Luku 1, jossa kuullaan kummallinen ehdotus
NILS
Nils onnistui viimein työntämään avaimen lukkoon ja avaamaan oven. Yrittäessään sisälle hän kuitenkin kompastui kynnykseen ja rymähti rähmälleen eteisen matolle. Hänen äitinsä tyylittömät kengät kopisivat saman tien hänen nenänsä eteen. Aina väijymässä, keskellä yötäkin. – Taasko sinä olet humalassa? äiti henkäisi suomeksi. – En ole, Nils sanoi hoiperrellessaan takaisin jalkeille. Kaikki tuntui huteralta. – Kulta, Nils on taas humalassa, äiti kieli heti ruotsiksi miehelleen salonkiin. Miksi kysyttiin, jos vastauksella ei ollut merkitystä? Käsittämätöntä. Olof Bergkin saapui jälleen tavan vuoksi todistamaan poikansa rappiota. Nils nojasi eteisen seinään eikä katsonut isäänsä. Hän ei olisi taas jaksanut tätä teatteria. Väsytti. Onneksi isä ei sentään yrittänyt enää esittää liian yllättynyttä. Saarnakaan ei ollut erityisen mittava eikä kunnianhimoisesti rakennettu. Perheen kunnia, tulevaisuus, viina vei turmioon... Nils pääsi nopeasti yöpuulle. Nilsin huone oli tosin aivan liian kaukana, ja vielä yläkerrassa. Hän rämpi tarpeettoman pitkät ja jyrkät portaat ylös ja tiesi vanhempiensa katselevan. Mitäpä siitä? Nils teki mitä lystäsi. Mitä tekemistä hänellä oikeastaan enää oli perheensä kanssa? Hänhän oli käytännössä aikuinen. Vuoden päästä... niin, vuoden päästä hän lähtisi Helsinkiin. Kauas. Siellä kukaan ei olisi vahtimassa. Eikä vaatimassa mitään. Yläkerran käytävä oli niin kapea, että sen keskellä oli mahdotonta pysyä. Ehkä Nils oli tosiaan juonut vähän liikaa. Onneksi Ida oli jo nukkumassa eikä nähnyt, kun isoveli joutui ottamaan tukea seinästä. Sillä keinoin Nils selvisi ovelleen käytävän päähän ja pääsi sulkeutumaan omaan rauhaansa. Musteen tuoksu ja tekemättömien koulutöiden löyhkä ympäröivät hänet. Hän heitti kevättakkinsa nojatuoliin, riisui solmionsa ja rojahti sängylleen. Hetken päästä vanhemmat kuuluivat keskustelevan huoneessaan. Nilsin ei tarvinnut kuunnella, mistä oli kyse. Mitä hän oli tehnyt väärin joutuakseen syntymään tällaiseen hirveään perheeseen? Tietenkään hän ei olisi saanut, tietenkin hänen olisi pitänyt, pitänyt, pitänyt... Ajattelihan Nils tulevaisuuttaan. Isä saisi heittää elämänsä hukkaan... mutta Nils ei... suostuisi... Aamulla Nils heräsi jyskyttävään tuskaan. Tuntui, kuin hänen päänsä olisi voinut haljeta. Vaikka itsehän Nils kai oli sitä kerjännyt — ja olihan hän jo alkanut tottuakin. Ilta oli kyllä ollut paras aikoihin. Anna Svensson olisi aivan varmasti tuota pikaa istahtanut Nilsin polvelle. Jos Nils ei olisi kumonnut juomiaan kilpaa Johanin kanssa, koko kevään jatkunut harmillisen yksipuolinen lemmenafääri olisi hyvinkin voinut muuttua kauniiksi romanssiksi. Nils vilkaisi peiliin. Hän joutui myöntämään, ettei juuri nyt näyttänyt unelmien sulhasmieheltä, vaan pikemminkin vainajalta; kivulias olo helotti kalpeasta ihosta ja verestävistä silmistä. Vaikutelma sopi ehkä riutuvalle runoilijalle, muttei ikimaailmassa Bergien kotitalouteen. Nils koetti pelastaa tilannetta pesemällä kasvonsa ja valelemalla itseään kölninvedellä. Kammattuaan hiuksensa ja puettuaan solmionsa hän uskoi voivansa näyttäytyä perheelleen. Luojan kiitos hän oli pahimpinakin hetkinään keskimääräistä charmantimpi tumma komistus. Nils erotti paistetun lohen etovan löyhkän heti, kun avasi huoneensa oven. Hän ei voinut sietää kalaruokia, mutta niitä oli pöydässä usein. Kai hänen perheensä tahtoi kiduttaa häntä. Mutta että aamiaisell... Tai