Luku 10
Alli katosi näkyvistä eikä tullut takaisin. Tietenkään. Valpuri ei osannut liikahtaa paikoiltaan. Hän kietoi käsivartensa polviensa ympärille ja tuijotti eteensä rantakivikkoon. Ajatukset hyllyivät hänen päällään sekavana, raskaana massana.
Rintaan sattui. Kurkkua kuristi. Pimeää. Pilalla. Toivotonta. Mennyttä. Järjetöntä. Alli inhosi häntä. Inhosi. Inhosi. Alli... hän... ei... Kaikki oli... Vesi peitti kivenkärjen alleen ja vetäytyi hetken kuluttua pois. – Hirveä ihminen! Hirveä. Valpuri puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli hirveä. Kauhea. Mitä hän muka oli luulotellut itselleen? Ällöttävä ääliö. Nyt hän oli tehnyt sen. Hyvä Jumala, hän oli... kukaan ei... Alli ei... kaikki... Oksetti. Jonkin ajan päästä Valpuri nousi horjuville jaloilleen. Sattui, vaikka ei mihinkään tiettyyn kohtaan. Käveleminenkin oli vaikeaa. Hehän olivat... hän ja Alli... Valpuri oli erehtynyt. Tietysti. Ei lopputuloksesta kannattanut yllättyä. Valpurin olisi pitänyt tietää kokemuksesta. Mitä hittoa hän oli kuvitellut? Ylämäkeen raahustaessaan Valpuri pani merkille, että kaikki näytti ulospäin hämmentävän samanlaiselta kuin hetki sitten. Aurinko hipoi puiden latvoja, kukat kukkivat ja linnut lopettelivat ehtoolaulujaan. Valpurilla ei ollut enää mitään. Allia ei onneksi näkynyt pihalla. Hänellä ei kai ollut enää sanottavaa. Miksi olisikaan ollut? – En todellakaan. – Sinä olet hirveä ihminen! Valpuri puristi käsiään tuskissaan. Alli inhosi häntä. Kammosi. Hän oli oikeassa. Valpuri oli aivan yhtä ällöttävä kuin Ilmari, tai ällöttävämpi. Hän oli mennyt luvatta... Hän oli kuvitellut... Kaikki oli pi-lal-la. Väinön näkeminen helpotti vähän. Renki nojaili kotoisasti aitan terassin kaidetta vasten ja tapaili viuluaan. Maailma ei ollut muuttunut miksikään. Valpuri rojahti rappusille. – Soita jotain oikein surullista, hän sanoi. Väinö vilkaisi häntä. – Niinkö pahasti on asiat? hän kysyi uskomattoman kepeästi. Valpuri ynähti jotain. – No joo, Väinö sanoi. – En ole pahemmin harjoitellut surullisia, mutta kai minä jotain. Väinö mietti vielä hetken ja veti sitten pitkän sävelen. Sitä seurasi toisia tummia, synkkiä värinöitä, jotka kietoutuivat toisiinsa. Varmaan jokin hautajaisvirsi. Sopi hyvin. Pari ensimmäistä tahtia selvittelivät Valpurin oloa niin paljon, että pala hänen kurkussaan kasvoi entisestään ja hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Lopulta hän peitti kasvonsa käsiinsä, muttei edes harkinnut lähtevänsä muualle. Kyyneleet tulivat tuskaisesti tyrskimällä. Hetken päästä Väinön soitto lakkasi yllättäen. – Herra jumala! renki huudahti säikähtäneenä. – Mikä sinun on? Valpuri ei olisi saanut sanottua mitään, vaikka olisi yrittänyt. Väinön askelet kopisivat terassin laudoilla. Hän istui Valpurin viereen. – Mikä on? hän kysyi uudelleen entistäkin huolestuneempana. Hänen kätensä asettui lohduttavasti Valpurin olalle. Tyttö nyyhkytti kuin mikäkin pentu. – Allistako tämä johtuu? Väinö kysyi. Hänen äänensävynsä oli lempeämpi kuin varmaan ikinä, mutta Valpuri säikähti. Hän nyökkäsi silti, minkä nyyhkytykseltään pystyi. Mitäpä väliä sillä oli, jos Väinö oli perillä Valpurin sekopäisistä kuvioista? Vaikka koko lääni olisi saanut tietää. Mikään ei olisi voinut mennä enää kurjemmaksi. Ei