Luku 2Valpurin ensimmäinen viikko Liekinniemessä kului nopeasti. Aurinko helotti melkein joka päivä kirkkaalta taivaalta, eikä yölläkään tarvinnut palella. Kesä teki tuloaan vauhdilla.
Valpuri oli auttanut Väinöä yhden aamupäivän palkaksi opastuksesta. Sen jälkeenkin hän oli tosin päätynyt toisinaan auttelemaan rengintöissä. Alli ja Inkeri pärjäsivät hyvin kahdestaan, mutta Väinö joutui raatamaan raskaatkin työt itsekseen. Valpuri piti sitä paitsi yhtä paljon halonhakkuusta ja rankametsästä kuin pyykinpesusta ja lypsämisestä. Hän valitsi työn, jossa häntä tarvittiin enemmän tai joka häntä sattui kiinnostamaan. Samanlainen järjestely oli toiminut edellisellä tilalla. Siellä oli itse asiassa lopulta ehdotettu, että Valpurin kannattaisi suosiolla keskittyä hommiin, jotka eivät vaatineet rauhallisia otteita. Liekinniemessäkin vain eukko oli toistaiseksi vastustanut työnjakoa, mutta hän nyt tuntui muutenkin purnaavan kaikesta. Hän oli muuten paljastunut vanhaksi emännäksi, eli isäntävainaan äidiksi, eli emännän anopiksi. Valpuri ei ollut päässyt kertaakaan juttelemaan kunnolla Allin kanssa, vaikka yritti joka päivä monta kertaa. Hän oli kyllä saanut seurata sivusta, kuinka Alli sai jopa puuron syömisen näyttämään kauniilta, mutta se ei riittänyt. Valpuri ei itsekään tarkalleen tiennyt, mitä olisi tahtonut, mutta kunnon juttutuokio olisi ollut hyvä alku. Hän oli kuitenkin vähitellen alkanut epäillä, ettei Alli erityisemmin välittänyt hänen seurastaan. Inkerin kanssa tämä kyllä jutteli jonkin verran, ja Väinönkin. Ei paljon, mutta yhtä kaikki enemmän kuin Valpurin. Ehkä se johtui siitä, että Valpuri oli uusi, eikä Alli ollut vielä oppinut suhtautumaan häneen niin kuin muihin. Valpuri koetti jälleen, kun hän ja Alli olivat yhtä aikaa lypsämässä. Valpuri valitsi ensimmäisen lehmänsä niin, että pääsi asettamaan lypsyjakkaransa mahdollisimman lähelle Allia. Tarkoitus olisi tietysti ollut jutella, mutta Valpurin oli yllättäen vaikea keksiä sanottavaa. Viimeisetkin sanat pakenivat, kun hän erehtyi vilkaisemaan tyttöä olkansa yli. Koko tilanne alkoi oitis vaikuttaa vähän epätodelliselta. Liekinniemen navetta oli ehkä aavistuksen siistimpi kuin navetat yleensä, mutta siitä huolimatta se oli hämärä ja tunkkainen rakennus, jossa lemusi lanta. Lämpö oli herätellyt kärpäsetkin, jotka nyt törmäilivät päättömästi ympäriinsä. Valpuri ei voinut käsittää, että valoa ja puhtautta henkivä Alli suostui astumaan jalallaan moiseen paikkaan. Hänen niskahiuksensa pilkistivät hallitusti pellavaisen huivin alta. Maito kuului surahtelevan astiaan rivakan tasarytmisesti. – Sinulta luonnistuu, Valpuri sanoi viimein, katse edelleen tytön niskassa. – Pitäähän piian osata sentään lypsää, Alli sanoi kääntämättä päätään. Etäisen ystävällinen äänensävy ei taaskaan tarjonnut jutunjuuren jatkoa. Valpuri osasi vain myönnellä. Kehu olikin kieltämättä ollut vähän typerä. Hän tajusi viimein kääntyä takaisin utareiden puoleen. Jotain kysyttävää... Jotain kysyttävää... Ennen kuin Valpuri ennätti keksiä mitään kelvollista, Alli nousi