Luku 11Alli ei ollut nukkunut kunnolla sen jälkeen.
Hän oli ymmärtänyt, että Valpuri oli ollut tappelussakin. Tytön siniviolettina kumottava silmänseutu todisti huhun puolesta. Missä välissä hän... Miten järjetön ihminen voi olla? Silti. Alli ei ollut aiemmin tuntenut oloaan yhtä huonoksi säälistä toista ihmistä kohtaan. Valpuri ei ikimaailmassa ollut hirveä. Kaikesta muusta Alli oli loputtoman hämillään. Ajatella, että Valpuri, Alliin... Olihan Valpuri tietysti vähän erikoinen, ja olihan hänen saapumisensa tuntunut yhdeltä pieneltä kiusalta lisää Allin elämässä. Ei ollut pahempaa kuin ihminen, joka haaskasi mitätöntä elämäänsä pelleilemällä mitä sattui ja riehumalla päättömästi ympäriinsä. Valpurin puhekin oli tuntunut vievän liikaa tilaa. Elämä piikana oli ollut tarpeeksi tuskallista ilman häntäkin. Kaikki se oli kuitenkin jäänyt taustalle. Nyt he olivat kai ystäviä, Alli ja Valpuri... tai ainakin he olivat olleet. Mahdollisesti. Alli ei tiennyt, minä Valpuri oli heitä pitänyt. Allille kaikki oli ollut yksinkertaisempaa kuin pitkään aikaan. Hän ja Valpuri olivat vaellelleet metsissä ihmetellen kuin pikkutytöt. He olivat pujottaneet metsämansikoita heinänkorteen, palelluttaneet varpaansa metsälähteessä ja löytäneet syrjäisestä lahdenpohjukasta pienen hiekkarannan. Alli ei ollut ajatellut arkisia asioita. Nyt metsäretket kylpivät vaikeissa sävyissä. Valpuri oli kääntänyt kaiken ympäri. Hän... hän oli kaiken aikaa... ja sitten hän... poskea? Ei se ollut juuri mitään, mutta... Aina, kun Alli ajatteli asiaa, hänen mielensä synkkeni vähän enemmän. Hän inhosi tilannetta, johon he olivat päätyneet. Hän katui sanojaan. Lähtemistään. Kaikkea. Jos hän vain olisi osannut jäädä juttelemaan. Olihan Allikin oikeastaan... Ei! Ei hän ollut. Valpurin järkytys oli vain lietsonut Allin säikähdystä. Hän oli paennut tilalle ja sulkeutunut aittahuoneeseensa. Kun hän oli uskaltautunut ulos, hän ei ollut nähnyt Valpuria kokonaiseen päivään. Sitten tämä oli lopulta tullut ruokapöytään. Allin nakertava huoli ei ollut ainakaan laantunut; hän oli melkein säikähtänyt Valpurin tummanpuhuvaa katsetta. Se oli tosin kartellut Allia ja imeytynyt sen sijaan pöytäliinan lankoihin. Sama jatkui muillakin aterioilla. Aiemmin Valpuri oli yleensä kiirehtinyt pöytään nälkäänsä valitellen ja höpöttänyt koko ruokailun ajan Väinölle, useimmiten ruokaa suussaan. Alli oli jo ehtinyt tottua siihen. Ehkä hän oli myös hieman pitänyt siitä. Joka tapauksessa hän olisi nyt antanut paljon, jos olisi voinut saada aiemman räiskeen takaisin. Valpuri söi tuskin mitään. Alliko tästä oli vastuussa? Ei, olisihan Valpurin pitänyt tietää, ettei Alli mitenkään voisi... Eihän hän... Ulkotöissä Valpuri kääntyi kannoillaan, jos hänen ja Allin tiet olisivat muuten olleet vaarassa ristetä. Alli näki, että tyttöön sattui, mutta hän ei osannut kuvitella, kuinka pahasti. Alli ei ollut ikinä ollut sillä tavalla kiintynyt kehenkään. Hänen sydämensä oli kaikeksi onneksi sen verran viileä, ettei sillä ollut tapana rynnätä päistikkaa tuhoonsa. Valpurinkin olisi suonut olevan