ei, kellohan kävi itse asiassa jo puolta päivää. Yhtä kaikki oli edelleen aivan liian aikaista lohelle. Perhe istui jo pöydän ääressä ruokasalissa. Nils käveli ääneti huoneeseen ja istui omalle paikalleen isänsä viereen. Tämä katsoi häntä tuimasti puhumatta ja kohensi silmälasiensa asentoa. Ida vieritti keskittyneesti uuniperunaa lautasensa reunalta toiselle, mutta Ingrid ja äiti näkyivät tekevän oman arvionsa Nilsin tilanteesta. Jopa lohi olisi epäilemättä tuijottanut Nilsiä, jos sen pää olisi ollut tallella. Kaikki tiesivät edellisillan tapahtumista, mutta tuskin niissä oli kenellekään mitään uutta. Nils oli jo ajat sitten ymmärtänyt, että hänen perheensä (Idaa lukuun ottamatta) inhosi häntä ja oli pettynyt hänen jokaiseen liikahdukseensa. Mikäs siinä; tunne oli molemminpuolinen. Nils ei kelvannut perheelleen, eikä perhe kelvannut Nilsille. Asiat olisivat voineet olla paremmin, jos Olof Berg ei olisi sattunut olemaan Oulun varakkaimpia tehtailijoita ja jos Nils ei olisi ollut hänen ainoa poikansa, siis tuleva johtaja. Nilsiä oli muistutettu viheliäisestä asemastaan vähintään kerran päivässä niin kauan kuin hän muisti. Isä jaksoi edelleen roikkua suunnitelmissaan hämmästyttävän sinnikkäästi. Hän koetti antaa Nilsille sopivia tehtäviä yrityksessä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää jo vuosikymmen sitten. Jos Nils kerran tuotti jatkuvasti pelkkiä pettymyksiä eikä koskaan tehnyt mitään "oikein" ja jos hänelle piti olla jatkuvasti valittamassa joka asiasta, hänestä tuskin tulisi taikaiskusta isän mieleistä johtajaa. Nils ei tosin suostunut enää käyttämään aikaa tulevaisuutensa tuskailuun. Miksi ihmeessä hänen olisi pitänyt yrittää kelvata johonkin, mihin hän ei halunnut kelvata? Niin, ei hän halunnut. Asia oli loppuun käsitelty. Nils hoiti kyllä hänelle annetut tehtävät, mutta hän ei perisi yritystä. Hän kertoisi sen isälleen heti, kun se ei enää olisi typerää. Tällä hetkellä Nils ei keksinyt varmempaa tapaa katkaista välejä perheeseensä, ja jonkun piti maksaa hänen asumisensa ja opiskelunsa Helsingissä. Ennemmin tai myöhemmin Nils ilman muuta kertoisi. Olkoonkin, että tehdas ja sen menestys oli kaikki, mitä Olof ja Olofin isä olivat saaneet aikaan, ja että asiaa saattoi katsoa niinkin, että Nils oli päättänyt antaa menneiden sukupolvien työn valua hukkaan. ...Entäpä sitten? Liiketoiminta oli auttamattoman vanhanaikaista. Moderniin, kahdennenkymmenennen vuosisadan aikakauden henkeen ei kerta kaikkiaan sopinut uhrata kallisarvoista aikaa pääoman haalimiseen ja varallisuuden kasvattamiseen. Ihmisen elämässä täytyi olla korkeampia tavoitteita, ja Nils löytäisi epäilemättä sellaisen itselleen aivan pian. Siinäpä näkisivät kaikki, jotka pitivät häntä kelvottomana ja kyvyttömänä. Tehdasta hän ei perisi. Nils koetti haarukoida pientä annostaan suuhunsa mahdollisimman nopeasti, jotta kukaan ei ehtisi tällä kertaa naljailemaan jotain sen suuntaista kuin "syöhän, niin kasvat". Nils tiesi kyllä, ettei ollut erityisen pitkä saati harteikas, mutta kuka hänen ikäisenään enää olisi kasvanut? Herja sai hänet kuulostamaan kakaralta. Sitä paitsi Nils syytti kurjasta kohtalostaan enemmän kehnoa verenperintöä kuin syömisiään; Olofkin oli mieheksi pienikasvuinen. Naurettavan pystyn nenänsä alkuperää Nils ei tiennyt, mutta sekin löytyi varmasti jostain päin sukua. Nilsin perheessä ei kerta kaikkiaan ollut mitään hyvää. Ingrid Bergille, Nilsin kaksi vuotta nuoremmalle