Luku 22, jossa uneksitaan valveillaNILS
Kun Nils seuraavana aamuna heräsi, Otto istui hänen sänkynsä laidalla. Hänen kätensä arkaili aavistuksen ilmassa Nilsin ohimon päällä, mutta hän veti sen kainona pois, kun huomasi Nilsin katselevan. Hänellä olisi kyllä ollut lupa koskettaa. – Huomenta, Otto kuiskasi. – Hyvää huomenta, Nils henkäisi. Aamuauringon kalpeat valolaikut laskeutuivat samalla tavoin hänen ja Oton kasvoille. Valo leikki Oton ripsillä ja valui hänen lempeiden siniharmaiden silmiensä yli. Nils venytteli. Heräämisen hetki oli lievästi sanottuna nautinnollisempi kuin yleensä, kun Otto joutui lähestulkoon paukuttamaan peltiämpäriä harjanvarrella saadakseen Jussin ja Vilhon... – Hetkinen, missä muut ovat? Nils kysyi. Yläpedit olivat tyhjiä ja pedattuja, eikä Otto varmaankaan olisi katsonut Nilsiä näin, jos muut rengit olisivat voineet marssia sisään ovesta. – Sanoin niille, että menevät edeltä pellolle, Otto sanoi. – Kello on varmaan puoli seitsemän. Puoli seitsemän?! Jos maalaisten epäinhimillinen elämänrytmi suhteutettiin tavallisten ihmisten käsitykseen ajasta, puoli seitsemän vastasi suunnilleen kolmea iltapäivällä. – Mistäs nyt tuulee? Nils kysyi ja kääntyi kyljelleen Ottoon päin. – Näytti siltä, että sinua nukuttaa, Otto sanoi, muka tietämättömänä siitä, miten tavattomia puhui. – Ajattelin, että annan nukkua. Ja Otto oli jäänyt katselemaan Nilsin unta? Nils oli sekä otettu että hämmentynyt. Kyllä Nils oikeastaan ymmärsi, mitä oli tekeillä. Otto oli nähtävästi sittenkin päättänyt koota itsensä ja pilata tapansa, juuri niin kuin Nils oli toivonut hänen tekevän. Edellisenä iltana Nils ja hän eivät olleet menneet nukkumaan, vaan päätyneet istuskelemaan samalle kalliolle kuin juhannuksena. Nilsin ei ollut tarvinnut varoa tai turvautua tekosyihin painautuessaan Oton kylkeen. Järvessä vietetty hetki oli toki sekin ollut lopulta kiitettävän hätkähdyttävä, mutta kalliolla he olivat viimein tavoittaneet saman kihelmöivän jännittyneen, lämpimän tunteen kuin vieraskamarissa. Se oli ollut edelleen upouusi ja sävyttynyt myöhään valvomisen holtittomuudella. Nils oli tuntenut elävänsä ja olevansa onnellinen. He olivat pitäneet toisiaan kädestä ikään kuin arkisesti ja koettaneet osata puhella samalla toissijaisista asioista. Otto oli tuoksunut järvivedeltä ja niitetyltä heinältä. Honkien latvat olivat huojuneet hiljalleen kesäyön tuulessa, ja jossain kaukana vastarannalla, jonne silmä vielä jaksoi kantaa, vieraiden talojen väet olivat kaiketi jo aikaa sitten käyneet unten maille. Lintujen öinen liverrys... Aivan liian pian Nilsiäkin oli alkanut unettaa — samoin kuin Ottoa, joka ei ollut kenties eläessään valvonut yhtä pitkään. He olivat hiippailleet aittaan muiden nukkuessa! Nilsillä oli toki tutkintoon oikeuttava määrä kokemusta vastaavista operaatioista kotoaan Oulusta, mutta aiemmin hän ei ollut voinut hiiviskellä sänkyynsä kenenkään kainalosta. Hyvänyönsuukkoja hän taas