Luku 20, jossa heilastellaan heinäpellollaOTTO
Otto ei ollut aikoihin osannut ajatella muuta kuin Nilsiä, mutta nyt kun hän ei enää juljennut epäillä liikaa, mietteet voimistuivat entisestään — ja muuttuivat kipeistä hykerryttäviksi. Ne tuntuivat ensi kertaa siltä kuin niiden kai olisi kuulunut tuntua aina. Otto ei ollut tottunut niihin sellaisina, eikä ehkä tottuisikaan. Kun Otto vain miettikin Nilsiä, hän melkein säikähti onnea, innostusta ja kiintymystä, jotka paisuivat hänen rinnassaan. Hän taisi olla suunnilleen niin ihastunut kuin ihminen saattoi olla, eikä edes jaksanut välittää outoudesta tai kielloista. Kaikki tuntui ihmeen selkeältä, kuin pikkupenskasta. Otto oli tuskin uskaltanut haaveilla tällaista omalle kohdalleen, eikä hän ollut osannut kuvitella läheskään näin ihmeellistä olotilaa. Hyvä, ettei hän heittelehtinyt sängyssään tunteen kourissa. Tai kyllä hän välillä heittelehtikin, mutta vain silloin, kun oli yksin. Hän piti Nilsistä — ja Nils kai piti hänestä. Otto oli suudellut Nilsiä, ja Nils oli... Kukat hehkuivat maljakossaan. Otto alkoi toipua lentsusta yhtä nopeasti kuin aina ennenkin — ehkä jopa nopeammin, kun ajatukset karkottivat oireet matkoihinsa. Kenties samasta syystä tauti ei myöskään tarttunut Nilsiin, vaikka tämä viipyi uskollisesti Oton vierellä. Isäntä ei maininnut asiasta, vaikka hänkin alkoi epäilemättä vähitellen ihmetellä Nilsin uutta asuinsijaa. Nils tiesi sen, mutta suostui vain käväisemään muualla, joskus harvoin jopa tunnin kerrallaan. Otto ei hennonut sanoa asiasta erityisen ankarasti, varsinkaan kun ei olisi itsekään kestänyt paljon eroa. Hänestä alkoi tuntua pirun orvolta jo, kun Nils alkoi tehdä lähtöä. Hän huomasi myös odottavansa vähän liikaa suukkoa, jonka Nils suikkasi aina tullessaan. Ajatukset tuntuivat tykkänään vierailta ja puristivat rintaa. Suukkoja? Otolle? Hänellä oli tuhottomasti aikaa käännellä tapahtuneita asioita päässään, mutta jos Jussi ei olisi käynyt välillä kyselemässä työasioita ja jos Ottoa ei olisi aina välillä yskittänyt pirusti, hän olisi luullut kaikkea haaveuneksi tai kuumehoureiksi. Kun Nils sitten palattuaan istuutui sängyn viereen tai sen laidalle ja näytti melkein liian ihmeelliseltä ollakseen totta, Otto käytti aikansa hermoillen, miten heidän olisi kuulunut olla. Onneksi Nils tuntui tietävän. Hänelle kaikki oli helppoa, eikä se ollut ihme, kun oli kaikin puolin täydellinen. Halusiko hän tosiaan? Miksi hän halusi? Otonko kanssa tosiaankin? He eivät tehneet kummempaa, juttelivat vain tavallisista asioista ihmeen arkisesti, mutta silti kokonaan toiseen sävyyn kuin ennen. Pelkkä istuskelu tuntui paljolta, melkein liialta, vaikka hehän siinä vain olivat, samat ihmiset kuin ennenkin, melko tutut jo. Tällä kertaa Otto sai tosin kokeilla katsoa Nilsiä niin kuin oli aina halunnut katsoa jotakuta. Silti, kun Nils huomasi, Oton oli yhä helpointa kavahtaa ja peittää kaikki. Ja kuitenkin hän halusi aina välillä hölmöillä kuin pystykorvanpentu, joka riehui