Luku 7
Juhannuksen jälkeisellä viikolla nuori emäntä tahtoi viimein vaihtaa Liekinniemen pirtin piirongin, vaikka anoppi luonnollisesti vastusti moista pyhäinhäväistystä — isäntävainaa oli poikasena oppinut kävelemään pidellen kiinni vanhasta piirongista. Pitkänpuoleisen sanaharkan jälkeen vanha emäntä antoi periksi ja muutoksen tuulet pääsivät puhaltamaan. Muuttotyö lankesi Valpurille ja Väinölle. Toimeksianto oli itsessään vähäpätöinen, mutta hankittu piironki sattui jököttämään Allin aitassa. Väinö näytti vähän kiusaantuneelta: ties mitä hirveyksiä piika-aitassa lymyäisi. Valpuristakin tuntui, että hänen olisi ollut parempi olla näkemättä tytön huonetta. Hän ei uskonut osaavansa suhtautua siihen niin välinpitämättömästi kuin hänen olisi kuulunut.
Yläparvelle kiivetessä Valpurin vastahakoisuus karisi suurina kokkareina. Huoneen oven avautuessa sitä oli jäljellä enää niin pieni hippu, että hänen täytyi alkaa peitellä innokkuuttaan. Allin huone! Valpuri oli ennättänyt kuvitella sen vaikka minkälaiseksi. Ensivaikutelma oli yllättävän paljon samanlainen kuin Valpurin omassa huoneessa. Oikeastaan se ei ollut mikään ihme, olihan kaikki aittahuoneet varmaan rakennettukin saman näköisiksi. Allin olisi silti kuvitellut viettävän yönsä jotenkin prameammin. Huone tuoksui sentään raikkaammalta kuin Valpurin. Se saattoi johtua osaltaan siitä, ettei Alli saapastellut töikseen sonnassa tai viettänyt aikaa kalojen kanssa. Muutenkin Allilla oli siistimpää: enimmät tavarat olivat poissa näkyvistä, varmaankin arkussa sängyn päädyssä. Peti oli tietysti sijattu moitteettomasti. Huoneen pienestä neliruutuisesta ikkunasta näkyi lähinnä metsänreunan koivujen runkoja ja oksia, jotka laikuttivat sisään virtaavan valon. Ikkunan alla, sängyn vieressä, oli yksinkertainen pöytä. Sen päällä elelivät somat vastapoimitut kukat vielä virkeinä pienessä kipossa. Juhannuksena solmittu seppelekin roikkui näköjään naulassa seinällä. Valpuri oli joutunut viskaamaan omansa tunkiolle melkein heti juhlien jälkeen. Valpuri kiinnostui toden teolla tajutessaan, että pöydän reunalle oli asetettu pieni pino kirjoja. Niitä ei kai yleensä näkynyt piikojen huoneissa. Päällimmäinen näkyi olevan kasvioppia, ja alempi... – Otahan toisesta päästä, Väinö komensi jo vähän vaativasti. Valpuri joutui jättämään kirjojen hipelöinnin sikseen. – Joo. Tietysti, hän henkäisi ja kiirehti auttamaan renkiä, joka oli jo nostellut sekalaiset roinat sivuun piirongin edestä ja ottanut oman kantajanpaikkansa sen toisesta päästä. Tolkuttoman painava piironki saatiin ihmeen kaupalla ensin alas jyrkkiä rappuja ja sitten paikalleen pirttiin. ...Mutta oli Alli sentään yhdenlainen tyttö. Olihan hän sanonutkin lukeneensa kieloista. Valpuri ei ollut jutellut Allin kanssa juhannuksen jälkeen sen kummemmin kuin sitä ennenkään, mutta eipä toisaalta ollut myöskään Ilmari: niljake oli käynyt tilalla hoitamassa asioita, mutta Alli ei ollut ollut millänsäkään. Piironkipäivän päiväruoan jälkeen tyttö näkyi seisoskelevan toimettomana. Valpuri tuppautui hänen juttusilleen ja meni tervehdittyään suoraan asiaan. – Olin näkeväni, että sinulla on kirjoja tuolla