Luku 13
Inkeri ei muusta puhunutkaan kuin Väinöstä. Alli oppi väkisinkin muistamaan pienintä piirtoa myöten, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Olihan se tavallaan mukavaa. Heidän ilonsa hehkui heistä... Mikä naurettava ja ohimenevä ilo! Ennen pitkää Inkeri ja Väinö huomaisivat taas olevansa tavallisia ihmisiä tavallisen arjen keskellä. Oltuaan vuosia torppareina he varmaankin pitäisivät liittoaan pelkkänä välttämättömänä järjestelynä, joka se tietysti olikin. Saman tilan palvelusväkeä... Kuka tahansa alkoi kai ennen pitkää vaikuttaa täydelliseltä puolisolta, jos häntä joutui katselemaan tarpeeksi paljon ja jos tahtoi puolison eikä valinnanvaraa ollut. Ja jos ei ollut niin viisas, että kykeni harkitsemaan ja valitsemaan järjellä rikkaan miehen. Mutta silti, kun Inkeri ja Väinö hymisivät vierekkäin sivummalla, Alli tunsi toisinaan inhottavan yksinäisyyden hivelevän niskaansa ja sydänalaansa. Olisikohan hänkin voinut... Inkeri ei koskaan kysynyt, vaikka Alli tavallaan odotti. Hän koetti kysyä itseltään. – Onko jotakuta tiettyä? Vastausta ei kuulunut. Alli pohti lähinnä tuskaisesti, millaisia toiveita kysymys oli mahtanut herättää Valpurissa silloin rannalla. Ja Alli oli... Valpurikin joutui kai olemaan itsekseen nyt, kun Väinö vietti aikaa heilinsä kanssa. Se oli varmaankin harmillista, Valpuri kun näkyi olevan sitä tyyppiä, joka vietti mieluiten aikaa muiden kanssa. Tyttö vaikutti kuitenkin onneksi piristyneen vähän pahimmasta synkkyydestään. Olihan välirikosta kulunutkin jo likimain pari viikkoa. Valpuri ei edelleenkään puhunut Allille — miksi olisikaan — mutta Väinön kanssa hän joskus naureskelikin. ...Vaikka eipä mikään tästä kuulunut Allille erityisemmin. Hän oli tottunut nopeasti arkeen ilman Valpuria. Eiväthän he olleet edes kaveeranneet kauan. Alli oli ollut paljon pidemmän aikaa itsekseen. Yksin istutut illat tuntuivat tosin nykyään toisenlaisilta. Alli valvoi kaikessa rauhassa kirjan ääressä hämärtyvän illan ja kynttilän valossa. Hän kuunteli seinien narinaa, lintujen loppukesän iltalaulua — ja kolinaa, kun Valpuri rymisteli huoneeseensa alakerrassa. Oli outoa, ettei heidän enää tarvinnut piitata tai tietää toisistaan. Valpurista ei ollut enää kiusaa Allille. Sitähän Alli oli toivonut keväällä eniten. He eivät... Olihan. Valpurista oli kiusaa. Enemmän kuin ikinä. Viimeistään kolina nimittäin harhautti Allin ajatukset joka kerta kauas kirjoista. Jos Valpuri puheli jollekulle tullessaan, Alli saattoi jopa siirtyä ovelleen kuuntelemaan. Puheenaiheena ei kuitenkaan ikinä ollut mikään tärkeä. Tai ehkä olikin, tavallaan, mutta ei Allin kannalta. Oli varmaankin turvallista päätellä, ettei tapahtunut merkinnyt Valpurille enää kovin paljon. Hyvä niin. Allista oli joka tapauksessa oudon mukava kuulla Valpurin innokasta kälätystä, vaikka se sitten koskikin aidan korjausta tai muuta arkista. Oli pakko myöntää, että Alli ajatteli Valpuria edelleen paljon. Sehän oli vain luonnollista. Miten hän olisi voinut sivuuttaa sen, että pöytäseuralainen ei katsonut silmiin. Mutta ei Alli totta puhuen ajatellut tilannetta, vaan nimenomaan Valpuria. Hämmentävän paljon. Valpuri ei ollut lainkaan niin omituinen kuin Alli oli olettanut nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Hän ja Alli olivat tietysti erilaisia, mutta eivät niin paljon, etteivät olisi ymmärtäneet toisiaan. Alli