iloissaan ihmisensä ympärillä. Joskus hänen oli pakko nykäistä leikillään Nilsin hihansuuta tai pikkusormea. Otto oli typerä ja hävettävä, mutta Nils ei pannut sitä pahakseen. Eipä kai, tietenkään, kun kerran... Itse asiassa Otto sai joka ainoa kerta palkakseen lämpimän hymyn ja hellän suukon. Kaipa Nils tosiaan halusi. Ottoa. Oton osaksi jäi varmaankin niellä tosiasiat kerrankin kiitollisena. Jossain vaiheessa Otto oivalsi, ettei ollut tuntenut itsessään moneen päivään jälkeäkään siitä vakaasta, kunnioitetusta ja työlleen omistautuneesta Eerolan Otosta, jona muut hänet tunsivat ja jona hänkin oli itsensä tuntenut. Työasiat eivät yllättäen ottaneet mahtuakseen hänen päähänsä edes poikittain. Ne tuntuivat yhtäkkiä niin merkityksettömiltä ja tympeiltä, että Ottoa melkein hirvitti. Ainahan hän oli tehnyt töitä! Mitä muutakaan? Hän ei olisi koskaan uskonut alkavansa näin tolkuttomaksi. Hetkittäisen haikailun ja haaveilun vielä ymmärsi, aherruksen ohessa, mutta ei tällaista. Hänhän oli melkein kuin Jussi, ellei peräti pahempi! Pieni ääni Oton päässä kuiski kuitenkin vakuuttavasti, etteivät pari viivästynyttä askaretta ja hoitamatonta velvollisuutta merkinneet paljoa, kun hänellä oli Nils ja kun hänestä tuntui paremmalta kuin koskaan. Hän tahtoi nyt vain istua kammarissa hölmistyneenä ja nolostella läheisyyttä posket punaisina kuin paraskin vähäjärkinen vätys. Lopulta, jo parin sairaspäivän jälkeen, hänen täytyi Nilsin vastusteluista huolimatta silti ottaa itseään niskasta ja pukeutua jälleen työvaatteisiin. Vaikka ne olivat vaatimattomat, ne suoristivat Oton ryhdin kuin omia aikojaan. Ikään kuin tarkasti hoidetut saappaat olisivat muistuttaneet häntä hänen vallastaan ja siitä vastuusta, jota hän oli tottunut kesän aikana kantamaan vaikka millä mutkalla, viimeksi melkoisessa kuumeessa. Mitäpä uusikaan este haittaisi? Töitähän Otto oli pestattu tekemään. Viimeistään Jussin ja Vilhon seuraan liittyessään Otto älysi hätistää pehmeän ilmeensä naamaltaan. Se pysyi poissa helposti, kun hän kierteli ympäriinsä tarkastamassa työn jälkeä, joka olisi kiskaissut hänet korkeammaltakin maanpinnan tuntumaan. Laiskurit olivat jättäneet useimmat hommat sikseen ja tehneet suurimman osan lopuista niin ja näin. Haravoiden piitä he olivat vuoleskelleet parikymmentä liikaa, mutta muuten lähestyvään heinäntekoon valmistautuminen oli päässyt kokonaan unohtumaan. Elämänsä myllerryksestä huolimatta Otto onnistui ottamaan järjestelyt haltuunsa entisellä tarmokkuudella, vaikkakin vähän päästään vialla ja unta nähden. Saattoi sataa -- Otto ei ollut ihan varma. Nils oli ainoa, jonka hän näki kunnolla. Tämä pysytteli onneksi kaiken aikaa hänen lähellään hivellen häntä tietäväisillä katseilla. Tietäväisillä ja aika lailla ihailevilla. Otto tunnisti ihailun ja uskoi sen vilpittömyyteen niin, ettei oikein osannut olla. Tottahan hän osasi työnsä tehdä. Muuten hänellä ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä ihailtavaa Nils näki hänessä, mutta