seisomaan ja siirsi lypsyjakkaransa sivuun. Hän oli saanut työnsä tehtyä ja lähti tekemään seuraavia, niin kuin kuluikin. Valpuri ihmetteli silti hienoisesti, ettei Alli sanonut hänelle mitään. Jos totta puhutaan, tällä kertaa Valpuria saattoi myös vähän risoa. Päivä oli onneksi muuten leppoisa; lämmin ja tyyni. Ruoan jälkeen Valpuri istui aitan rappusilla Inkerin kanssa. Oikeastaan Inkeri istui ja Valpuri loikoi selällään terassilla. Inkeri oli kolmas Liekinniemen piioista. Hän oli hiljainen, eikä hänen läsnäoloaan huomannut monesti ollenkaan, mutta hän kelpasi seuraksi paremman puutteessa. Hiljaisuus oli sitä paitsi helpompaa ja luontevampaa kuin Allin kanssa. Inkerin sormet liikkuivat näppärästi, kun hän letitti punertavia hiuksiaan. Ne ylettyivät auki ollessaan alaselkään. Valpuri piti oman tukkansa suurin piirtein hartiamittaisena. Se oli kätevää, mutta hiukset lentelivät aina ympäriinsä ja saparoa kummemmat kampaukset jäivät haaveiksi — eivät tosin erityisen houkuttaviksi. Eräiden asioiden eteen Valpuri olisi jaksanut tehdä töitäkin. – Peipponen laulaa, Inkeri sanoi. Valpuri äännähti myöntävästi. Liverrys sai aamupäivän tuntumaan kesäiseltä ja kevyeltä. Mutta ei kokonaan. Eikä tarpeeksi. Valpuri risti kätensä päänsä taa. – Onko Alli aina tuommoinen? hän kysyi. Inkeri solmi taivaansinisen lettinauhan palmikkonsa päähän. – Alliko? Mimmoinen se sitten on? hän kysyi vastaan. Äänensävy oli pehmeä kuin äidillä, joten Valpuri suostui alkamaan miettiä. Ihana? Tavallaan hankala? Vähän omituinen? Vastaus ei ennättänyt muotoutua edes puolivalmiiksi, kun Väinö harppoi esiin kulman takaa. Hän huomasi Valpurin ja osoitti häntä sormellaan. – Eikös sinun pitänyt olla töissä? hän kysyi. Valpuri ei viitsinyt hievahtaakaan. – Ruoan jälkeen pitää levätä, hän totesi. – Lepää ihmeessä samalla kun luodaan lantaa, Väinö kehotti ja virnisti päälle. Vai että omaa lääkettä. Valpuri naurahti ja ponnistautui istumaan. Väinö ei kuitenkaan enää kiinnittänyt huomiota häneen. Hän haraisi hiuksiaan ja suoristi paitaansa vähän kiusaantuneen oloisena. – Hei, Inkeri, hän sanoi ja vaikutti itse ystävällisyydeltä. Inkeri hymyili takaisin. Piika ja renki vaihtoivat pari sanaa säästä — niin, ja peipposesta. Väinö ihasteli Inkerin lintuhavainnon tarkkuutta lievästi sanottuna liian kanssa. Valpuria hävetti. – Oletko sinä vähän pihkassa Inkeriin? Valpuri kysyi hetken päästä, kun hän ja Väinö sitten talikoivat heinää lehmille. Väinö karahti punaiseksi, mutta ei katsonut tyttöön. – Näkeekö sen? hän kysyi. Valpuri pinnisteli pitääkseen naamansa vakavana. – Jotain olin huomaavinani, hän sanoi. Väinö pisti talikkonsa rehukasaan ja heilautti annoksen Muurikin turvan eteen. – Onhan se nätti, hän sanoi seuratessaan märehtijän aterioinnin alkua. – Joo, Valpuri nyökkäsi suoruudesta rohkaistuneena. – Onko teillä jo kihlat ostettuina? Väinö pudisti päätään rivakasti. – Ei tietenkään. En minä aio vielä ruveta torppariksi, hän sanoi. Hän tahtoi kai ensin viettää vapaata nuoruuttaan hermoilemalla tekemättömistä töistä ja hoputtamalla