pikkusiskolle, hyppyrinenä sen sijaan sopi. Ingrid oli muutenkin tuskastuttavan oiva vastaus perheen toiveisiin: laskelmoiva realisti ja terävä päästään. Jos Ingrid olisi ollut poika, hänet olisi ilman muuta huomattu jo kehdossa Nilsiä paremmaksi johtajaksi. Kaikki ongelmat olisivat ratkenneet ja Nils olisi saanut elää elämänsä rauhassa, kunhan olisi pidättäytynyt pahimmista rikoksista ja osannut esittää sopivan pettynyttä johtajan paikan menetyksestä. Mutta ei. Kuusivuotiaasta Idasta Nils piti. Tämä ei osannut vielä vaatia häneltä muuta kuin leikkiseuraa tai tarinoita. Sitä paitsi tyttö oli yksinkertaisesti suloinen pyöreine poskineen ja vaaleine hiuksineen. Nils oli pitänyt hänestä alusta alkaen, ja Idakin piti hänestä — ehkä enemmän kuin muista perheenjäsenistä. Nils ei halunnut riskeerata esimerkillisen isoveljen asemaansa, vaikka sitä oli kieltämättä toisinaan vaikea pitää yllä. Juhliminenkin olisi ollut ongelmatonta, jos Nils olisi voinut olla varma, ettei Ida... – Keiden luona olit eilen? isä kysyi; ruotsiksi, kuten aina. Nils nielaisi suunsa tyhjäksi. – Svenssoneiden, hän vastasi ruotsiksi. Isän kulmien kohautus kertoi, ettei hän ollut erityisen yllättynyt, mutta että vastaus oli silti jonkinmoinen pettymys lisää loputtomaan listaan. –He ovat tärkeitä liikekumppaneitamme, hän sanoi. – Eikö ole vain hyvä, että pidän suhteita yllä? Nils kysyi. Isä kohautti jälleen kulmiaan. Tällä kertaa Nils saattoi päätellä eleestä, ettei isä luottanut edes hänen seurustelutaitoihinsa. –Tiedäthän, ettei suhteita ylläpidettäessä ole tapana nauttia väkijuomia hallitsemattomasti, tämä sanoi harvinaisen pisteliäästi. Hyvä on, ehkei ollut erityisen glamoröösiä joutua vakuuttelemaan illanvieton isäntäväelle, ettei tarvitsisi taluttajaa kotimatkalle, mutta kyllä Albert Stenissä oli yleisesti ottaen paljon enemmän häpeämistä kuin Nilsissä. Hänen loputtomat juomalaulunsa kaikuivat edelleen Nilsin korvissa. Sellaisella lauluäänellä... Nils ei kuitenkaan jaksanut väittää vastaan. Sen sijaan hän vakuutti olevansa perillä seuraelämän etiketistä ja noudattavansa sitä jatkossa paremmin. Saman vakuutuksen hän oli tosin antanut aiemminkin. – Opintosikaan eivät ole sujuneet kovin hyvin, Olof jatkoi. Tänään Nilsin ongelmia aiottiin ilmeisesti käsitellä poikkeuksellisen perinpohjaisesti heti aamutuimaan. Isän kunniaksi täytyi sanoa, ettei hän liioitellut asiaintilaa. Ei kovin hyvin oli armelias ilmaus. Nils ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut laskennosta tai muusta vastaavasta, eikä hänelle kaavailtu tulevaisuus muuttanut asiaa. Kielissä hän oli hyvä, mutta se taas ei kiinnostanut hänen isäänsä. – Viimeisimmässä tentissä kysymykset oli muotoiltu epäselvästi, Nils koetti laiskasti. Isä ei sanonut mitään. Nils oli kai käyttänyt samaa perustelua liian monta kertaa. Ongelma ei sitä paitsi todellakaan koskenut ainoastaan viimeisintä tenttiä. – Sinun olisi korkea aika keskittyä koulutyöhösi, Olof sanoi tympeästi. – Muistathan, että kirjoitat ylioppilaaksi ensi keväänä. Nils vakuutti muistavansa. Hän oli erinomaisen hyvin perillä valmistumisensa ajankohdasta. Hänhän suorastaan laski päiviä siihen. Ilman muuta hän keskittyisi opiskeluihin sen verran, että pääsisi varmasti yliopistoon ja pois Oulusta. Keskustelu ei jatkunut. Nils oli melkein tyytyväinen, kun sai keskittyä nieleskelemään hirveää ruokaa. – Kohtahan on jo kesä, äiti totesi hetken päästä yhteisesti koko pöytäseurueelle. Toteamus synnytti