ainakin tämä näki sitä pitkään ja useasti. He katselivat toisiaan hölmösti ruokapöydässä ja iltasellakin, kunnes jompikumpi nukahti. Niin, parin päivän aikana he tosiaan vain tuijottelivat toisiaan ja puhuivat joskus hiljaa jostain melkein salaisesta. Otosta ei ollut enempäänkään. Hän arveli tietävänsä, millaista heilastelua Nils olisi tahtonut mielitietyltään, kai nyt sitten Otolta, eikä tämä ollut sitä. Ottokaan ei olisi halunnut muuta kuin istuskella sylityksin, tai... häntä heikotti, kun hän mietti kaikkia mahdollisuuksia. Nils olisi voinut suostua sellaiseenkin… Mutta he olivat joutuneet ulos vierashuoneesta ja Vilho ja Jussi tuntuivat kärkkyvän heidän ympärillään alinomaa, kuin paarmoista pirullisimmat. Eikä liiassa heilastelussa toisaalta olisi ollut mieltäkään. Otolla oli töitä. Hän ei saanut seota tunteesta niin, että antaisi itselleen luvan karata Nilsin kanssa metsään kesken päivän, eikä hän ikimaailmassa aikonut johdattaa tätä aittaan tai talliin, jotta he voisivat koettaa uskaltaa nojailla toisiinsa vasten seinähirsiä… kunnes joku yhyttäisi heidät ja Otto olisi typeryyttään pilannut Nilsin elämän. Niin, mutta nojailla... Nils oli lukenut Otolle jo ennen sairastumista vaikka kuinka monta runoa katveessa varastetuista suudelmista, jotka värisyttivät sydänalaa. Sellaiset kuulostivat Otostakin pirun hienoilta, ja nythän he olisivat varmaan oikeasti voineet...! Olisiko Otto rohjennut painautua lähelle? Kai hän olisi saanut?! Sitähän Nils oli ehkä yrittänyt kaiken aikaa vihjailla? Ettei se olisi hänestä inhottavaa vaan oikeastaan mieleistä, vaikka sitten Otonkin kanssa? Tai ehkä se olisi peräti ollut hänelle mieleistä nimenomaan Oton kanssa? Piru vie, ehkä he olisivat voineet joskus... Vaikka saman tien? Ei, kyllä Oton sentään täytyi olla viisaampi. Nils vakuutti tuntevansa ottamansa riskit, mutta hän vaikutti suhtautuvan kaikkeen vähän turhan runollisesti. Tässä tilanteessa oli parempi pelätä. Jokuhan olisi saattanut arvata jotain jo heidän katseistaan, jotka alkoivat epäilemättä kuiskailla turhan kuuluvasti. Ja sitten oli heinäntekokin. Eerolan ja Aholan peltojen heinät oli tarkoitus tehdä samoilla talkoilla, joten molempien talojen väet valmistautuivat työrupeamaan ja kyläilivät innokkaasti toistensa tiloilla kyselemässä milloin mitäkin. Eerolan asioiden hoitaminen jäi Vilhon ja isännän vastuulle: Otto ei halunnut jättää Nilsiä eikä myöskään juljennut tässä tilanteessa lähteä kahden tämän kanssa, ja Jussi taas kartteli Kaisaa. Vähän liian pian Aholan vanhan isännän vasemman polven kolotus lakkasi. Se tarkoitti, että sää pysyisi melko varmasti poudassa ainakin viikon. Siinä ajassa heinän ennättäisi saada seipäille. Eerolan isännän kuun asemaan perustuvat laskelmat puhuivat nekin ajankohdan puolesta, joten väki päätti suunnata pelloille varhain heti seuraavana aamuna. Eerolan osuus heinäseipäistä tappeineen tuli valmiiksi vain hädin tuskin ajallaan, suureksi osaksi Oton työpanoksen ansiosta. Nils ilmoitti