oli saanut viimeksi äidiltään joskus ikuisuuksia sitten. Jos Jussi ja Vilho olisivat heränneet, Nils ja Otto olisivat kai selittäneet harhailleensa eksyneinä. Lähimetsässä. Josta lähti Eerolaan leveä polku, jota Otto oli kulkenut kymmenkunta vuotta. Onneksi heinänteon ja järvessä likoamisen jälkeen nuorempien renkien unet olivat olleet niin sikeitä, ettei kumpikaan ollut edes liikahtanut. Tällainen käytös ei ollut lainkaan sopivaa vanhimmalle rengille, mutta silti Otto hymyili nyt aamullakin Nilsille lämpimästi. Edellisenä iltana hän oli nauranut. Nils ei ollut osannut kaivata sitä, mutta nyt hän ei saanut näkyä mielestään. Otto oli näyttänyt aivan uudelta ihmiseltä, ehkä viimein ikäiseltään. Hänellä oli ollut hauskaa — Nilsin ansiosta. Myöhemmin kalliolla Nils oli ihaillut ihailemaan arkaa onnea, jonka Otto oli jälleen antanut hiipiä kasvoilleen. Nils ei ollut aivan perillä siitä, mikä oli saanut Oton tulemaan järkiinsä, mutta hän oli iloinen lopputuloksesta -- eikä vain itsensä vuoksi. Oli ihanaa nähdä Otto tällaisena; se sama Otto, joka oli alkukesällä tuntunut kyvyttömältä yhteenkään lämpimään ajatukseen. Hänen kääntämänsä uusi lehti pysyi käännettynä myös kallioillan jälkeen. Hän ja Nils kävivät kyllä heinäpellolla, mutta karkasivat sieltä ensimmäisten joukossa. Heidän iltansa venyivät yöhön. Toiset olisivat saaneet kaulailla vapaasti heinäpellollakin, mutta oli omanlaisensa onni, että Oton ja Nilsin täytyi paeta kuvankauniisiin maisemiin. Kun kaikki kirotut heinät oli viimein nosteltu seipäille, he eivät juurikaan tuhlanneet aikaansa tilan töissä. Otto tekaisi heille kaikenkarvaisia kahdenkeskisiä työtehtäviä metsässä. Ne kuulostivat Nilsistäkin vain juuri ja juuri uskottavilta, mutta mies ilmoitti ne muille rengeille niin juroon sävyyn, etteivät nämä rohjenneet kysellä enempää. Nilsille Otto hymyili kaiken aikaa. Häneen kasvonsa kirkastuivat ja ryhtinsä suoristui saman tien, kun Eerolan rakennusten viimeinenkin nurkka oli kadonnut näkyvistä. Käsi hakeutui Nilsin käteen. He eivät edelleenkään tehneet ihmeempiä, kunhan... omistautuivat toisilleen aamusta iltaan. Kävelivät ja juttelivat. Istuskelivat. Suukottelivat. Katselivat toisiaan. Päivät kuluivat miellyttävässä, pehmeässä tyvenessä. He kaksi vehreässä luonnossa, käsi kädessä mäntyjen katveessa tai saniaisten lomassa. Kuin ketkä tahansa rakastavaiset. Rakastavaiset. Otto ja Nils. Nils rakastavaisena. Kaikki tuntui lempeän leikkisältä ja unenomaiselta. Täyteläiset tuoksut, huumaavan viileä pohjoispuhuri. Nils ei enää muistanut arkea — eikä halunnutkaan muistaa. Nils olisi luultavasti ollut haltioissaan mistä tahansa, mutta Otto kyseli monta kertaa päivässä, tekikö oikein. Teki hän. Rengiksi hän ymmärsi ihmeen paljon heilastelun päälle. Hän kantoi jatkuvasti huolta Nilsin mukavuudesta ja tarjosi hänelle kättään vähänkin vaikeissa paikoissa. Holhoaminen oli välillä hieman liiallista, mutta Nils arveli Oton kertovan