ei silti olisi koskaan uskonut ystävystyvänsä moisen villikon kanssa. Päähänpistoineen Valpuri tuntui olevan Allia nuorempi, joskus montakin vuotta. Mutta Valpuri myös loimotti ja räiskyi jotenkin aivan erityisesti. Oli myös nähty, että hän pystyi kärventämään vaarallisesti. Pihlajaharjun tappelussa, tietysti, mutta myös Ilmarin tapauksessa. – Kerjäätkö turpaasi? ...Kaiken maailman urvelot? Alli oli yhä vähän ihmeissään. Ei Alli olisi tarvinnut ketään puuttumaan päätöksiinsä ja varjelemaan itseään. Valpuri ei sitä paitsi edes ollut erityisen sopiva puolustamaan ketään. Hänelle oli kai vain sattunut siunautumaan vaatimattomaan varteensa nähden muutama ylimääräinen annos sisua. Hän sanoi liian paljon ja liian kovaan ääneen. Mutta Ilmari-selkkauksessa Valpuri oli lopulta enimmäkseen kantanut huolta Allista, vaikka kuinka mustankipeytensä takaa. Se oli kieltämättä hienoa. Sellainen... ystävä. Niin, Allille he olivat ystäviä. Kun Alli keskittyi ja selvitteli ajatuksensa näin päiväsaikaan, hän pystyi ajattelemaan kaikkea täysin järkevästi. Hänellä ei ollut aikaa tällaiseen, itsensä kuulustelemiseen tyhjänpäiväisen epäilyksen tähden. Hän alkoi jo väsyä. Hänkö muka olisi...? ...Hyviä ystäviä. Valpuri taas... Valpurihan oli alusta asti katsonut Allia ihaillen ja ihmetellen. Alli oli huomannut sen, muttei ollut vaivautunut miettimään asiaa liikaa. Häntä ihailtiin usein. Kai Valpurin katse olisi tavallaan voinut olla pikkusiskolta isosiskolle. Mutta Valpuri-raukka oli kai toivonut, että... Olisihan Allin oikeastaan pitänyt käsittää. Valpuri oli nähnyt paljon vaivaa ilahduttaakseen häntä. Hänhän oli kerännyt Allille kukkiakin, suorastaan kasannut niitä hänen syliinsä. Ehkä Alli olikin käsittänyt, tavallaan. Hän oli ollut hyvillään huomiosta. Asetelmasta, joka hänen oli täytynyt hahmottaa edes jotenkin, kun Valpuri oli ojentanut hänelle kätensä ja auttanut hänet ojan yli. He olivat hymyilleet ja katsoneet toisiaan silmiin. Se ei ollut tuntunut pahalta, eikä tuntunut vieläkään. Itse asiassa Alli oli pitänyt kaikesta. Hän oli valvonut iltaisin, katsellut seinällään roikkuvaa seppelettä. Juhannus, Valpurin avuttomuus kukanvarsien kanssa ja "Hitostako sinä sellaisia tiedät?" Allia oli hymyilyttänyt viikkojenkin jälkeen. Hän oli odottanut seuraavaa aamua, jona kun Valpuri taas huudahtaisi aidosti iloiset huomenet ja tempaisisi hänet mukaansa välittämättä siitä, millainen hän oli. Allista oli tullut vieras itselleen parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkäpä hän tosiaan oli... Hetkinen! Tietysti Alli oli pitänyt Valpurin seurasta. Ja Valpurista. Paljonkin. Oli silti järjetöntä ajatella, että hän olisi jotenkin... ollut... niin. Kaikenlaisia aavistuksia, muka. Eihän Alli tiennyt kokemuksesta, miltä ystävyyden kuului tuntua ja mitä ystävien kuului tehdä yhdessä. Kuka sen sitä paitsi päätti? Kai ystävääkin kuului miettiä monella tavalla, paljon ja lämpimästi. Alli oli ilahtunut löytäessään pitkästä aikaa läheisen ihmisen. Jonkun, joka vaikutti aidosti iloitsevan hänen seurastaan. Jos hänen ja Valpurin välillä nyt olikin ollut kohteliaita eleitä, jotka oli selvästi tarkoitettu kosiskeluksi, ja jos Alli ei ollut ymmärtänyt kiusaantua niistä, ei se tarkoittanut, että Alli olisi... Ei kai ollut mitenkään tavatonta, että piti ystäväänsä viehättävänä? Eihän kenenkään ystävä ollut vastenmielinen! Eihän