huoneessasi, hän sanoi. Alli hätkähti, mutta hänen ilmeensä kovettui nopeasti loukkaantuneentapaiseksi. – Näit oikein, hän sanoi ikiaikaiseen tapaansa etäisen ystävällisesti. – Miten lienevät kulkeutuneet tilalle. – Sinä siis luet niitä? Valpuri kysyi. Alli nyökkäsi. – Aina välillä, hän sanoi, ikään kuin asiassa ei olisi ollut mitään taivasteltavaa. – Aika hienoa, Valpuri sanoi. Tunne ei välittynyt kerralla kokonaisena, joten hän koetti uudelleen: – Tai siis, ihan mahtavaa! Eivätkä näyttäneet olevan mitään romaaneita. Alli kuljetti katseensa Valpurin kautta pihan suuntaan. – Ei opiskeleminen hyödytä mitään, kun on vaan piika, hän ilmoitti, ilmeisesti laiduntavalle karjalle. – Miksei hyödyttäisi? Sinä vaikutat hirveän fiksulta. Valpuri purki varmaan sydämensä tuntoja vähän turhan raisusti, mutta Allin kasvoilla pilkahti aivan varmasti vastahakoinen hymy. – Ai, hän sanoi ja sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse (jumalauta!). – Eivät ne ole kuin oppikoulun oppimäärää. Paljon nuoremmat osaavat sen vertaisen. – Niin, mutta voihan sinusta vähitellen tulla vaikka minkälainen oppinut, Valpuri letkautti. Alli tuhahti ja ilmoitti ykskantaan lähtevänsä tarkastamaan, olivatko pyykit kuivuneet. Valpuri ei jäänyt ihmettelemään äkillistä aiheenvaihdosta. Hän pyysi lupaa lähteä mukaan ja sai sen — kohtuullisen vinoilun kera. Töitä sai kuulemma mielellään tehdä, varsinkin jos ei ollut taaskaan ollut mukana pyykkäämässä. Valkoiset liinavaatteet ja sekalaiset vaatekappaleet huojuivat hiljaa nauruilla rannan tuntumassa. Alli ja Valpuri ottivat tyhjät pyykkikorit ja lähtivät noutamaan niitä. Valpuri oli juhannuksen jälkeen miettinyt kaikenlaista Alliin liittyvää enemmän kuin kenenkään terveydelle olisi ollut hyväksi. Nyt olisi ollut erinomaisen sopiva hetki ottaa jotain puheeksi. Kävelymatka kului silti hiljaisuudessa; Alli ei edelleenkään ollut helpointa juttuseuraa, eivätkä Valpurin haluamat jutunaiheetkaan tainneet olla mutkattomimpia mahdollisia. – Mitä sinä, tuota, puuhailet? Valpuri kysyi vihdoin, kun Alli jo irrotti ensimmäistä pyykkipoikaa. – Noin niin kuin yleensä. Alli kohautti olkiaan kepeästi ja pudotti tyynyliinan koriin. – Tiedäthän sinä, mitä palvelusväki puuhailee, hän lausahti katsomatta Valpuriin. – Niin, mutta silloin, kun ei ole töitä, Valpuri tarkensi. Hän tajusi ottaa yhden lakanan narulta omaankin koriinsa; Alli nappaili pyykkejä hämmentävän näppärästi. – Kai kuka tahansa haluaisi silloin levätä, hän sanoi. – Meinaan, että mistä sinä tykkäät. Minä ainakin yritän lähteä järvelle aina kun pääsen. – Minä en ole ehtinyt miettiä tykkäämisiäni, Alli sanoi kepeästi, ehkä vähän liiankin. Työn touhua katsellessaan Valpuri melkein uskoi häntä. Aijai. Loput pyykit tulivat kerätyiksi suopeassa hiljaisuudessa. Sen yhä vallitessa tytöt lähtivät kantamaan koreja takaisin pihaan. Valpurin yllätykseksi ne painoivat kuin synti, mutta Alli kantoi oman täydemmän kuormansa kepeän näköisesti. Tyttö muistutti ylväydessään enkeliä, niinhän hän aina. Tällä kertaa ylpeä selkä näytti silti Valpurista myös vähän surulliselta. Hänen mieleensä muistui viikkojen takainen kaihoava katse, joka