Luku 1 Valpuri oli päässyt kärryjen kyydissä Pihlajaharjulle asti. Siellä ei ollut tärpännyt, joten hän oli jatkanut matkaansa kävellen. Kärrypolku oli kiemurrellut metsien ja vihreiksi värjäytyvien peltoaukeiden poikki. Lopulta se oli johtanut järven rannalle, Liekinniemen tilan pihapiiriin.
Valpuri tipautti reppunsa iäkkäännäköisen päärakennuksen porstuan lattialle. Hänen jalkojaan kivisti matkan jäljiltä, ja keväinen porotus oli nostanut hien pintaan, mutta vieläkään ei saanut hengähtää. Valpuri veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja nipisti huulensa yhteen. Kolme napakkaa napautusta tuvan oveen. Naisääni vastasi heti: – Sisään. Valpuri lausui mielessään pikaisen rukouksen ennen kuin työnsi oven auki ja astui tupaan. Huone oli yllättävän tilava. Muuta Valpuri ei ennättänyt panna merkille; huomion varasti pitkä ja ryhdikäs vaalea nainen, joka seisoi keskellä lattiaa ja katsoi tulijaa kysyvästi. Valpuri suoristi selkänsä ja siirsi jalkansa tukevampaan haara-asentoon. – Päivää taloon, hän kajautti. – Piianpaikkaa kyselisin. Olettekos te emäntä? Nainen kurtisti kulmiaan. – Olen kyllä, mutta palvelusväki pestataan syksyllä, hän sanoi. Ääni oli ylpeän kuuluva, mutta pahoitteleva sävy pehmensi sitä. Valpuri oli kertonut tarinansa niin monesti, että olisi osannut lasketella sen unissaankin. Kirottu kertomus alkoi vähitellen maistua puulta tai pahemmalta, vaikka olikin typistynyt pariin lauseeseen. – Edellisestä talosta pistivät viimeiset pois pari viikkoa sitten, Valpuri lausui jähmeästi. – Meni vararikkoon. – Liekö ihmekään, hörähti kurttuinen huivipäinen eukko, jonka Valpuri vasta nyt yhytti istumasta penkillä ikkunan vieressä. – Ukkojen vaatteissa sinäkin kuljet. Eikö ole kellään ollut edes hametta antaa? Siinäpä toinen seikka, joka ei suinkaan tullut esille ensimmäistä kertaa. Valpuri viritti naamalleen hymyntapaisen. Hänellä oli pakko olla vielä toivoa. – Housut on kätevämmät, hän sanoi. – Ja muista minä vaan tykkään. Eukko puhahti. – Vai tykkäät? Kaikenlaista väkeä sitä tännekin asti nykyä... – Saisinko nähdä pestuukirjasi? emäntä kysyi Valpurilta ja vilkaisi eukkoa merkitsevästi. Tunnelma kävi oudon kalseaksi. Valpuri ei antanut sen häiritä, vaan kaivoi toiveikkaana pestuukirjan taskustaan ja ojensi sen emännälle. Useimmissa taloissa hän ei ollut päässyt näin pitkälle. Emäntä käänteli vihon sivuja ja tutki aiempien tilojen emäntien kirjaamia arvioita. – Tämähän vaikuttaa oikein mainiolta, hän totesi. Yllätys paistoi hänen kasvoiltaan liiankin selvästi, eikä Valpuri voinut olla kehaisematta itseään. – Hyvin minä olen työt aina tehnyt. – Pari mainintaa kylläkin kurittomuudesta, emäntä huomautti. Valpuri peitteli irvistyksensä. – Niin, hän sanoi ja kohautti olkiaan välttelevästi. – No. – Onko ollut vakavaakin? emäntä kysyi. Valpuri pudisti päätään. – Ei missään nimessä, hän kiirehti vakuuttamaan. Enimmät töppäykset oli ollut yllättävän helppo sälyttää renkien niskoille. Emäntä tarkasteli vihkosta vielä hetken, mutta koko ajan hajamielisemmin. Valpuri yritti valmistaa itseään patikoinnin jatkumiseen. Lopulta emäntä kohotti vakavan katseensa. – Olen itse asiassa harmitellut väen puutetta, hän sanoi ja antoi ilmeensä sulaa hymyyn. – Odotas, niin etsin kynän. Vanha eukko nousi ja köpötti mitään sanomatta pois huoneesta. Valpuri osasi vain virnottaa typerästi. Kun Valpuri pääsi ulos, sää oli yhtä täydellinen kuin