liittyvänsä mukaan heinätöihin. Olisikin pistänyt liikaa silmään, jos hän olisi jäänyt tilalle yksikseen, kun Anttikin lähti pelloille. Otto herätteli siis Nilsin aamulla viiden aikaan samalla tavalla kuin muutkin. Hän käveli pelloille Nilsin vierellä, kantaen tämänkin viikatteen olallaan. Vilho taisi kohauttaa touhulle kulmiaan, mutta Ottohan teki vain mitä täytyi: Nils vaikutti niin uniselta, että olisi hyvinkin voinut teloa itsensä työkaluunsa. Otosta tuntui, että hänen olisi ollut parempi jättää rättiväsynyt raukka unten maille vielä pariksi tunniksi. Ottoa tuijotellessaanhan hän oli valvonutkin. Vähitellen Nilsin katse kävi kuitenkin onneksi tutun runolliseksi ja hänen kätensä alkoi hipoa Oton kättä leikitellen — kummasti samaan tapaan kuin taannoin metsäpolulla. Matka kului kepeästi niitä näitä jutustellen ja katseita vaihdellen. Jussi ja Vilho saattoivat kinastella jostain, mutta Oton maailmaan ei mahtunut muita kuin Nils ja uudenlainen, hämmentävän houkutteleva tuulahdus kukkivaa kesää. Niittäminen päätettiin aloittaa Eerolan ja Aholan välipelloilta. Eerolalle kuuluvan, raikkaan vihreänä lainehtivan vainion laidalle seisahtuessaan Otto tunsi tuttua ylpeyttä, vaikkei ollut talon väelle mitään sukua. – Kertovat, että ukkisi on raivannut tämän omin käsin, hän sanoi Nilsille, joka tarkasteli peltoa heti vähän vaikuttuneemmin, niin kuin kuuluikin. – Seudun suurimpia. Oton ylpeys näivettyi yllättäen synkäksi oivallukseksi. Eerola oli kyllä rikas, mutta Otto ei totta tosiaan omistanut pienintäkään tilkkua maata, eikä kai tulisi koskaan omistamaankaan. Sellainen mieskö muka yritti olla Nilsin kanssa? Otto kääntyi kiireesti pyytämään hiomakiveä Jussilta ja sai karistettua ajatuksen mielestään. Aamuinen sää oli miellyttävän viileä, mutta taivas loisti kirkkaan sinisenä ja ilmassa häilyi helteen tuntua. Otto pelkäsi päivän käyvän tukalaksi ja liian kuumaksi Nilsille. Hän teroitti tämänkin viikatteen. Nils oli niittänyt monet kerrat heinää Eerolan pihapiirissä niin mallikkaasti kuin kaupunkilaiselta saattoi odottaa ja tullut koko ajan paremmaksi, mutta nyt hän käänteli viikatetta käsissään ja pyysi Ottoa asettamaan hänen kätensä oikein. Aluksi Otto ei älynnyt mitään, mutta sitten hän huomasi Nilsin ovelan katseen ja virneenpoikasen tämän huulilla. Mit— hänkö teeskenteli, koska halusi saada Oton…?! Siis halusi, että hän…? Niin no, eipä Nils olisi suostunutkaan pyytämään apua, jos olisi oikeasti tarvinnut sitä. Otto ei oikein voinut muuta kuin asettua seisomaan hänen takanaan ja näyttää oikean liikkeen sananmukaisesti kädestä pitäen. Samalla hän "joutui" painautumaan vasten Nilsin selkää. Se oli hyvällä tavalla vähän liikaa. He olivat tietysti monesti ennenkin seisseet samaan tapaan lähekkäin, mutta silloin Nils ei ollut ymmärtänyt asiaa samoin, joten Ottokin oli yrittänyt olla ymmärtämättä. Nyt läheisyys sai värisyttää häntä ja tuntua kaikelta miltä tuntui. Värisyttikö Nilsiäkin? Kaikki näkivät heidät, mutta kukaan ei