alkoi sopia kuvaan yhä paremmin. Alli ei hymyillyt — muille kuin Ilmarille, jota kuulemma inhosi. Tyttö oli aina omissa oloissaan ja kohteli kaikkia viileästi. Valpuri ei ollut koskaan nähnyt hänen innostuvan mistään. Töitä ja töitä, ei ehdi miettiä tykkäämisiä. Ei kukaan voinut olla onnellinen sillä tavalla, eikä Alli yrittänyt vaikuttaakaan onnelliselta. Valpuri sääli äkkiä tyttöä valtavasti. Hän olisi sillä silmänräpäyksellä halunnut kumota tämän päälle kaiken hyvän maailmassa — kaikista vaivalloisista hetkistä huolimatta. Alli ei voinut olla muuta kuin ihana ja kultainen. Hän luki kirjoja ja keräsi kukkia huoneeseensa. Valpuri halusi opetella tuntemaan hänet ja saada hänet hymyilemään. Mutta miten? – Et ole hirveästi muiden kanssa, Valpuri sai sanottua, mutta vasta, kun hän ja Alli olivat koreineen tuvan rappusilla. – Minusta olisi mukava tulla tutummiksi. Ja varmaan muistakin. Alli katsoi häntä suhteellisen ilmeettömästi, mutta ehkä jotenkin... kiinnostuneena? Tai hämmentyneenä, ikään kuin puheenaihe olisi pakottanut hänet määrättömän kauas omista mietteistään. Hän ei ennättänyt sanoa mitään ennen kuin Valpuri ehdotti: – Lähtisitkö vaikka minun ja Inkerin kanssa katsomaan verkot? – Enpä taida, Alli sanoi, ja Valpuri tajusi möhlänneensä taas. – Ai niin, ethän sinä tainnut oikein tykätä..., hän naurahti. Väinö oli huomannut hänet ja huhuili häntä hommiin tallin ovelta. Aina huonoimpaan aikaa. Valpuri laski oman korinsa rappusille ja alkoi tehdä lähtöä. – Minä ja Inkeri ollaan joka tapauksessa varmaan myöhemmin jossain tuolla, hän sanoi ja viittilöi kädellään epämääräisesti vähän joka suuntaan. – Jos huvittaa liittyä seuraan. Tai jotain. Valpuri oli ennättänyt ottaa muutaman vitkastelevan askeleen poispäin, kun Alli kutsui häntä nimeltä. Kuulosti ihmeellisen ihanalta. Valpuri kääntyi mielellään ympäri. Alli tuijotti häntä ylimmältä rappuselta. – Viihdytkö sinä täällä? hän kysyi. Ilme oli hämmentävän vakava ja vaikea; Alli ei vaikuttanut tiedustelevan kohteliaisuudesta. Oli, kuin hän olisi pyytänyt neuvoa. Valpuri häkeltyi hetkeksi, mutta suostui sitten miettimään vakavasti. – Kyllä minä viihdyn, hän sanoi punniten jokaista sanaa. – En minä osaa oikein kuvitella tämän parempaa. Kaikki on niin mukavia. Ja on järvikin. Alli nyökkäsi mietteliäänä. Hän olisi saattanut sanoakin jotain, mutta Väinö kutsui uudemman kerran. – Tullaan, tullaan! Valpuri huudahti. – Tule sinä sitten, jos joudat, hän huikkasi Allille olkansa yli puolivälistä pihaa. Valpurilla ja Inkerillä oli yhteistä joutilasta aikaa vasta illansuussa. Inkeri istui tutulla paikallaan aitan rappusilla, tällä kertaa korjailemassa arkihamettaan, joka oli päässyt rispaantumaan helmasta. Hän ei kiinnittänyt viereensä istahtavaan Valpuriin kummempaa huomiota. – Pitäisi käydä kokemassa verkot, Valpuri sanoi. – Ei olla käyty juhannuksen jälkeen. Inkeri äännähti epämääräisesti. Hän oli ollut omituisen vaitonainen juhlista saakka. Mikähän maht... Joku istui Valpurin viereen. Tyttö käänsi katseensa ja kohtasi lemmikinsiniset silmät. – Hei, Alli sanoi heleästi. Valpuri säikähti, mutta sai silti älähdettyä jonkinmoisen tervehdyksen. Hän