mikään. Alli... Alli ei... Valpuri nyyhkäisi tolkuttoman suureen ääneen. Kyynelet tulvahtivat poskille uudella voimalla. Väinö hyssytteli häntä — ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Valpuri yllättyi vain vähän. Hän tunsi olonsa hieman tukalaksi, mutta toisaalta hän ei tahtonut Väinön menevän kauemmaksikaan. Renki saattoi olla kaverina vähiten nolo vaihtoehto lohduttajaksi, ja lohduttajaa Valpuri taisi tosiaan kaivata. Hän tottui Väinöön nopeasti, nojautui vähän tämän suuntaankin ja antoi vääntyneen naamansa kastua. Renki oli sama kuin ennenkin, harvinaisen turvallinen. Vaikka rauhoittelevat korulauseet eivät auttaneet kummemmin, syli oli rauhallinen ja lämmin, vähän kuin Valpurin äidillä joskus kauan sitten. Osa kauheudesta jäi väkisinkin ulkopuolelle. Läheisyys rauhoitti niin, että Valpurin nyyhkytys laantui vähitellen horjuviksi hengenvedoiksi. Väinö katsoi sopivammaksi irrottaa otteensa. Valpuri kuivasi naamansa ja pyysi anteeksi. Häpeänpoikanen hiipi jo pintaan. Vaikka ei kai millään ollut liikaa väliä. Itku oli sumentanut ja turruttanut kaiken sopivasti. Silmäluomet eivät olisi viitsineet pysyä ylhäällä. Valpuri halusi vain kömpiä sänkyyn ja horrostaa ainakin, kunnes olisi vanha ja raihnainen ja muistelisi kaiholla nuoruutensa tuskia. Tämän hän varmasti muistaisi; hän ei ollut ennen ottanut näin perinpohjaisesti selkäänsä. – Miten pitkään sinä olet tiennyt? Valpuri kysyi Väinöltä, kun uskoi äänensä kantavan. Hän ei halunnut puhua tiedettävästä asiasta yhtään enempää. Väinö kohautti olkiaan ja hymyili varmaankin tarkoituksella mahdollisimman leppoisasti. – Jonkin aikaa, hän sanoi. – En kerro kenellekään. Valpuri nyökäytti päätään. – Tiedän, hän sanoi heikosti. – Kiitos. Jos Väinö olisi halunnut, hän olisi ehtinyt pilata Valpurin elämän moneen kertaan. Sen sijaan hän oli tainnut yrittää auttaa. Turhaan. Kaikki ol... Valpuri karisti ajatuksenraakileen mielestään nousemalla jalkeille. Hän halusi nopeasti uneen. – Äläkä kerro äskeisestäkään, hän vielä lisäsi Väinölle. Väinö lupasi. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta silmäkulmassa taisi väikkyä huvittunut pilke. Kaipa sen saattoi sallia. He toivottivat toisilleen öitä, ja Valpuri sai jalkansa liikkeelle piika-aitan suuntaan. Yö oli yllättävän tuskaton ja syväuninen. Aamulla kaikki sonta hyökkäsi kuitenkin uudella voimalla Valpurin päälle heti, kun hän oli saanut silmänsä auki. Hän oli hirveä. Ääliö. Yksin. Alli inhosi häntä. Kaikki oli toivotonta. Valpuri antoi taakan laskeutua päälleen, kun ei voinut muutakaan. Hän kärvisteli sängyllään pidempään kuin olisi milloinkaan ollut sallittua. Hän ei halunnut nähdä Allia. Ikinä. Se olisi tytöllekin parasta. Itse asiassa kaikkien kannalta olisi parempi, jos he eivät näkisi Valpur... Valpurin aitan oveen koputettiin. Tyttö valui sängystä lattialle ja maleksi avaamaan säpin. Väinö, tietysti. – Et ollut aamupalalla, Väinö sanoi hymyillen toivotettuaan huomenet. – Pyysin sinulle edes voileipää. Valpuri kiitti ja otti leipäviipaleet vastaan. Hänellä ei kylläkään ollut yhtään nälkä, vaikka päivä oli jo pitkällä. – Pitää viedä jyviä Pihlajaharjulle. Lähdetkö mukaan? Väinö kysyi. Valpuri ei olisi halunnut lähteä enää ikinä minnekään. Tai ehkä hän olisi