osannut arvata yhdestä arkisesta hetkestä, mitä he olivat toisilleen. Otto olisi toisaalta voinut viipyä lähekkäin montakin hetkeä, ehkä ikuisesti. Onneksi ja harmiksi isäntä komensi väen pellolle. Miesväki niittäisi, kun taas Liisa ja Elli liittyisivät Aholan naisten seuraan haravoimaan. Aikaisemmin heinänteko oli ollut Otolle vuoden parasta aikaa. Heinää riitti niitettäväksi niin paljon kuin jaksoi. Samanlaisena toistuvasta, hiljalleen rasittavaksi muuttuvasta liikkeestä tuli nopeasti kaikki, mitä Otto osasi ajatella. Sopivan loputtomalta tuntuvan työpäivän jälkeen saattoi kerrankin mennä rauhassa nukkumaan. Tänä vuonna oli toisin. Otto teki kyllä työnsä paahtavaksi käyvässä helteessä ja sirkkojen sirityksessä, mutta aina välillä hänen täytyi kääntyä katsomaan Nilsiä. Usein Nils katsoi takaisin, tai vilkutti, jos Otto oli kauempana. Luoja, millainen... Näkyi saavan niitettyä hyvän matkaa. Ei aivan yhtä paljon kuin Jussi tai Vilho, mutta näki, että hän yritti tosissaan. Otto olisi voinut seurata hänen hartioidensa päättäväistä liikettä vaikka kuinka kauan. Toisten mielestä Otolla oli aina meneillään jonkinlainen kilpailu Aholan Jannen kanssa. Niin kuulemma nytkin niitossa. Otto ei olisi niin välittänyt sellaisesta, mutta Janne jaksoi elättää juttua. Hän oli mukava ihminen, eikä Otto viitsinyt pilata hänen ja muiden huvia. He voittivat toisensa oikeastaan vuorotellen. Tällä kertaa Otolla oli etunaan heila samalla pellolla. Se kiritti paljon enemmän kuin ajatukset, jotka olivat menneinä vuosina vaanineet hänen kannoillaan. – Kahtokeehan Eerolan Ottoo! Männöö jo tuolla, vaekka meenas kuolla männä viikolla, Vilho huusi jossain välissä aamupäivän työrupeamaa. Kun Otto kohottautui katsomaan taakseen ja pyyhkimään hikeä otsaltaan, hän yllättyi itsekin niittämästään matkasta. Janne oli jäänyt aika kauas taakse. – Hyvä, Otto! Nils huusi. – Pidähän vähän taukoa! Jussi komensi, mutta Otto jatkoi vielä hetken. Sillä saattoi olla jonkin verran tekemistä Nilsin huudahduksen kanssa. Viimein Otto päätti liittyä Nilsin seuraan pellon reunalle. – Selkääni jomottaa, tämä huokaisi venytellen, mutta hymyili sitten Otolle. – Näytät hyvältä tuolla. Ottoko muka? Ehkä sitten niittäessään, jossain kohtaa jollain tavalla, jos katsoi oudosti, mutta… Kukaan ei ollut ennen… Otto pyyhki hikeä otsaltaan ja koetti samalla peitellä naamaansa, joka oli varmasti punertanut jo valmiiksi rehkimisen jäljiltä. – Sinä se vasta… näytätkin, hän sai takelleltua. – Enhän, Nils kielteli, vaikka hänen hymynsä näytti aikamoisen itsetietoiselta. Hänenkin kasvonsa helottivat, mutta pirun hauskannäköisesti, ja hänen paitansa pari ylintä nappia olivat taas auki. Saikohan Otto nyt tuijottaa? – Ihmeen nopeasti opit niittämään, hän uskaltautui sanomaan vähän nuhtelevaankin sävyyn, ja Nils... joku olisi saanut kieltää häntä vinkkaamasta Otolle silmää, etenkin virnistäessään. Ottohan valahti tykkänään voimattomaksi. Tällaistako tämä nyt oli? Otto katsoi kiusaantuneena