varovaisempi. Vaan minkäpä ihminen tulelleen mahtoi? Hetken hairahduksen haavat paranisivat kai nopeasti. ...Alli olisi tosin voinut ojentaa rukkasensa hieman ymmärtäväisemmin. – En todellakaan! – Sinä olet hirveä ihminen! Allin sydäntä puristi taas hieman enemmän. Hän oli tehnyt väärin ja pilannut asioita, mutta mitäpä hän voisi enää sanoa tähän kaikkeen? Pyytää anteeksi, tietysti, mutta milloin? Miten? Riittäisikö se? Ja entä, jos Alli halus... Kirjojen seurassa asiat eivät olleet näin monimutkaisia. Alli ei ollut muistanut kaiken keskellä ajatella juurikaan, että Valpuri saattaisi joutua lähtemään tilalta tappelunsa takia. Kahakasta oli tainnut paisua suhteettoman suuri selkkaus. Virkavaltaa ei sentään ollut hätyytelty, mutta tilojen väet olivat neuvotelleet senkin edestä. Valpuri oli kai käynyt jonkun pihlajaharjulaisen kimppuun. Alli oli ensin yllättynyt, vaikka Valpuri olikin ollut jatkuvasti uhoamassa Ilmarillekin. Tyttö ei ollut tuntunut lainkaan vaaralliselta — eikä tuntunut edelleenkään. Lopulta Alli ei välittänyt kohun syistä. Hän murehti vain Valpurin pestipaikan puolesta. Jos tämä joutuisi lähtemään... Toisaalta, järjellä ajatellen Valpurin lähtöpassit voisivat helpottaa moniakin asioita. Koko sotku painui vähitellen käytännössä unohduksiin, kun he eivät... ...Alli inhotti itseään. Hyväksyisikö hän sen, ettei enää ikinä näkisi Valpuria? Että kaikki jäisi kesken? Totta kai Valpurin kuului jäädä. Alli hoitaisi asiat ennalleen, tai ehkä jopa... Mitä hulluja? Allin päivät tuntuivat jälleen puuduttavan pitkiltä, mutta hän pystyi sentään yhä juttelemaan Inkerille. Tämän kanssa voi istua hiljaa pitkiäkin aikoja ilman, että kumpikaan tahtoi siirtyä toisaalle. Vaikka eivät Inkerin puheenaiheetkaan olleet pitkäveteisiä. Hän oli herttainen tyttö. Ja mikä tärkeintä, hän haali itselleen kaikenlaista tärkeää tietoa lähitilojen tapahtumista. – Tiedätkö, Alli aloitti erään kerran lypsyllä, – aiotaanko Valpuri laittaa pois? Inkeri pudisti päätään. – Ei ne varmaan, hän sanoi. – Vanha emäntä on kuulemma mennyt sen puolelle. Ja Väinökin on saanut sanottua jotain. Tieto helpotti Allia yllättävän paljon. Inkeri ei sitä vastoin näyttänyt niin iloiselta kuin olisi voinut kuvitella. Hetken päästä hän jatkoi: – Vanha emäntä tykkää siitä, että Valpuri kalastaa. Se on kai alkanut pitää sitä hyvänä työmiehenä muutenkin... tai työläisenä. – Onhan Valpuri, Alli huomautti. Valpurin tukeminen hänen selkänsä takana oli kai vähintä, mitä Alli saattoi tehdä. Inkeri nyökkäili jähmeästi. – Emäntäkin suostui sitten, mutta kyllä Valpuria pidetään silmällä. Kannattaa olla töppäilemättä tästä eteenpäin. Alli ihmetteli helpotustaan toistamiseen. Oliko hän todella iloinen siitä, ettei kumpikaan heistä ollut lähdössä Liekinniemestä? Illat alkoivat hiljalleen käydä viileämmiksi, tai sitten Allista vain tuntui siltä kaiken jälkeen. Hän inhosi pientä ja vetoisaa aittahuonettaan, mutta onneksi hänen ei sentään tarvinnut nukkua kesälläkin tuvassa muiden ympäröimänä. Muiden murheidensa keskellä Alli eksyi jälleen kerran hetkeksi miettimään, miten toisin