sittenkin kernaasti muuttanut majansa korpimetsän syvimpään kolkkaan. Se oli kuitenkin tähän hätään mahdotonta. Pihlajaharjulla ei sentään tarvitsisi nähdä Allia, ja samalla Valpuri olisi muka jonkinmoisissa töissä istuessaan rattailla. – Joo. Kai, hän myöntyi. Väinö katsoi häntä hetken mietteliään näköisenä. – Menen tarkastamaan Apilan valjaat, hän sanoi ja lisäsi vähän epävarmasti: – Sinun kannattaa laittautua vähän. Valpuri ennätti pahastua huomautuksesta, kunnes vilkaisi itseään seinällä roikkuvasta peilinkappaleesta. Hän näytti irtolaiselta, joka oli menettänyt kaiken elämänhalunsa viikkoja sitten. Valpuri ei tiennyt, kuinka paljon saisi parannettua tilannetta heittämällä naamalleen kylmää vettä ja kampaamalla hiuksensa. Täytyi kai vain toivoa, että ulkoilma piristäisi vähän. Matkan kuluessa kävi koko ajan selvemmäksi, että piristyminen jäisi toiveeksi. Väinö yritti välillä puhella jotain, lähinnä vaunuja vetävän Apilan arkisista edesottamuksista. Valpuri istui kuitenkin enimmäkseen hiljaa ja näperteli sormiaan. Kaikki oli synkkää. Luonnon välinpitämättömän virkeä vihreys tuntui melkein rienaukselta. Vaikka eihän Valpurilla oikeastaan ollut mitään surtavaa. Itse hän oli asiansa tyrinyt. Luullut kaikenlaista. Nyt hänen pitäisi vain unohtaa kaikki ja tehdä töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Alli tekisi siitä vähän vaikeaa, mut... ...Voi hitto. Alli. Alli. Kaikki hulmahti taas päälle. Valpuri oli mennyt kertomaan, ja Alli... Rintaa raastoi. Mistään ei tulisi mitään. Kaikki alkoi mennä entistäkin enemmän päin seiniä suunnilleen heti, kun Valpuri ja Väinö ajoivat Pihlajaharjun pihaan. Yhden suuren ja pramean piharakennuksen seinustalla vetelehti kaksi nuorta, suunnilleen Väinön ja Valpurin ikäistä renginkloppia. Toinen heistä huomasi Valpurin ja jäi tuijottamaan. Pian hän jo pukkasi toista kylkeen kiinnittääkseen tämän huomion. – Onko tuo se Liekinniemen miespiika? hän kysyi ja osoitti Valpuria. – Miltä näyttää? toinen hörähti. Kumpaakaan ei näyttänyt liikuttavan, kuuliko tai näkikö tyttö. He jatkoivat uteliasta töllötystään, kun Väinö ja Valpuri laskeutuivat alas kärryiltä. Valpuri oli jo aiemmin kuullut suunnilleen kaiken mahdollisen. Hän jaksaisi luonnollisesti kuunnella vastakin, kun kerran pelleili tahallaan. Hamekin olisi ollut hyvä päällä, mutta Valpuri oli miettinyt tuhat kertaa, ettei kiusallaankaan antaisi olla. Silti juuri nyt — juuri tänään — hänen oli helppo uskoa olevansa pelkkää pilaa. Tunne luikerteli keuhkoissa ja kurkussa, kietoutui kaulan ympärille. Kaikenlaista väkeä sitä tännekin asti nykyään... Housut painoivat, ja tuppi kaksi kertaa enemmän. Hirveä ihminen. Valpuri ei olisi juuri nyt jaksanut tätä. – Ota sinä vaikka tämä, Väinö sanoi ja siirsi yhden säkeistä kärryiltä Valpurin syliin. – Nuo on aina tuollaisia, hän kuiskasi Valpurille anteeksipyytävään sävyyn. – Kannetaan nämä ja lähdetään pois. Valpuri nyökkäsi. Melkein hävetti, miten paljon Väinön läsnäolo helpotti hänen oloaan. He kantoivat molemmat pari säkkiä ilman ongelmia, mutta sitten talon väellä oli jotain kysyttävää. Väinö lähti selvittämään asiaa, ja Valpuri jäi raahaaman säkkejä omin nokkineen. Hän sai kannettua yhden kaikessa rauhassa, mutta kun hän tuli hakemaan uutta, klopit