Alli oikeasti halunnut, valveilla... Valpuri oli kulkenut metsässä kepeästi kuin olisi rakastanut koko maailmaa. Hän oli tasapainotellut kujeillen jokaisen kannon nokassa — ainakin silloin, kun luuli, ettei Alli katsonut. Valpuri oli mutkaton. Tavallaan suloinen. ...Hyvä, Valpuri oli siis hieno ihminen, jotenkin lapsellinen. Siinä mielessä hän saattoi olla vähän suloinenkin. He olivat ystäviä. Tai olivat olleet? Nykyinen tilanne vaikutti kieltämättä melko pahalta. Alli oli muutaman kerran koettanut kävellä Valpurin luo ja sanoa jotain. Valpuri oli lähtenyt pois heti, kun oli huomannut hänet. Ehkä hän pelkäsi, että Alli aikoisi iskeä uusia sanaisia puukkoja hänen rintaansa. Jos Valpuri ajatteli koko ajan, että Alli todella inhosi häntä... ...Jos Valpuri inhosi Allia... ...Alli ei kai aikonut tehdä asialle mitään erityistä. Hänen oli tarpeeksi vaikea keräillä sanoja ja kuulostella sopivaa tilannetta. Ei hän aikonut varta vasten anella vastenmielistä keskustelua, kun Valpurikaan ei näyttänyt tahtovan sitä. ...Kyllä, kyllä. Alli tiesi, ettei hän saanut — tai halunnut — luovuttaa vielä. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi ehkä voinut välittää pahoittelunsa Inkerin kautta, mutta tämä olisi kuitenkin ennen pitkää saanut urkittua tietoonsa, mihin anteeksipyyntö liittyi. Mutta entä, jos Alli puhuisi Väinölle... Ei Alli aikonut ryhtyä sellaiseen. Eikö asia todella voinut ratketa omalla painollaan? Tai ainakin laimentua sen verran, ettei Valpuri enää välttelisi Allia? Eikö Valpurin olisi kuulunut tulla puhumaan, jos asia todella vaivasi häntä — ja jos hän vielä tahtoi Allin ystäväkseen? Alli oli jo odottanut. Hän jaksaisi kyllä odottaa lisääkin. Seuraavana päivänä asiat liikahtivat eteenpäin. Alli lähti etsiskelemään töitä rannan suunnalta; Väinö ja Inkeri lirkuttelivat jälleen toisilleen vähän liian kömpelösti. Ei nuori lempi varsinaisesti häirinnyt Allia, mutta tuntui paremmalta olla poissa tieltä. Joku olisi vielä voinut luulla, että hän oli jostain syystä jollain lailla kateellinen. Valpuristakin oli ehkä tuntunut samalta. Alli näki jo pihamaalta, että tämä heitteli Pikille keppiä rannassa. Koira säntäili puukappaleen perään yllättävän pirteästi ikäisekseen. Vesi räiskyi sen tassuista korkealle ilmaan. Tuotuaan kepin se ennätti hypätä kärsimättömästi vasten tyttöä. – Hölmö koira! Valpuri kiljui naurunsa lomasta niin että tienoo raikui. Siitä huolimatta hän tarttui uudelleen keppiin. Valpuri näkyi voivan hyvin. Paremmin kuin Alli, kuten yleensä. Alli käveli lähemmäs. Ehkä hän halusi uskotella itselleen, että hän ja Valpuri olisivat vieläkin voineet nauraa yhdessä. Hän seisahtui lopulta saunan kulmalle katsomaan melskausta. Valpuri ei vaikuttanut huomaavan Allia. Hän seisoi vedessä avojaloin ja likomärkänä. Käärityt hihat ja lahkeet eivät paljon auttaneet, mutta Valpuri ei välittänyt vaan nujuutti innokkaan koiran niskavilloja. Hän ei viitsinyt edes pyyhkiä tassuissa kulkeutunutta mutaa paitansa etumukselta. Tuttu ilo hehkui hänestä. Allia hymyilytti. Valpuri heitti kepin kaaressa rantaveteen vähän matkan päähän ja nauroi silmät sirrillään Pikin roiskuville loikille. Hän suoristi selkänsä ja pyyhkäisi vettä kasvoiltaan. – Tuo tänne, tuo! hän huudahti Pikille. Silloin, siinä hetkessä, auringossa... hän... Tunne lehahti salakavalasti Allin sydämeen, kuin tuulenpuuskan villitsemä