ei ollut ajatellut hetkeäkään, että Alli oikeasti liittyisi seuraan. Tilan puutteessa hän joutui kaiken lisäksi istumaan lähempänä Valpuria kuin ikinä aiemmin. Mitäs nyt? Ei kai Alli kuvitellut, että he aikoisivat tehdä jotain erityistä? Inkerikin vaikutti melko hämmentyneeltä. Hän syventyi ompelukseensa entistäkin tarkkaavaisemmin. – Inkeri on hyvä käsistään, Valpuri sanoi sanoakseen jotain. – Parsin pikkutyttönä kotona paljon lasten vaatteita, Inkeri selitti. Alli siirsi jalkojaan. – Montako sisarusta sinulla on? hän kysyi. Koettiko... Koettiko hän oikeasti tutustua? Jähmeästä sävystä kuului kauas, ettei kysyminen ollut hänelle luontevaa. Kysyttävä asiakaan ei ehkä ollut kaikkein paras ensi alkuun, mutta ajoi kai asiansa. – Viisihän niitä, Inkeri vastasi hieman ihmeissään nostaen katseensa Alliin. – Kolme nuorempaa ja kaksi vanhempaa. Alli nyökkäsi. – Entä sinulla? Valpuri kiirehti kysymään häneltä. Jos tiedon kirstut kerran olivat alkaneet raottua, hänkin tahtoi saada osansa. Allin kädet lepäsivät herraskaisesti hänen sylissään. – Minä olen ainoa lapsi, hän sanoi. Se oli tavattoman helppo uskoa. – Minulla on isoveli ja kaksi pikkusiskoa, Valpuri kertoi, vaikkei kukaan ollut ehtinyt kysyä. – En ole kyllä nähnyt niitä pitkään aikaan. Inkeri loi merkitsevän katseen Valpurin vaatteisiin. – Minä ajattelin, että sinulla olisi ollut talo täynnä veljiä, hän sanoi. Valpuri virnisti. – Niin on muutkin arvelleet. Puheenaihe tyrehtyi yrityksen puutteeseen. Valpuri oli siitä oikeastaan vain hyvillään. Hän olisi kuitenkin joutunut jossain vaiheessa perustelemaan pukeutumistaan. Hän koetti kysellä korvikkeeksi piikojen kuulumisia, mutta he eivät ihmeemmin puuhailleet mitään, mistä toiset eivät olisi jo valmiiksi tienneet. Pienet esiin nyhdetyt jutunjuuret nahistuivat nopeasti. Keskusteluhetki ei silti ollut ollenkaan niin kivulias kuin olisi voinut kuvitella. Kun Alli alkoi tehdä lähtöä, Valpuri uskoi aidosti, että jos tyttö tosiaan alkaisi yrittää, syystä tai toisesta, hän saattaisi joskus olla hyvääkin pataa muiden kanssa. Valpuri ei antaisi hänen olla yrittämättä. Istuapa tunteja juttelemassa...! Heti, kun Alli oli liian kaukana kuullakseen, Inkeri kääntyi yllättäen kärkkäästi Valpurin puoleen. – Alli kuulemma kimpaantui Ilmarille juhannuksena, hän supatti. Valpuri kohautti olkiaan. – Niin kai. Ei tuntunut oikealta kertoa, miten hyvin hän oli perillä tapahtuneesta, kun Inkeri ei ilmeisesti ollut huomannut välikohtausta. – Oli jo aikakin, Inkeri sanoi. – Ei siitä olisi mitään tullut. Kuinka niin ei? – Puhuivathan ne kihloistakin, Valpuri huomautti. Inkeri huitaisi kädellään vähättelevästi. – Niin, kai jotkut. Mutta ei Alli ollut ikinä missään nimessä Ilmarille ainoa. Nyt Valpuria alkoi oikeasti kiinnostaa. – Eikö? hän kysyi. Inkeri hymyili tietävästi ja pudisti päätään. – Ei. Ilmari liehitteli koko ajan ihan kauhean monia tyttöjä, hän kuiskasi. – Minäkin tiesin koko ajan, mutta en osannut Allille kertoa. Se oli olevinaan niin tärkeää. Kuvitteli varmaan tosissaan, että saisi Ilmarin ja pääsisi ison talon emännäksi. Kävi tavallaan sääliksi. Tavallaan ei. Valpuri ei ehtinyt paimentaa