päivä muutenkin. Jopa aurinko oli muuttunut vihamiehestä sydämellisimmäksi onnittelijaksi. Sietikin! Pestipaikka! Valpuri jäi seisoskelemaan rappusille. Hän ei oikein osannut uskoa koko juttua. Kahden viikon kiertelyn jälkeen hän oli melkein alkanut epäillä mahdollisuuksiaan, ja sitten yllättäen... Tullessaan Liekinniemeen Valpuri ei ollut antanut itselleen lupaa katsella pihapiiriä. Hän oli nimittäin erehtynyt tykästymään melkein jokaiseen tilaan, jolla oli käynyt. Pihlajaharju varsinkin oli vaikuttanut kylpevän rahassa, viljassa ja karjassa. Korkean mäen päältä oli sitä paitsi nähnyt parinkin kylän kirkon tornit, jos oli kuvitellut tarpeeksi. Ei Liekinniemikään tosin vaikuttanut kehnolta. Pihan ympärillä oli vain muutamia rakennuksia, mutta ne näyttivät olevan paremmassa kunnossa kuin useimmissa paikoissa. Niin, ja järvikin oli lähellä. Valpuri käveli talon nurkalle katsoakseen sitä tarkemmin. Keväisenviileä tuuli ja tuulisen selän kimmellys iskivät vastaan ja pakottivat hänet pysähtymään ihailemaan. Laitumet viettivät loivasti rantaan. Niiden välissä kulki polku, joka johti saunalle ja laiturille. Soutuvenekin oli valmiina laskettavaksi vesille. Valpuri olisi tahtonut rynnätä heti laskemaan muutaman verkon, tai edes katiskan. Suurella selällä saarten lomassa näkyi jo soutelevan pari onnekasta, varmaan muilta tiloilta. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Valpuri viimein malttoi luopua tuijottamasta vastarannan viivaa ja kaartelevia lokkeja. Mutta annas olla: käännyttyään hän kohtasi vieläkin lumoavamman näyn. Tuvan rappuja laskeutui tyttö, joka kantoi kaksin käsin suurta koria. Tytön pitkät, oljenvaaleat hiukset oli palmikoitu kahdelle letille, jotka kehystivät hänen päätään kuin korea kukkaseppele. Soreilla kasvoilla viipyi keskittynyt ja mietteliäs ilme, joka sai arkisen aherruksen näyttämään kirkonmenoilta. Nenä oli sievä ja suora, ja huulet vieläkin sievemmät. Silmien väriä Valpuri ei erottanut, mutta sekin oli epäilemättä maailman kaunein. Tytön askel nousi keveästi ja päättäväisesti, kun hän jatkoi matkaansa pihalla pää pystyssä. Valpuri töllötti — ei, vaan katseli hartaana luonnonhenkeä, joka ilmeisesti kuitenkin oli ihminen ja asui juuri tässä maailmankolkassa. Liekinniemen tila oli selvästikin maailman paras. Tyttö oli matkalla rannan suuntaan. Hän ei vaikuttanut huomaavan Valpuria ja oli jo melkein kävellyt ohitse, ennen kuin tämä sai suunsa auki. – Hei, Valpuri henkäisi. – Oletteko te talon tytär? Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan Valpuria. Hänen katseensa hujahti välinpitämättömänä ylhäältä alas ja takaisin. Siniset silmät. Lemmikinsiniset. – En ole, vaan piika, tyttö sanoi nuivasti (mutta silti ihanasti) ja nyökäytti päällään kantamuksensa suuntaan. Korissa näkyi olevan pyykkiä. – Niin minäkin! Tästä päivästä lähtien, Valpuri kertoi ja kaivoi pestuuvihkonsa esille. Vaalea tyttö vilkaisi kirjasta ja kohautti kulmiaan. – Vai niin, hän äännähti ja kääntyi jatkaakseen matkaansa. – Minä olen Valpuri, Valpuri huikkasi perään. – Alli, tyttö totesi kääntämättä päätään. – Voisin auttaa sen kanssa, Valpuri ehdotti. – Ei tarvitse, Alli sanoi. Valpuri jäi katselemaan hänen ripeää askellustaan. No, ei väkisin. Esittäytyminen ei ollut mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut. Valpurin ei onneksi tarvinnut ihmetellä sananvaihtoa kauempaa. Tuvan seinustalle oli nimittäin ilmaantunut