näkivät tilaisuutensa tulleen. – Yritätkö sinä matkia poikaa? toinen kysyi. Valpuri tunsi koko olentonsa huokaisevan lopen uupuneena. Hän ei parhaalla tahdollaankaan nähnyt mitään syytä, miksi kukaan olisi halunnut matkia ainakaan tällaisia poikia. Irvaileva äänensävy sattui siitä huolimatta. – Varmaan Alliakin vilkuilet muiden mukana, toinen renki jatkoi. Valpurin sydän ennätti jähmettyä hetkeksi ennen kuin hän tajusi renkien vitsailevan. Ne tyrskähtelivät huulelle aikansa. Valpurin kurkkua kuristi. Hänen olisi kai pitänyt jatkaa töitä, mutta väsyneestä vihasta raskaat jalat eivät suostuneet liikkumaan. – Turha toivo, kuule, toinen rengeistä sanoi leikkisästi hänen suuntaansa. – Alli menee sinne missä haisee rikkauksilta. Semmoinen harakka. Jumalauta. Valpurin hiljainen kauna ja epävarmuus katosivat saman tien. – Antakaa Allin olla, hän ärähti. Hänen katseestaan välittyi varmaankin liikaa puhdasta vihaa. Toinen rengeistä huomasi sen. Hänen kasvonsa kirkastuivat häijystä oivalluksesta. – Et kai... oikeastiko sinä? hän henkäisi ja kääntyi ihmeissään toisen puoleen. – Kuule, tuo taitaa oikeasti olla pihkassa Alliin! Ei jumalauta! Toinen tuhahti. – Meinasitko oikein vaimoksi pyytää? ??!! Oliko tämä edes totta?! Valpurin sydän kiipesi kurkkuun ja kirkui hiljaa raivoaan. Kyyneleet kirvelivät silmissä. Tämä oli liikaa. Kellään ei ollut oikeutta...! Ne eivät tienneet...! Valpuri puri hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin niin että kynnet painuivat kämmeneen. Hänellä oli kyllin vaikeaa ilman, että jonninjoutavat sontiaiset tulivat pieksämään suutaan. Riipimään hänen hauraimpia haaveitaan. Hän alkoi saada tarpeekseen. – Jo on, kun alkaa oudot akatkin Allia piirittää. Olkaa hiljaa. – Yritätkö sinä huijata sitä noilla vaatteilla? Naurettavalta näyttää. Olkaa hiljaa olkaa hiljaa olkaa hilj- !!! Raivo ryöpsähti valtoimenaan Valpurin rintaan. Se kiristi hänen lihaksensa. – Ei kukaan täysijärkinen tuollaisesta tykkäi... Valpuri huomasi hämärästi juoksevansa. Hänen nyrkkinsä iskeytyi räkänokan leukaan. – Turpa kiinni! hän huusi. Renki kirosi ihmeissään. Valpuri löi saman tien uudelleen, ja ääliö pääsi viimein sen verran tilanteen tasolle, että mojautti häntä poskeen. Toinen renki oli kai liuennut raukkamaisesti paikalta. Tappelun tarkka kulku sumentui Valpurin päässä. Jossain vaiheessa he päätyivät takomaan toisiaan soramaassa. Renki ei ollut pojaksi kaksinen vastus. Siinäpä näki, kannattiko alkaa soittaa suutaan. Viha korvensi Valpurin jokaista lihasta riemastuttavasti. Jokainen lyönti ja potku lietsoi sitä hurjempaan roihuun. Hän vihasi, vihasi, vihasi tuollaisia turhanpäiväisiä nuljakkeita, jotka luulivat voivansa tulla... olivat aina tulleet... tänään... hän ei... jokin raja... Aivan liian pian, kun Valpuri oli juuri päässyt päälle ja huomannut hyvän paikan iskeä suoraan nenään, joku pujotti käsivartensa hänen kainaloidensa alta, otti napakan otteen ja veti hänet pois. Väinö. – Rauhoitu! hän huusi Valpurin korvaan. Äänestä huokuva hätä kaatoi vettä liekkien päälle. Valpuri suostui lopettamaan sätkimisensä. Toisetkin kiireiset askeleet narskuttivat pihakiviä. – Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Pieksätkö sinä tyttöä? Se oli Ilmari. Hän asteli paikalle