teoillaan sen, mitä ei saanut sanottua. Miksipä Nils sitä paitsi olisi valittanut, kun häntä kohdeltiin kuin kuninkaallista? Perheensä ainoana poikana hän oli kuulemma ollut aina liian mukavuudenhaluinen ja piloille lellitty, mutta koskaan aiemmin hän ei ollut tuntenut olevansa yhtä arvokas kuin nyt. Nils ei ollut tiennyt, kuinka paljon tarvitsi tällaista kohtelua -- eikä, kuinka heikoiksi se sai hänen polvensa. Kun Otto katsoi häntä kuin suurtakin ihmettä ja itse täydellisyyttä, ei hänkään osannut katsoa Ottoa muulla tavalla. Otto alkoi vähitellen kertoa Nilsille hauskoja juttuja Eerolasta ja naapuritiloilta -- samalla kun hänen sormensa askaroivat muka huomaamatta Nilsin hiuksissa. Kun Nils nauroi kertomuksille, Otto rohkaistui tarinoimaan lisää. Hän kertoi iloisesti ja selvästi mielellään, kuin olisi kerännyt juttuja talteen kauan ja odottanut jotakuta oikeanlaista, jonka kanssa voisi jakaa ne. Nils ei ollut ehkä koskaan kuunnellut mitään mieluummin. Hän puolestaan valitti perheestään (säästeliäästi ja keveästi!) ja kertoi kirkkaimmiksi hioutuneita anekdootteja opintiensä edesottamuksista. Otto ei luonnollisesti ollut kuullut niitä aiemmin, mikä oli suorastaan riemastuttavaa. Hän huolestui vähän liikaa Nilsin keskikoulun aikaisesta erotusuhasta (pitkä tarina, johon liittyivät luokkatoveri Albert Stenin uusi kallis kevättakki, Nilsin kateellinen lapsenmieli ja sakset) ja katsoi Nilsiä hetken yhtä rakastavan nuhtelevasti kuin renkitovereitaan. Sitten hän kuitenkin hymähti vähän ja uskaltautui nolona kertomaan, miten oli viisitoistakesäisenä päästänyt epähuomiossa lehmät karkaamaan viljapeltoon. Oj då, Nilsin rakas olikin oikea hurjimus. Nils jätti toistaiseksi suosiolla kertomatta esimerkiksi edellisen kevään aamuyöstä, jona oli kuulemma kiivennyt Johan Svenssonin kanssa lyseon rehtorin talon katolle. Oli kai vain luonnollista, ettei Nils ollut eläessään ollut myöskään tyyppiä, joka olisi riutunut tunnontuskissa pinnaamisen vuoksi. Heidän nykyinen karkailunsakin oli lähinnä jännittävää. Nils saattoi tosin vain kuvitella, miltä Otosta tuntui olla useimpina päivinä enimmäkseen omilla teillään. – En halua edes ajatella, tämä huokaisi, kun Nils mietti ääneen, mitä muut mahtoivat miettiä heidän poissaolostaan. – Minä haluaisin nyt vaan... olla tässä. – Se sopii, Nils sanoi ja nojautui suukkoon. – Niin minäkin. Yllättäen jännittävimpiä olivat kuitenkin päivät, joina he joutuivat viettämään aikaa tilalla. Otto hyräili tehdessään töitään ja katsoi tarkasti, että kosketti Nilsiä aina kulkiessaan tämän ohi. He olivat niin salattujen tunteidensa päihdyttämiä, että työnteko tuntui pieneltä sivuseikalta. Nils ei ollut osannut edes kuvitella, kuinka jännittyneeksi puutyötkin saattoivat käydä. Lopulta hän ja Otto päätyivät suukottelemaan työkaluvajassa, Oton kaikkein pyhimmässä. Muiden hyöriessä töissään pihalla! Nils ei olisi uskonut Oton suostuvan sellaiseen. Hänen sydämensä hakkasi