri henkäisi mellakan laannuttua. Hän puristi käsiään edelleen tiukasti yhteen. – Onhan se semmoinen, Valpuri sanoi ja pyyhki limaisia käsiään housunlahkeisiinsa. Ilman kummempaa syytä häntä alkoi naurattaa. Helpottunut hekotus tarttui Inkeriinkin. Ilonpito katkesi kuitenkin lyhyeen, kun rannalta kuului huutoa: – Mitä siellä oikein tapahtuu! Väinö, tietysti. Hän kailotti rannan ja pihan puolesta välistä kuin mikäkin äiti. – Kuuluu hirveä melskaus pihaan asti! Ja Inkeri molskahtaa vielä veteen! Valpuri huokaisi. – Älä itse möykkää! Me ollaan tulossa! hän huusi vastaan. Inkeri alkoi soutaa hiljakseen kohti rantaa. – Sinä olet paras soutaja, jonka olen nähnyt, Valpuri sanoi täydestä sydämestään. – Sinun pitää lähteä uudelleenkin mukaan. Ei ihme, että Väinö oli ihastunut tyttöön. Tämän kaino hymy oli melkein yhtä sievä kuin Allin. Tai millainenhan Allin kaino hymy mahtoi edes oll... Ei nyt. Väinö unohti valitusvirtensä, kun Inkeri oli turvallisesti rannassa ja Valpuri nosti kalan näkyville. – Melkoinen hauki! Väinö huudahti ja katsoi enimmäkseen Inkeriä. – Mistä saitte? Valpuri antoi Inkerin kertoa. Hän kehuisi itse myöhemmin eräälle toiselle. – Tuo on varmaan se, joka oli purrut Ilmarin viime kesäistä vonkaletta kylkeen, Väinö mietti. Siinä se oli tehnyt oikein. Olisi puraissut samalla vähän Ilmariakin. – Onko tämä isompi kuin se Ilmarin? Valpuri kysyi kohtalaisen kiinnostuneena. Väinö nyökkäsi. – Paljonkin. Valpuri virnisti, ja hänen sydämensä kiihdytti tahtiaan. Alli tuli jälleen mieleen, mutta tällä kertaa iloisessa sävyssä. Kalasta piti päästää veret mahdollisimman nopeasti, niin että sen pääsisi kantamaan pihaan. Alli ei suoranaisesti kävellyt kolmikkoa vastaan, mutta hän oli pihalla, kun muut tulivat rannasta. Valpuri osutti kulkunsa samalle linjalle hänen kanssaan. Piti varoa näyttämästä liian innokkaalta. – Katsopas, minkä kokoisen hauen minä sain! Valpuri huudahti. Inkeri ja Väinö olivat kauempana, niin ettei varmaan haitannut, jos Inkerin osuus pyyntiretkestä jäi mainitsematta. Alli katsoi kalaa. Valpuri tuijotti tytön kasvoja valmiina ahmimaan nautinnollisesti jokaisen ohimenevän ihailun häivähdyksen... Täysin valmiina... Ei mitään? Alli olisi yhtä hyvin voinut tarkastella koivupölliä — inhottavaa ja limaista sellaista. Todettuaan kalan olemassaolon Alli käänsi katseensa Valpuriin. Rintakehään. – Toivottavasti peset tällä kertaa itse paitasi, hän sanoi kuin pikkupenskalle ja jatkoi matkaansa. ...!!? Valpuri jäi aloilleen. Tuntui kuin häntä olisi lyöty naamaan mädäntyneellä mateenpyrstöllä. Tämä ei suostunut kääntymään Allin parhaaksi. Ehkä Valpuri ei edes yrittänyt. Ei hän ollut odottanut ylistystä eikä onnittelujakaan, mutta jotain? Häviävää myönnytystä? Kiittelyä ihan vain kohteliaisuudesta? Valpurin märällä rintamuksella oli kieltämättä ruskeanvihreää mönjää ja vähän kalanvertakin. Hän ei myöskään ollut ollut viimeksi pyykkirannassa — mutta oli Allissakin vikaa. Vikaa. Allissa. |