suunnilleen hänen ikäisensä pitkänhontelo mies, selvästikin renki. – Kukas sinä olet? Valpuri kysyi. Renki havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa Valpuriin. Pihalla ei näkynyt muita, mutta hän näytti silti miettivän, kenelle puhuttiin. – Väinöhän minä, hän vastasi räpäytettyään silmiään pari kertaa. – Liekinniemen renki. Hän vaikutti ystävällismieliseltä höhlältä. Valpuri esitteli itsensä ja meni sitten suoraan asiaan. – Aloitan täällä piikana. Käskettiin pyytää, että joku näyttäisi paikkoja. Sinulla ei näytä olevan pahemmin tekemistä. – Onhan minulla, Väinö vakuutti ja käänsi katseensa pois. – Näyt nojailevan seinään, Valpuri huomautti. Väinö vilkaisi häntä silmäkulmastaan. – Lepään nyt ensin vähän aikaa, hän sanoi. – Voithan sinä levätä samalla kun näytät minulle paikkoja. – Niinkö? Väinö kysyi vähän nuivasti. Hän seisoi vielä hetken aloillaan ja tuijotti pihan yli, mutta sitten hänen suupielensä vetäytyivät hymyyn. – Sinä olet kyllä melkoinen, hän sanoi ja kääntyi jälleen Valpurin puoleen. – Joo, mutta näytätkö paikkoja? Väinö huokaisi. Hän pukkasi selkänsä irti seinästä ja otti pari askelta pihan suuntaan. – Kai minä voin nopeasti, jos autat sitten. Valpuri suostui. Väinö muisti pitää kiirettä aittojen ja liiterin kohdalla. Enin hoppu karisi, kun päästiin eläinten asumuksille. Siellä Väinö päätyi esittelemään kymmenpäisen karjan nimeltä ja kertomaan Apila-tamman monivaiheisen elämäntarinan intoa silmissään. Hevoshommat olivat tietysti miesten aluetta, mutta Valpurista tuntui, että Väinö välitti Apilasta muutenkin kuin velvollisuuden pakosta. – Oikea etunen reistailee aina syksyn töiden jälkeen, hän kertoi. – Onneksi torppareilla on hevosia auttamaan. Valpuri sattui katsomaan kärryjä ohimennen, joten Väinö esitteli ne hänelle. Ne olivat hyvässä kunnossa, samoin kuin päitset ja valjaat, ja länget — samoin kuin oikeastaan kaikki tallissa ja koko tilalla. Työkaluvajakin oli siisteyden perikuva. Eläimet olivat sitä paitsi pulskia ja kiiltäväkarvaisia, ja viljaa näkyi olevan muille jakaa. Vakavarainen ja siisti maatila kelpasi Valpurille varsinkin edellisen jälkeen. – Kuinka paljon täällä on väkeä töissä? Valpuri kysyi. Vaikutti siltä, kuin jokaista rakennusta olisi ollut hoitamassa yksi palkollinen. – Keitä olet tavannut? Väinö kysyi vastaan samalla kun taputti Apilaa lautaselle hyvästiksi. – Sinut ja Allin, Valpuri sanoi ja seurasi renkiä ulos tallista sen edustalle. Väinö nyökkäsi. Hän ei näyttänyt olevan millänsäkään, vaikka Valpuri oli maininnut satumaisen kauniin neidon. – Ja emännän, Valpuri lisäsi. – Ja jonkun vanhan eukon. Onko täällä paljonkin muita? – On täällä yksi Inkeri, Väinö vastasi. – Ja keittiössä Hanna. Renkejä ei muita olekaan. – Sinäkö täällä itseksesi? Väinö nyökkäsi ja työnsi kädet housuntaskuihin. Hän katsoi pihan yli ja näytti taas tylsistyneeltä. – Siksipä sitä tekemistä tuppaa olemaan. – Kai isäntä sitten kanssa auttelee? Valpuri kysyi. Väinö mutristi huuliaan vaikeana. – Isäntä kuoli viime vuonna, hän sanoi. Valpuri henkäisi säikähdyksensekaisesta hämmennyksestä. – Voi saakeli! hän huudahti. – En tiennyt yhtään! Väinö kohotti kätensä rauhoittelevasti. – Mistäpä sinä. Hyvä isäntä se oli, mutta emäntä on pärjännyt ihmeen hyvin itsekseenkin. – Siltä näyttää, Valpuri sanoi ja tunsi aurinkoisen järvituulen poskellaan. Koivut alkoivat vähitellen vihertää kunnolla. Esittelykierros loppui