kaikki olisi ollut, jos hänen isänsä ei olisi ajanut tilaansa rappiolle. Alli oli käynyt kansakoulun. Oppikouluun menemisestäkin oli joskus puhuttu. Lopulta oli kuitenkin ollut ilmiselvää, ettei perheellä ollut varaa maksaa häntä sinne, saati lähettää häntä kaupunkiin. Alli oli autellut kotonaan ja lähtenyt sitten piikomaan elättääkseen edes itsensä; ensin kotinsa lähellä pikkupiikana, mutta mahdollisimman pian kauempana. Nyt täysikasvuisena Alli olisi voinut olla suureksi avuksi vanhemmilleen, mutta hän ei olisi kestänyt katsoa kotinsa ja vanhempiensa pahenevaa alennustilaa. Kaikki kuihtui vääjäämättä. Kotitila oli jo aikaa sitten ajautunut suuremman alaisuuteen. Alli tiesi pakoilevansa, mutta hän koetti lohduttaa itseään ajattelemalla, että Liekinniemessä maksettiin melko hyvää palkkaa — vaikka silti melkein olematonta. Hän lähetti kaiken liikenevän vanhemmilleen. Sitä paitsi hän yritti. Tai ainakin oli yrittänyt. Alli oli joskus toivonut vakavissaan, että voisi jatkaa koulunkäyntiä. Hän piti tiedon haalimisesta ja oli ollut melko hyvä koulussa. Oppikoulu olisi vielä voinut ollut mahdollinen, mutta se ei olisi riittänyt Allille. Hän oli haikaillut myös lyseoon ja yliopistoon, kuvitellut itselleen valkolakin ja tyylikkään leningin. Hän olisi tehnyt kovasti töitä, alkanut vähintään lääkäriksi... Kuka tahansa toinen olisi ymmärtänyt nopeasti, ettei kukaan koskaan haluaisi maksaa joukkoon hukkuvan köyhän tytön opiskeluja. Äiti oli sanonut Allia haihattelijaksi, sitä useammin mitä kurjemmaksi tilanne oli käynyt. Alli oli niellyt sen, että hänet sekoitettiin tavallisiin työläisiin. Kaikki hänen ympärillään olivat näyttäneet tyytyvän vähään, omiin pieniin elämiinsä. Oli, kuin he eivät edes olisi osanneet yrittää kummempaa, kunhan kulkivat maailman läpi kummallisuuksineen. Alli oli syntynyt paremmaksi. Jos hänen isänsä ei olisi... Alli oli päättänyt, ettei suostuisi jäämään pelkäksi piiaksi, ei kerta kaikkiaan. Hän ei halunnut elää kurjassa tylsyydessä, raataa aamusta iltaan toisten tilalla saadakseen ruokaa ja pari lanttia. Sellainen elämä ei ollut häntä varten. Mennä sitten torpparin eukoksi raatamaan lisää vuokramaalla... Alli tahtoi elää vapaasti, rauhassa ja murehtimatta. Hän halusi hallita kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui ja opiskella kaikenlaista. Lopulta Alli oli hyväksynyt, ettei hänestä tulisi ylioppilasta. Hän luki kyllä edelleen kirjoja, joita emäntä sai hänelle järjestettyä, mutta ne olivat hänen omaksi huvikseen. Ihmeitä ei tapahtunut, tai ainakaan niitä ei kannattanut jäädä odottamaan. Kaikki Allin ympärillä olivat alkaneet vähitellen haikailla avioliiton perään. Rakkaus ei ollut riipinyt hänen rintaansa, mutta hän oli tajunnut sentään, että avioituminen olisi kenties ainoa ulospääsy piian elämästä. Hän oli kieltämättä melko sievä. Kaikenlaiset miehet olivat alkaneet tehdä itseään tykö hänelle, mutta renki ei ollut kelvannut, eikä torpan poika. Pihlajaharju oli lähiseudun suurin tila, ja sen vanhin poika oli sopivasti naimaikäinen. Ilmari ei edes ollut paha ihminen. Alli oli