pöydässä hajanaista myöntelevää muminaa. – Kuulehan, Nils, äiti aloitti hetken kuluttua reippaasti uudelleen. – Mitä olet suunnitellut tekeväsi lomalla? Saiko Nils nyt jo kertoa suunnitelmistaan vanhemmilleen ilman, että he tekisivät lähtemisen saman tien mahdottomaksi? Tuskin. Hymyilevän kysymyksen takana oli selvästikin jotain salakavalaa. Nils vastasi taktisen ympäripyöreästi, mikä ei kuitenkaan tyydyttänyt äidin tiedonjanoa. – Kiinnostaisiko sinua edelleen matkustaa jonnekin? tämä kysyi. – Anteeksi? Nils kysyi. – Olemme miettineet isäsi kanssa, että ehkä sinulle tosiaan olisi hyväksi päästä näkemään uudenlaisia maisemia, Marja sanoi. Nils ei voinut uskoa korviaan. Hän oli koko kevään neuvotellut lupaa matkustaa Margareta-tädin perheen luo Helsinkiin. Olivatko vanhemmat todella turhautuneet häneen niin pahoin, että suostuivat viimein lähettämään hänet sinne? Koko kesäksi? Helsinkiin? Nilsin mankum... argumentointi oli viimein tuottanut tulosta! – Sehän olisi..., Nils aloitti lähestulkoon liikuttuneena. Hän alkoi äkkiä arvostaa perhettään. – Tiedäthän enosi, Olof sanoi. Marja vilkaisi miestään jotenkin kiusaantuneen näköisenä. Oli syytäkin, sillä eihän Nilsillä ollut enoa. Hänen äidillään ei ollut velj... ...Ei helv... – Antinko? Isä nyökkäsi. – Olen kysynyt häneltä, voisiko hän majoittaa sinut kesän ajaksi. Hän on alustavasti ilmaissut suostumuksensa. Nils listi oitis kaiken orastavan kunnioituksensa. Hänen perheensä oli läpimätä ja käsittämättömän törkeä. Nilsin äiti, Marja Berg, oli lähtöisin maatalosta. Olof oli kuulemma viekoitellut hänet mukaansa ylioppilaana, viettäessään joskus muinaisuudessa kesälomaansa Marjan kotitilalla. Naimakaupassa ei ollut ollut Olofin kannalta mitään järkeä, ja kaikki olivat huomanneet sen ennen pitkää. Vaikka Marja ja Olof tulivat toimeen ihmeen hyvin, ei ollut ihme, ettei Marjan puolen suvusta juuri puhuttu Bergin perheessä. Antti oli joka tapauksessa Marjan veli, joka oli kai nykyään lapsuudentilansa isäntänä jossain päin peräkorpea. Nyt Nilsiä sitten ilmeisesti yritettiin ujuttaa hänen nurkkiinsa kesäksi. Nils ei ollut uskoa ehdotusta todeksi. Hän? Maalle? Mikä häpeä! Mikä alennustila! Tällaista Nils ei sentään olisi uskonut perheestään. Ylioppilaiden maaseutumatkailu oli naurettavaa ja vanhanaikaista. Nykyään kaikki vähänkin järkevät matkustivat Pariisiin, mutta pääkaupunkikin olisi kelvannut. Eikä kukaan koskaan kai ollut pysynyt samalla tilalla koko kesää. Miten monta kansallisromanttista, säkeitä kirvoittavaa maisemaa silloin muka pääsisi näkemään? – En ole kiinnostunut, Nils ilmoitti jämäkästi. Isä ei välittänyt. – Nautin itse suuresti olostani siellä, hän sanoi. Siitä ei ollut epäilystäkään, mutta Nils ei aikonut matkia isäänsä ja ottaa vaimokseen maalaistyttöä. Kuuntelisiko hän sitten korpimökissä käen kukuntaa ja rottien rapistelua lattian alla...! Nilsin runous kaipasi suuria tunteita ja korkeakulttuurisia vaikutteita, ei russakoita. Miksi Nilsin täytyi edes vaivautua pohtimaan tällaista? Tietenkään hän ei lähtisi tuhlaamaan aikaansa lahoaviin rotiskoihin. – Siellä viettämäni aika kasvatti minua paljon, Olof jatkoi sinnikkäästi. Nilsinkö tässä muka tarvitsi kasvaa? Ehkä pituutta, mutta eiköhän sielullinen kypsyminen ollut enemmän hänen vanhempiensa tehtävä. Yrittää nyt tarkoituksella pilata Nilsin kesä! Onneksi suunnitelma jäisi pelkäksi typeräksi hahmotelmaksi ja unohtuisi hetkessä. Vaikka toisaalta... (⇐ Edellinen) - Seuraava ⇒
|