pois. Viereisen pellon ohrakin alkoi jo kypsyä. Se olisi valmista korjattavaksi ehkä parin, kolmen viikon päästä. Suunnilleen silloin, kun koulut alkaisivat. Koulut... ...tai lyseot. Otto käännähti takaisin Nilsin puoleen melkein säikähtäneenä. – Et kai sinä kohta jo lähde takaisin Ouluun? hän kysyi. – Elokuun puolessa välissä, Nils sanoi ja nyrpisti nenäänsä. – Niin että ennätän uuden lukuvuoden alkuun. Nyt elettiin heinäkuun loppupuolta. Otto ei osannut sanoa mitään. Tällainen käänne tuntui uskomattoman törkeältä puukoniskulta niskaan, kun mietti, miten onnellinen hölmö Otto oli jo hetken ollut. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, etteivät hänen asiansa voineet milloinkaan olla niin hyvin. Ja olihan hän, luoja soikoon, tiennyt, että Nils lähtisi! Oliko hän luullut, että ajan rattaat olivat pysähtyneet heidän mielikseen? Hänen päälleen laskeutui taas jotain tutun painavaa. – Ei ajatella sitä nyt, Nils sanoi huomattuaan Oton ilmeen. – Siihenhän on vielä paljon aikaa. – Tuskin kuukautta, Otto sanoi. – Siinä ehtii paljon. Täytyisikö Oton jo nyt erota Nilsistä? Eihän se... Ei se voinut...! Minkä tähden hän ei ollut älynnyt hoitaa asioitaan paremmin? Jos he olisivat heti kesän alussa... Ei, ei sekään olisi riittänyt mihinkään. Miksei Oton heila ollut voinut löytyä vaikka naapuritalosta? Sen siitä sai, kun katseli rikkaita. – Tulen tietysti taas ensi kesänä, Nils sanoi kävellen kaikessa rauhassa katsomaan heinäeväitä. Ensi kesänä? Vuoden päästä? Otto seurasi Nilsiä, vaikka olisi ollut sama kävellä saman tien järveen. Vuoden päästä!? Aikaisintaan. Parhaassa tapauksessa. Jos milloinkaan. – Usch, kamala! Nils puuskahti tökätessään rasiassa lepäävää, kokonaisena säilöttyä suolakalaa sormellaan. – Ei pahalla, mutta minun täytynee syödä pelkkää leipää. – Pittää sinun tuokii syyvä kun kerran sorkit koprines, Vilho nurisi. Nils ei välittänyt hänestä, vaan kääntyi kaatamaan itselleen kahvia. Otto taas vetäytyi sivummalle varjoon uuden ymmärryksensä seuraan, juomaan piimää, joka ei maistunut millekään. Hänen ja Nilsin aika loppuisi oikeastaan saman tien, eikä sen jälkeen olisi mitään. Yhdeksän kuukautta. Ainakin. Otto ei pystyisi vaatimaan, että Nils tulisi takaisin seuraavana keväänä. Vai saattaisiko hän tulla? Heidän sopimuksensa oli ehkä nykyään sellainen, mutta kuinka pitkäksi ajaksi he kuvittelivat ryhtyneensä leikkiinsä? Loppuelämikseenkö? Sehän oli jo hourailua. Aikaisemmin Nils ei ainakaan ollut osannut sanoa… Ja jos he eivät näkisi toisiaan yhdeksään pitkään kuukauteen… Pari viikkoa oli epäilemättä enintä, mitä kohtalo tahtoi Otolle antaa. Mitä iloa mistään oli, kun kaikki oli tällaista? Oton oli tarkoitus olla yksin, mutta Jussi tuppautui saman tien hänen luokseen. – Saamari. Kai minun pitää sitten tosiaan vaan ostaa tuolle kihlat, ja vielä pikapuoliin, hän huokaisi ja nyökäytti päätään Kaisaan päin. – Vaikka saat uskoa, että en piru vie tee sitä mielellään. Jussi potkaisi maata saappaallaan. – Se olisi kai