päättänyt, että voisi sietää häntä miehenään, koska liitto tekisi hänestä emännän. Alli ei ollut erityisen herttainen, mutta Ilmarin miellyttäminen oli ollut helppoa. Oli täytynyt vain asettua sopivan kainosti juttusille, hymyillä herttaisesti ja muistaa ihailla tarpeeksi. Ilmari oli huomannut Allin ja alkanut jutella hänen kanssaan aina käydessään. Leperrelläkin kuin lapselle. Alli oli hetken aikaa antanut itsensä hämmästellä, kuinka helposti asiat hoituivat. Hän oli ollut hölmö. Pian hänelle oli selvinnyt, että melkein kaikki kylän nuoret neidot olivat mukana teerenpelissä. Ilmari kohteli arvatenkin jokaista suunnilleen yhtä maireasti. Jos Alli olisi halunnut nousta muiden yli, hänen olisi pitänyt laatia suunnitelmansa paljon huolellisemmin. Kaikkein vähiten emännäksi sopi sellainen, joka vaikutti yksinkertaisemmalta ja hyväuskoisemmalta kuin kukaan muu. Sotatila oli jatkunut jatkumistaan ilman huomattavia käänteitä. Ilmarin vanhemmat olivat vielä elämänsä kunnossa, eikä pojan mainekaan tuntunut tahriutuvan millään. Hänellä ei siis ollut ollut mitään kiirettä tehdä päätöstä morsiamestaan. Alli oli silti tiennyt sen verran, ettei Ilmari ikinä valitsisi häntä, piikaa, kaikista vaihtoehdoistaan. Siitä huolimatta Alli oli roikkunut hatarassa toivossaan. Hän oli sietänyt Ilmarin lääppimiset ja hänen alentuvan suhtautumisensa. Itse Alli oli niitä kerjännyt. Tämän kesän alussa Alli oli viimein alkanut väsyä. Ilmari oli pitänyt häntä kuin omaansa ja lirkutellut hänelle pehmoisia (mikä nimi Allikka oli olevinaan?). Sitten hän oli lähtenyt toisten luokse. Allin sydän ei ollut saanut siitä kolhuja, mutta hän oli alkanut miettiä kaiken mieltä. Hän ei halunnut emännäksi, jos se vaati tällaista. Alli ei ansainnut tätä, eikä Ilmari ansainnut häntä. Mutta mitä Alli sitten...? Jos hän luopuisi... Hän ei missään nimessä saanut suostua jäämään piiaksi. Allin ahdistus oli lopulta päässyt kasvamaan niin suureksi, että Valpuri oli huomannut sen. Hänen väliintulonsa oli saanut Allin miettimään asiaa entistä tarkemmin. Jos kuka tahansa näki, miten inhottavaa kaikki hänelle oli... Juhannuksena kaikki oli ratkennut yllättävän nopeasti. Alli oli viimein saanut tarpeekseen, ja... niin, Valpuri oli ollut sielläkin. Kai hän oli vahvistanut Allin ajatukset, saanut hänet suuttumaan Ilmarille. Jälkeenpäin Alli ei oikeastaan osannut sanoa, kantoiko hän eniten kaunaa itselleen, Ilmarille vai koko maailmalle. Alli oli pudottanut itsensä tyhjän päälle. Hän oli ollut turta ja pettynyt, mutta myös merkillisen helpottunut. Juhlatunnelmaan kääriytyneenä hän oli päässyt hetkeksi pakoon todellisuutta. Kun arkiaamu oli valjennut, hänen oli kuitenkin ollut pakko myöntää, että hän oli hukannut viimeisen mahdollisuutensa ja tuominnut elämänsä tuhoon. Hän olisi lopun ikäänsä kurja ja köyhä. Vastahakoisesti hän oli alentunut katsomaan ympärilleen vähän suopeammin. Muut näkyivät viihtyvän töissään, kurjissa huoneissaan ja halvoissa huveissaan. Allin elämä taisi olla surkeinta. Jos hän kerran oli jumissa Liekinniemessä... Niin, mutta voihan sinusta vähitellen