pelonsekaisesta kiihtymyksestä. He olivat ehkä liiankin innokkaita (tai sitten vain huolimattomia), sillä Nilsin käsi pudotti Oton pieteetillä järjestelemät naularasiat hyllyltä lattialle. Ne saivat jäädä sinne — kunnes Otto ennätti haalia ne takaisin. He alkoivat muutenkin löytää rohkeutta koskettaa toisiaan. Heidän oli pakkokin, kun kesä tuntui karkaavan heiltä. Päivät täyttyivät jälleen lukemattomista ensimmäisistä: oli ensimmäinen kerta, kun Nils pujotti sormensa Oton vyönlenkkiin ja ensimmäinen kerta, kun Otto rohkaistui suukottamaan pikaisesti Nilsin leukaperää ja korvanlehteä. Nilsillä ei varsinaisesti ollut mitään sitä vastaan, että ennen kesän loppua hän ja Otto olisivat... no, harjoittaneet haureutta keskenään. Hän oli alun alkaenkin toivonut niin kutsutun lomansa tapahtumien kääntyvän sopivaan suuntaan kenen tahansa kanssa. Nyt hän halusi tietysti ottaa askeleen juuri Oton kanssa ja oli ilman muuta suurin piirtein valmis, mutta... kyse oli sentään siitä mistä oli, eikä Nils mitenkään... Toki hän oli aikuinen ja halusi niin kuin haluttiin, mutta tuntui kiusallisen hämmentävältä kuvitella sellaista tapahtuvaksi oikeasti ja todella, tällä tavalla, tällaisessa ympäristössä. Vielä ei missään nimessä ollut oikea hetki, mutta heillä oli vain vähän aikaa päätyä sopivaan pisteeseen, tai he joutuisivat riutumaan koko talven. Nils ei aikonut ryhtyä sellaiseen. Miettikö Ottokin jo samaa? Katsoiko hän Nilsiä ja ajatteli...? Hänkään ei kai ollut aiemmin... ...Huh. ...Niin tai näin...! ...Nils otti toisinaan muistikirjansa mukaan kalliolle. Hän luki runojaan Otolle, ja tämä piti niistä — suorastaan pyysi häntä lukemaan lisää. Välttyäkseen kuolemasta nolostukseen he molemmat joutuivat teeskentelemään, että runoilla oli korkeintaan etäistä yhteyttä heidän tilanteeseensa. Lyriikan suorasukainen puhuja ei välttämättä ollut Nils ja runon kohteella sattui muuten vain olemaan hyvin paljon yhteistä Oton kanssa. Tekeleet tihkuivat kuitenkin niin sakeaa ja aitoa tunnetta, että heidän täytyi hakeutua lähemmäs toisiaan. Välillä Nilsin oli pakko vetää henkeä parin helmenkirkkaan ja metsänraikkaan maisemakuvauksen ajan. Kun Nils syventyi kirjoittamaan lisää, Otto veisteli jotain kaunista -- tai vain hipelöi Nilsin hiuksia. Pohjimmiltaan hän taisi olla ihmeen höperö. Ihana höperö. Hän ei moittinut Nilsiä kyvyttömäksi vätykseksi, vaan suorastaan kehotti häntä kirjoittamaan lisää ja murehti hänen inspiraationsakin vointia. Oli, kuin Nils olisi jo ollut ammattirunoilija. Sellainen oli tervetullutta vaihtelua kaikelle, mitä Nils oli aiemmin kokenut. Hän oli toki tiennyt (aavistellut) olevansa väistämättä taitava (kyvytöntä parempi) jollain alueella, mutta tuntui ihmeellisen hyvältä, kun joku muukin vahvisti sen todeksi. Ja tietysti Nilsin vahvuus oli juuri runoudessa. Hän alkoi itsekin uskoa sihen. Olof Bergin olisi pitänyt nähdä, miten kovasti hänen poikansa teki töitä. Nils oli harvoin, jos koskaan, ollut