sitten viimeinen kesä täällä. Tämäkin vielä? Otto oli koko ajan koettanut paimentaa Jussia tähän pisteeseen, koska niin hänen kuului tehdä. Nyt hänestä kumminkin tuntui, kuin kaikki olisi alkanut kaatua hänen päälleen. Nils lähtisi. Ja Jussi. Otto jäisi Vilhon kanssa — jos Vilhokin ei keksisi itselleen parempia hommia. Varmasti keksisi. Oliko Jussin ollut pakko ottaa asia puheeksi juuri nyt? Vaikka mistäpä hän olisi arvannut, miten paljon Otto oli kumminkin alkanut välittää työkavereistaan. – Mitäpä tässä mielellään tekisi, Otto sanoi. Jussi katsoi häntä vähän ihmeissään, mutta äännähti silti myöntävästi. – Tuntuu kyllä hiton pahalta, hän sanoi. Jussistako? Oli kieltämättä vähän surkeaa joutua ottamaan vaimokseen joku, josta ei pitänyt, mutta Jussi sentään ihastui tyttöihin. Ja, vaikkei Otto sattuneesta syystä niin tiennyt näistä asioista, olihan Jussin täytynyt pitää Kaisastakin melko paljon, kun tilanne kerran oli mikä oli. Ja hän saisi perheen, joka ei lähtisi pois. Tuskinpa kukaan tavallinen ihminen olisi voinut olla niin kurjassa tilanteessa kuin Otto. – Eipä tässä auta vinkua, Otto sanoi. – Pitää vaan ruveta kyselemään torpan paikkaa ja hakea kuulutukset. Jussi oli venkoillut niin pitkään, ettei kukaan enää uskoisi lapsen saaneen alkuaan avioliitossa, vaikka häät pidettäisiin heti samana iltana. Vaikka eipä se kai ollut tarkoituskaan, vaan Kaisan pelastaminen liialta häpeältä. Jussi käännähti katsomaan Ottoa happamasti. – Niinkö pitää tehdä? hän tiuskaisi. – Vaikka arvasinhan minä, mitä sinä sanot. Sinulla on ollut hermo kireällä koko kesän. Tai liekö ollut syntymästäsi lähtien. Jussi kääntyi lähteäkseen. – No, jos sinä otat Hilman, niin onpahan sitten vaimot parhaita kavereita, hän sanoi. Otto murahti. – Kokeile käydä puhumassa sille, jos vaikka vähän leppyisit. Se oli ihan sikkuralla, kun seurasi sinun näytöstä. Hilma ja Hilma. Otto ei rauhoittunut koko päivänä. Hänen päänsä täyttyi kiireen tunnusta, joka kääntyi synkkään toivottomuuteen. Helle kävi tukalaksi, mutta Otto ei välittänyt hien valumisesta tai heinän katkusta. Hän osasi niittää, kun taas Nils tuntui vaihteeksi vähän vaikealta. Pari viikkoa... vuosi... loppuelämä… Tunne oli Otolle liiankin tuttu. Kun ilta lopulta tuli, Otto olisi halunnut saman tien petiin. Nilsillä oli kuitenkin toiset suunnitelmat. – Minulla on uskomattoman kuuma, hän voihkaisi leyhytellen itseään käsillään. Hän vilkaisi Ottoa hymyillen ja lisäsi: – Minun on pakko päästä uimaan. Otto ei ennättänyt sanoa mitään, kun Jussi jo liittyi heidän seuraansa. – Meidän rantahan on tässä lähellä, hän sanoi. – Minä voisin tulla mukaan. Nils mulkaisi häntä syrjäkarein melko pistävästi. – Kyllä se sopii, hän kuitenkin sanoi. – Minäkii tulen kahtomaan kun Jussi hukkuu, Vilho sanoi. – Tuleeko Otto? Jussi kysyi. Otto katsoi Nilsiä, joka sipaisi hiuksiaan hymyillen taaksepäin. Ei Otto voinut muutakaan. Hän lähti muiden perään, vaikka hänen olisi ollut sama alkaa totutella tulevaan yksinäisyyteensä. |