ajatuksiaan käsitettävään järjestykseen, kun Inkeri jo jatkoi: – Tai olisihan sitä tietysti saattanut vaikka onnistaa. Mutta varmaan parasta näin. Alli saa helposti jonkun toisen. Jos köyhemmän suostuu ottamaan. Inkeri hymähti ja jatkoi ompelustaan. Hänen vihjauksensa jomottivat Valpurin mullin mallin myllerrettyä päätä. Ei Allin tapainen tyttö ajatellut rahaa tai asemaa liittoja solmiessaan. Tai hittoako siitä, vaikka ajattelikin. Olisi kai kelle tahansa kelvannut iso tila hyvän puolison kylkiäisinä. Ilmari tässä konna oli. Kulki ympäriinsä viattomia tyttöjä narraamassa. Nyt Valpuri vasta säälikin Allia. Tytön täytyi saada heti paikalla tietää, millaisessa harhaluulossa oli elänyt. Hänen entinen sulhasensa oli tosiaan ollut niljakkaista niljakkain! ...Huhupuheissa. Valpurin piti nyt selvästikin miettiä vielä vähän, hengittää syvään ja ennen kaikkea pitää takamuksensa tiukasti rappusessa. Mitä hän muka Ilmarin muista tytöistä? Juoruja kulki jokaisesta ja vaikka minkälaisia. Valpuri jos kuka tiesi sen. Hän ei saanut valita puheistaan itselleen edullisimpia ja levitellä eteenpäin. – Ehditkö sinä verkoille? Valpuri kysyi Inkeriltä. – Tässä on vielä melko paljon hommaa..., Inkeri sanoi näyttäen hamettaan. Työ näkyi olevan melkein valmis, mutta Valpuri antoi olla. – Jos minä sitten kysyn Väinöä, hän sanoi ja nousi jalkeille. Inkeri kohautti olkiaan välinpitämättömänä. – Kysy vaan. Sillä on varmana aikaa. Valpuri löysi Väinön tallin seinustalta. Hän ei edes yrittänyt ottaa suunvuoroa, sillä renki alkoi keinua kannoillaan silminnähden kärsimättömänä heti kun huomasi hänen olevan tulossa. – Kuule..., hän aloitti, kun Valpuri ennätti lähelle, – Kertoiko Inkeri sinulle, minkä virheen minä olen tehnyt? – Häh? Valpuri ihmetteli. – Mitä sinä olet tehnyt...? Herranjumala, Väinö! Et kai sinä mennyt Inkerin kanssa...! – En! Väinö huudahti huitoen syytöksiä kauemmas kaksin käsin. – Hyvänen aika, en. Sehän tässä onkin, kun en tiedä itsekään, mistä kiikastaa. Inkeri on vaan ollut jotenkin suuttuneen oloinen. Tultiin eri matkaa juhlistakin. Valpuri huokaisi helpotuksesta – Ai jaa, hän sanoi. – Ei Inkeri maininnut mitään. Mutta on se kyllä ollut minunkin kanssa jotenkin outo. Väinö raapi niskaansa ja huokaisi tuskaisesti. – Mikähän sillä sitten olisi? hän mietti. Valpuri mietti hetken, muttei tavoittanut järkeenkäypää selitystä. – Ei tytöt osaa sentään toistensa ajatuksia lukea, hän pahoitteli. – Kai sillä on jotain huolia. – Niin kai. – Älä sinä vaivaa itseäsi liikaa. Ei se sinusta johdu. Väinö nyökkäili mietteissään. Hänet oli helppo saada mukaan järvelle. Väinö ei valitettavasti ollut lemmittynsä veroinen soutaja. Niinpä verkkojen läpikäyminen kesti iäisyyden. Kun Valpuri viimein sai urakan tehtyä, hän huomasi Allin seisovan rannalla ja katselevan heidän suuntaansa sininen hame tuulessa liehuen. Tyttö oli ottanut pyykkinarun pois rantakoivujen ympäriltä ja kerinyt sen syliinsä. Hänen ja Valpurin katseet kohtasivat vahingossa ja vain hetkeksi ennen kuin Alli kääntyi ja lähti kävelemään kohti pihaa. Ukon juhannustarina Liekinniemen tytöstä ennätti silti hiippailla elävänä Valpurin mieleen. |