pitkänä, arvokkaana ja ankarana. Raivostuttavana. Tyttöä piestiin? Eikö hän muka ollut nähnyt, että renki oli ollut tilanteessa kärsijänä? – Se kävi päälle, poika selitti pyyhkien verta suupielestään. – Oikein sinulle, Valpuri sanoi. Ilmari katsoi Valpuria hämmentyneenä, muttei näkynyt edes muistavan häntä. Sontiainen. Mitäpä Allin jutut olisivat hänelle merkinneet. Hetken hiljaisuus. – Minulla ei nyt ole aikaa tällaiseen, Ilmari huokaisi. Hän kääntyi rengin puoleen. – Painu töihisi. Ja liekinniemeläisten on parempi lähteä. Selvitetään tämä myöhemmin. Väinö kiirehti nöyrän tottelevaisesti laittamaan kärryt valmiiksi. Kantamatta jääneet jyväsäkit hän jätti suosiolla lojumaan pihamaalle. – Eihän sattunut pahemmin? Ilmari kysyi vielä, kun Valpuri oli nousemassa kärryille. Hänen huolehtivainen ilmeensä oli kuvottava. – Ei, Valpuri tokaisi. Hänen poskensa sykki sydämenlyöntien tahtiin. Silmä menisi mustaksi. Kylki oli kipeässä tulessa. – Sellaista, Väinö huokaisi ajettuaan jonkin matkaa. – Melko huono homma. Valpurin sydän tutisutti vieläkin koko kehoa. Olo oli kaikkiaan melko sekava. – Enpä tiedä, hän hymähti. – Sille tässä vasta kävikin kaikenlaista. Lähti varmaan hammaskin. Olisinpa kerennyt mäjäyttää sitä toistakin. – Valpuri, Väinö sanoi ankarasti. Hänen äänestään huokui huolta. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi, ja Valpurin näköesteekseen kasaama reteys romahti yhtäkkiä. Hän joutui tuijottamaan tilannetta sellaisena kuin se oli: hän oli mennyt toisten tilalle ja hyökännyt ihmisen kimppuun. Viha oli saattanut olla jotenkuten oikeutettua, mutta Valpurin päässä oli pimentynyt hetkeksi. Valpuri kiehahti kyllä helposti ja aukoi suutaan, mutta syöksyä hakkaamaan... nauttia siitä... Valpuri hirvitti itseään. – Minä olen kelvoton ihminen, hän huokaisi. – Olisin voinut ottaa vaikka puukon. Puukko roikkui tupessa Valpurin vyöllä. Sen kuuluikin olla helposti saatavilla. – Muttet ottanut. Et sinä ole sellainen ihminen, Väinö koetti lohduttaa. Valpuri ei oikein uskonut. Hän ei ikinä eikä milloinkaan miettinyt yhtään. Tai jos miettikin, mietti liikaa sydämellään, joka oli tyhmä kuin kasahalko. Sitten tapahtui tällaista. Jos hän ei voinut tietää, milloin ei voisi itselleen mitään... – Sinulla oli huono päivä. Ei olisi pitänyt pyytää sinua mukaan, Väinö pahoitteli. Valpuri pudisti päätään lannistuneena. – Et sinä osannut tätä arvata. Kärryt kolistelivat kokonaisen pellonvierustan hiljaisuuden vallitessa. – Voinkohan minä joutua lähtemään? Valpuri kysyi, kun he olivat päässeet metsän suojaan. Hän olisi toivonut, että Väinö olisi kieltänyt mahdollisuuden suoralta kädeltä. Niin ei käynyt. Yritä puhua niin, ettet joudu, Väinö sanoi synkästi. – Pihlajaharjun-suhteista ollaan melko tarkkoja, eikä piiat ole ennen tehneet tuollaista. Valpuri oli vielä mennyt myöntämään, että oli aloittanut. Hiljaisuus laskeutui raskaana. Ennen pitkää Liekinniemen rakennukset tulivat näkymiin. – Tiedäkin, että minä toivon, ettet lähde pitkään aikaan. Sinä olet paras kaveri, joka minulla on ollut, Väinö sanoi. Valpurin näkökenttä sumentui kyynelistä. – Eipä minullakaan ole tainnut kummempia olla, hän yritti vitsailla. Ääni horjahti. Väinö pukkasi häntä kevyesti kylkeen. Valpuri yritti hengittää. |