muita. – Olet kai sentään puhunut sille siitä? – Mistä? Väinö kysyi, ikään kuin vaihtoehtoja olisi ollut paljonkin. – Että tykkäät siitä. – En ole, Väinö sanoi. – Etkö uskalla? Valpuri härnäsi. Tarkoitus oli kujeilla, mutta Väinön katse synkkeni ja sulkeutui. – En ole saanut aikaiseksi, tämä mutisi ja siirteli jalkojaan. Valpuri hämmentyi hetkeksi sanattomaksi. – Et oikeasti uskalla? hän ihmetteli. Väinö kääntyi katsomaan Valpuria vähän harmissaan. – Itse varmaan uskallat ja kelle vaan. Tunnustus tuli epäsuorasti, mutta tuli kuitenkin. – No, ei sinun minulle tunnu olevan vaikea puhua, Valpuri sanoi. – Vähän eri asia, sinä ja Inkeri, Väinö huomautti. – Ja sellaisesta asiasta. Saattaahan Inkerikin tietää jo valmiiksi. – Kerrot silti. Sitten se ainakin tietää. Ja sinä tiedät, mitä se miettii sinusta. Väinön kasvoilla käväisi jotakin, mikä muistutti erehdyttävästi säikähdystä. Verukkeet olivat heti valmiina: – Mitä sitä kiirehtimään, kun en meinaa kihlojakaan. – Voisitte heilastella syntisesti, Valpuri ehdotti. Väinö irvisteli vastaan. He molemmat tiesivät, että kaikenlainen pahennus oli Inkeristä yhtä kaukana kuin Väinöstä. Heistä tulisi uskomattoman hellyttävä pari, jos he vain hoitaisivat asiansa kuntoon. Vähän kuin eräistä toisistak... – Heilastelusta puheen ollen, tuolla näkyy menevän Allin heila, Väinö totesi ohimennen katsellessaan pihalle. – Mikä? Valpuri kysyi. Hänen vatsaansa vihlaisi ilkeästi, mutta hän takertui toivoon, että oli kuullut väärin. – Allin heila, Väinö toisti armotta. – Pihlajaharjun Ilmari. Sillä oli tänään jotain asioita täällä. – Valpuri pudotti talikkonsa ja juoksi ovelle katsomaan. Pihan yli saapasteli parhaillaan pitkä ja harteikas vaalea mies, jonka kutrit oli aseteltu moitteettomasti. Hän kuvitteli selvästi olevansa muita parempi vain, koska sattui näyttämään hyvältä. Tälläsi tietysti itseään kaiken aikaa. Paita ja housutkin viimeisen päälle. Täysi ääliö. Kohtalon oikusta Alli sattui kulkemaan pihalla. Mies heilautti hänelle kättä ja huikkasi tervehdyksen. Valpuri ehti odottaa herkullisen nuivaa vastausta, mutta Alli hymyili. Hymyili. Maailma rävähti kyllä täyteen valoa, mutta Ilmari varjosti sitä ja värjäsi sen tukalan punaiseksi. Valpurin rintakehä puristui kasaan entistä kivuliaammin, kun Alli päästi turhanpäiväisen hunsvotin aivan liian lähelle itseään. Räkänokka otti leveän haara-asennon ja alkoi vääntää juttua. Alli puheli ahkerasti takaisin. Valpuri käänsi katseensa pois. – Ei kai se ole isännän poika? hän kysyi. – Onhan se, Väinö vastasi. – Vanhin. – Ai, Valpuri pihahti. Isännän vanhin poika oli tavallaan Jumalasta seuraava. Piikatytölle sellaisen huomio oli vähän sama kuin herran enkeli laskeutuisi taivaasta tuomaan sanomaa. Mutta tuollainen mitäänsanomaton... Ilmari ei milloinkaan osaisi arvostaa Allia tarpeeksi. Eräät kuvittelivat ansaitsevansa kaiken. – Sekö yrittää jotain? Valpuri kysyi liian rennosti. Hän suostui kääntämään selkänsä paskiaiselle. – Tai siis Allia. Väinö kohautti olkiaan. – Kaikkihan Allia yrittää. Ilmarista se aina joskus puhuu, mutta