tulla vaikka minkälainen oppinut. Ei voisi. Ei voisi! Vaikka Valpurin lapsellinen ihailu oli kirvellyt ilkeästi haavoissa, se oli kuitenkin tuntunut myös vähän hyvältä. Kukaan muu ei tiennyt. – Sinä vaikutat hirveän fiksulta. Valpuri ei ollut luokattoman huonoa seuraa, eikä hän ollut ollut sitä juhannuksenakaan. Alli oli melkein nauttinut juhlista. Kun Valpuri oli sanonut haluavansa tutustua tarkemmin, Allista oli ensimmäistä kertaa tuntunut, kuin hän voisi ja saisi haluta samaa. Hän oli myöntänyt itselleen, että oli saattanut olla turhan ankara ajatellessaan, etteivät palvelijat — toiset palvelijat — olisi tarpeeksi älykkäitä hänen seurakseen. Allikin oli lopulta vain piika. Kai hänen täytyisi... Valpurilla oli hyvä olla Liekinniemessä. Hän ei kuulemma osannut kuvitella parempaa. Alli ei ollut voinut ymmärtää sellaista, mutta kun häntä kerran oli pyydetty... eikä hän pääsisi poiskaan... Kaikki oli ollut aluksi melkein kestämättömän kiusallista. Alli oli huomannut tuntevansa Inkerin huonommin kuin Valpurin, joka oli tullut tilalle aivan vasta. Alli ei ollut selitellyt yhtäkkistä seuraan liittymistään, mutta kukaan ei ollut kysynytkään. Alli oli pitänyt itseään luovuttajana, naurettavana korokkeelta laskeutuvana taivaantavoittelijana. Kukaan ei kuitenkaan ollut sanonut sitä hänelle. Molemmat tytöt olivat olleet ihmeen ystävällisiä — etenkin Valpuri. Jälkikäteen ajatellen oli ehkä ollut vähän erikoista, että Valpuri oli tullut juttelemaan niin innokkaasti. Alli oli ollut siitä hyvillään. Yllättävän hyvillään. Hänen päivänsä olivat olleet leppeitä, kun hän oli seuraillut Valpurin eloisaa höpötystä. Joskus hän oli väsähtänyt hieman, mutta sekään ei ollut haitannut liikaa. He olivat vähitellen alkaneet viettää paljon aikaa yhdessä. Ystävinä. Alli oli alkanut pitää Valpurin raikuvasta naurusta. Tyttö oli roihunnut kirkkaana mäntyjen katveessa. Joskus iltaisin Alli oli miettinyt mennyttä päivää ja hänen päälleen oli laskeutunut lämmin tunne, joka oli houkutellut hymyn hänen kasvoilleen. Se ei ollut ollut hänen tapaistaan, ei alkuunkaan. Hän ei enää ollut miettinyt tulevaisuuttaan eikä suunnitellut pakoaan. Hän oli juossut sateessa ja tuntenut itsensä ihmeen vapaaksi ja onnelliseksi. Kunnes sitten... Alli ei halunnut ajatella sitä enää kertaakaan. Käydessään makuulle hän tunsi tutun ajatuksen edelleen vaanivan varjoissa. Se astui lähemmäs. Allihan oli... Olihan hän... Ajatus — tunne — oli saapuessaan tanssahtanut hänen mielessään keveänä kuin tuulenviri mäntymetsässä. Se oli tehnyt itselleen pienen sijan ja kuiskaillut toisinaan hiljaa. Muiden uudensävyisten mietteiden joukossa se oli jäänyt vähälle huomiolle. Sitten Valpuri oli äkkiä kutsunut sitä nimeltä, ja Alli oli kavahtanut. Ajatus ei suostunut jättämään häntä rauhaan, muttei myöskään enää hykerryttänyt viattomasti sydänalaa. Se istui ankaran vaativana kädet rinnallaan. Odotti. Alli ei ollut sellainen. Hän oli järkevä ihminen. Valpuriko muka? Kaikista ihmisistä juuri Valpuri? Miksi e... EI. Alli hätisti ajatuksen takaisin pimeyteen ja puristi silmänsä kiinni. |