aittojen luo. Ne oli rakennettu sivuun muista rakennuksista, varjoisaan metsänreunaan. – Tämä on piikojen aitta, Väinö sanoi seistessään kaksikerroksisen hirsirakennuksen vieressä, toinen jalka kuistin alemmalla rapulla. Hän osoitti alakerran vasemmanpuoleista ovea. – Tuo huone oli viime kesänä käytössä, siihen varmaan mahtuu. – Sinähän tunnut tietävän tarkasti, kuka nukkuu missäkin, Valpuri heitti ovelaan sävyyn. Väinö punertui. Oikeasti. – Kaikkihan nyt sellaiset tietää, hän selitteli niin vaikeana, että Valpuri katsoi velvollisuudekseen tulla vastaan. – Niin tietysti, hän sanoi, ja harhautti heti perään kysymyksellä. – Ovatkohan nämä asuttavia? Ei tietenkään sillä, että Valpuri olisi epäillyt Väinön käyneen katsomassa, varsinkaan öiseen aikaan. – Eivätköhän liene samanlaisia kuin renkiaittakin, Väinö vastasi selvästi helpottuneena. – Se on kelvollinen. Päivä oli ennättänyt iltaan, joten Väinö siirsi työnsä suosiolla seuraavalle päivälle. Se sopi Valpurille, jota oli väsyttänyt jo pari viikkoa. Hän nukkuisi kernaasti kunnon unet kunnon sängyssä. Valpuri omi Väinön osoittaman aittahuoneen. Sitä ei tosiaan ollut käytetty varastona. Katonrajasta riippui muutamia liinavaatteita, mutta ne eivät olleet tiellä. Valpuri laski reppunsa aitan lattialle ja riisui viimeinkin saappaansa. Pienestä ikkunasta näkyi, kuinka aurinko alkoi painua mailleen. Sänky näytti odottavan jo valmiina, joten Valpuri rojahti sille tyytyväisenä. Se oli virhe: hän joutui yskimään keuhkoistaan pölyä, joka oli kasautunut sänkyyn vuoden aikana. Petivaatteet piti tietysti vielä tuulettaa. Valpuri nousi huokaisten takaisin jalkeille. Aitan yläparvelle kiipeäminen helpotti puistelemista. Hyvä niin, sillä yhteen pellavalakanaan oli ahtautunut uskomattoman paljon pölyä. Valpuri katseli tomupilven leijailua puolinukuksissa. Äkkiä hän kuuli oven raottuvan takanaan. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi seisovansa nenäkkäin Allin kanssa. Tyttö tuijotti häntä ovenraosta. – Ai hei, Valpuri sanoi. – Sinäkö se olet? Alli kysyi harvinaisen toteavasti. – Yritän nukkua. Valpuri unohtui tuijottamaan tytön tuimia silmiä liian pitkäksi aikaa. Sitten hänen pitikin jo keskittyä kääntämään katseensa pois. – No, tuota... Onnea yritykseen, hän sai möläytettyä siinä sivussa. Alli ei näyttänyt erityisen vaikuttuneelta. Hän sulki oven. – Olen kyllä hiljaa, kunhan saan nämä tuuletettua, Valpuri sanoi vielä. Kuuroille korville juttelusta tulisi tätä menoa tapa. Valpuri oli luullut olevansa se, joka kävi tänä iltana nukkumaan liian aikaisin. Hän hoiti askareensa loppuun niin vähin äänin kuin pystyi. Pölyttäminen ja petaaminen karistivat pahimman väsymyksen. Kun Valpuri viimein pääsi käymään pitkäkseen, hän joutui makoilemaan hetken valveilla ja miettimään mennyttä päivää. Oli tapahtunut paljon. Valpuri ei ollut edes ennättänyt nähdä kaikkia tilan työläisiä. Hän ja Väinö olivat myöhästyneet ruokapöydästä (varmaankin kuhnaillessaan tallissa), ja Väinö oli joutunut hakemaan heille jälkikäteen keittiöstä leipää ja särvintä. Valpuri näkisi lopun tilan väen seuraavana päivänä. Tai joskus. Töitäkin pitäisi vähitellen alkaa tehdä. Valpuri haukotteli ja kääntyi kyljelleen. Oli hiljaista. Yläkerrastakaan ei kuulunut mitään. Ajatella, että Alli nukkui siellä. Ajatella, että sellainen tyttö oli olemassa. Valpuri pääsisi kyllä tutustumaan häneenkin kunnolla. (⇐ Edellinen) - Seuraava ⇒
|