yhtä vilpittömän kiivaasti innostunut mistään maailmassa (paitsi kalaaseista, kuten hänen isänsä olisi osannut huomauttaa). Toki hän oli menneinäkin vuosina kirjoitellut toisinaan, muka vakavissaan, mutta nuivasti ja teknisesti, silloin tällöin — ei koskaan tällä tavalla. Hänen elämänsä oli oikeastaan ollut suhteellisen päämäärätöntä ja ankeaa. Inspiraatiosta hän oli nähnyt joskus kalvakan vilauksen. Nykyään hän istui tunteja kirjoittamassa kaikella nuoren, rakastuneen miehen innollaan, koska hänen täytyi. Hän mietti vain Ottoa ja runojaan ja runojaan Otosta. Renkimies ei ehkä ollut tyypillisin muusa, mutta hän oli juuri sitä, mitä Nils tarvitsi. Hänen ontuvat tulevaisuudensuunnitelmansa olivat viimein alkaneet vaikuttaa mahdollisilta. Jos hän yksinkertaisesti jättäisi kurjan yrityksen ja alkaisi... vaikka... tai... jos hän... ...Ei, mutta, entä jos... Nils ei sittenkään halunnut ajatella sitä vielä. Ei Nils ollut huono muissakaan asioissa, kunhan vain harjoitteli ensin. Nykyään hän sahasi jopa Vilholle, eikä tämä löytänyt jäljestä moitteen sijaa. Nils osasi myös seurata renkien keskusteluja pelloista ja projekteistaan. Joskus hän uskaltautui vaihtamaan ajatuksia aihepiiristä muiden kanssa, eivätkä nämä katsoneet häntä kuin vähäjärkistä. Maatöihin liittyvä asiantuntemus alkoi tuntua Nilsistä aina vain arvokkaalta. Otto oli omistanut elämänsä näille kuvankauniille tiluksille, samoin kuin Nilsin äidinpuoleinen suku. Sellaista ei voinut väheksyä. Nils oli todistetusti oppinut suhteellisen haastavat työnsä tyhjästä ja kehittyi niissä edelleen. Sama ei varmaankaan tulisi koskaan pätemään matematiikkaan, mutta yhtä kaikki: Nils ei missään nimessä ollut täysin toivoton tapaus, kunhan päätti yrittää. Hän voisi tehdä kaikenlaista. Nils uppoutui maalaiseen elämäntapaan ja sen yksinkertaiseen viehätykseen niskoittelematta nyt, kun se tarkoitti vastuuttomia retkiä luonnon helmaan rakastetun käsipuolessa. Oli aikakin, että Nils sai elää sitä lomaa, jonka oli odottanut saavansa — kymmenen kertaa miellyttävämmin kuin olisi uskonut. Uintiretken myötä Nils oli kaiken lisäksi onnistunut pääsemään siksi hyviin väleihin Jussin ja Vilhon kanssa, että nämä pyysivät hänet toisinaan mukaan pelaamaan sököä, nykyään onneksi ilman panoksia. Luultavasti Nils tosin oli vain Oton sijainen. Otto oli nimittäin nykyään muiden renkien seurassa vielä sulkeutuneempi kuin aiemmin. Hän vastasi näiden kysymyksiin enimmäkseen murahdellen, komenteli heitä erityisen ankarasti eikä etenkään liittynyt mukaan yhteisiin huvituksiin. Kaipa hän pelkäsi kysymyksiä poissaolostaan. Nyt Jussi ja Vilho joutuivat hautomaan niitä päässään, mikä tuntui kiristävän tunnelmaa. Otto ja Nils päättivät yksissä tuumin olla murehtimatta asioita, joihin eivät voineet vaikuttaa heräämättä ihmeellisestä valveunestaan. He makoilivat vierekkäin loppukesän auringon lämmittämällä kalliolla ja puhuivat kaikesta paitsi ajan loppumisesta. |