tiedä sitten. – Mitä se puhuu? Valpuri kysyi. – Ei ne nyt vielä kihloissa ole tai mitään, niin että kyllä sinäkin voit Ilmaria koettaa, Väinö sanoi hymyillen ovelasti. – Koreahan se on. Väärinymmärrys valkeni Valpurille kiusallisella viiveellä. Hän ja Ilmari. Käsittämätön ajatus, mutta tietysti ensimmäisenä kenen tahansa mielessä — ja parempi niin. Valpuri ymmärsi itsekin kyselleensä liian varomattomasti. – On korea, hän vahvisti. Kitkerä happamuus ei suostunut peittymään kokonaan. Valpuri kääntyi takaisin pihalle päin. Ilmari itse oli onneksi älynnyt kadota nopeasti toimittamaan asiaansa, mutta hänen ruunikko ratsunsa odotteli tallin edustalla rattaineen. Karva kiilteli ärsyttävästi lihasten päällä. – On siinä pojalla hieno hevonen, Valpuri totesi samalla karvaudella. – Joo, Väinö valpastui. – Se on Kaarle. Nelivuotias. Emänsä ja isänsäkin ovat oikein hyvää sukua. Olikohan se isä Kuopiosta ihan joku tunnettu ori... Valpuri ei jäänyt kuuntelemaan. Valpurin oli ollut tarkoitus keksiä rikkaan talon herrantertulle jotain pistävää sanottavaa, mutta enin kiukku ehti haihtua, kun hän odotteli Ilmarin tulevan takaisin ulos. Hän ei tuntenut miestä eikä tämä suoranaisesti ollut tehnyt hänelle pahaa. Valpuri oli tullut kuvioihin toisena, eikä Alli vielä oikein välittänyt hänestä. Valpurilla ei siis olisi ollut oikeutta ruveta öykkäröimään, vaikka olisi sattunut olemaan mies. Oli epäonnista, että Ilmari oli olemassa ja että hän oli niin komea... tai siis niljakas kuin oli, mutta Valpurin piti vain sietää häntä, niin kuin sontakärpäsiä siedettiin. Ilmari taisi tosin olla vähän sontakärpästä pahempi kiusankappale. Puhuivat jo kihloista. Vanhimmalla pojalla oli rahaa ja tila ja kaikki mahdollinen, mutta Valpurilla oli silti mahdollisuuksia. Oli hänellä. Hänellä oli pakko olla. Ei piian ja tulevan isännän liittokaan olisi maailman helpoin asia... vaikka Alli sopi tietysti täydellisesti emännäksi tai paremmaksi. Heti, kun Ilmari astui ulos päärakennuksesta, Valpuri oli vähällä viskata seesteisen mielialansa olkansa yli. Sydän alkoi hakata harmista ja rintaa puristi, mutta Valpuri sai pidettyä itsensä aloillaan. Olisi ollut viisaampaa mennä rauhassa jatkamaan töitä. Hän risti silti kätensä tiukkaan puuskaan ja kyräili Ilmaria koko ajan, kun tämä käveli pihan poikki. Mies sattui katsahtamaan Valpuriin päin kulkiessaan ohi. Sen jälkeen hän vilkuili suuttumusta tihkuvan tytön suuntaan vähän väliä, joka kerta hämmentyneemmin. Se oli ymmärrettävää, eihän Ilmari ollut koskaan aiemmin nähnyt Valpuria eikä siis varsinaisesti tuntenut häntä. Vielä. Valpuri taas tiesi Ilmarista sen verran kuin tarvitsi – Nyt riittää ihaileminen, Väinö huikkasi, kun Ilmari oli nousemassa rattaille. – Ala tulla. Valpuri palasi navettaan hammasta purren ja poimi talikon vastentahtoisesti takaisin käsiinsä. Päivä kului neuvottoman heikotuksen sävyttämänä. Valpurilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen täytyisi tehdä, mutta hän tahtoi saada Allin hymyilemään itselleen samalla tavalla kuin Ilmarille. Hänen oli pakko. |