liekki olisi hulmahtanut sitä vasten. Valpuri... Alli ei halunnut elää enää hetkeäkään ilman tuota riemua vierellään. Lähellään. Kiinni itsessään. Alli tahtoi, että he... hän halusi pitää... Alli kaipasi Valpuria. Hän halusi hänet ystäväkseen. Ei! Hän halusi, että he... he...! Kaiken. Hän ja Valpuri, hehän olivat...! Valpuri — Valpuri oli... Hän oli... kaunis. Piki toi kepin. Allin sydän... Allin huvittunut hymy oli väistynyt hämmennyksen tieltä. Hänen kätensä haki tukea seinähirrestä. Samassa Valpuri huomasi hänet ja hätkähti. Hänen hämmentynyt (pelästynyt?) katseensa kohtasi ohimennen Allin katseen, ja Alli jo melkein toivoi... Mutta Valpuri katsoi sivuun ja pyyhkäisi likomärät etuhiuksensa pois punertuvilta kasvoiltaan. Hän kääntyi selin Alliin ja jäi jäykkänä aloilleen, katselemaan kai selälle. Piki katsoi häntä ihmeissään, häntäänsä heiluttaen. Niinkö pahoin... Ei kai? Vaikka kyllä Alli uskoi sen. – Sinä olet hirveä ihminen! Totta kai Valpuri oli jäänyt miettimään sitä. Ei hänkään ollut niin vahva, että olisi voinut työntää sen kokoisen loukkauksen syrjään ja jatkaa elämäänsä. Alli ei... Toistaiseksi hän hämmensi itseään aivan liikaa tehdäkseen asialle mitään. Hän kääntyi ja lähti takaisin tilalle. Hätkähdyttävin tunnepuuska oli nopeasti ohi, mutta sen jälkimainingit tuntuivat tekevän kaikki ongelmat toissijaisiksi. Alli näki nyt kaiken. Hän pohti itseään ihmeissään. Hän oli... tämän jälkeen hän ei enää voinut piilottaa kaikkea itseltään, eikä hän yrittänytkään. Tuntui vapaalta. Kevyeltä. Alli kaipasi ja tahtoi niin kovasti. Hän ei ollut edes ymmärtänyt... Haluta tällä tavalla takertua, olla... kokonaan, kaiken... Olla näin tolkuton, kerta kaikkiaan... Alli... kaipa hän sittenkin... Niin se oli. Tätä sanottiin jo muuksi kuin ystävyydeksi. Oivallus ei ollut paha eikä vaarallinen, vaikka saikin Allin jalat horjumaan. Hän toikkaroi iltaan asti mietteissään. Illalla hän otti tunteen viereensä katsellessaan loppukesän ensimmäisiä tähtiä ikkunastaan, koivun oksien lomasta. Hän koetti tutustua itseensä. Hänkö todella... Hän oli todella... ihastunut. Tai ehkä hän oli vain viimein suostunut antamaan tunteelleen nimen ja näkemään sen itsessään. Valpuri oli näyttänyt tänään yhtä hurmaavalta kuin juhannuksen jälkeen katsoessaan verkkoa. Hurmaavalta. Ilma oli karata Allin keuhkoista. Ajatukset iskivät arvaamattomalla voimalla nyt, kun niiden antoi iskeä. Alli unohtui sivelemään pöytälevyn puunsyitä. Vähitellen kaikki alkoi tasoittua, ja hyvä niin. Oli pakko alkaa pikimmiten miettiä vakavasti, mitä Alli aikoisi tehdä tälle kaikelle, mikä ylitti hänen ymmärryksensä. Väkevinkään tunne tai halu ei saisi ajaa häntä typeriin ratkaisuihin. Valpuri olisi järjettömin mahdollinen valinta. Ei, ei hän ollut edes valinta. Eihän kukaan Allin asemassa oikeasti voisi vakavissaan edes harkita sellaista, vaikka toivoisi mitä... Aikoipa Alli ryhtyä mihin vain, Valpuri kärsi hänen sanojensa vuoksi. Ei Alli missään nimessä tällaista, eihän hän... Hän oli kai syntyjään hirveä ihminen ja pilasi kaiken. Hänen olisi pakko pyytää anteeksi. Itsensäkin vuoksi. Mutta mitä heistä sitten tulisi? Tulisiko heistä mitään? Mitä Alli uskaltaisi haluta? Mitä Valpuri enää haluaisi? Kaikki tuntui ohuelta. Ehkä Alli... Alli tarvitsi raitista ilmaa. Hän raotti huoneensa oven, mutta pysäytti liikkeen alkuunsa ennen kuin sarana ennätti narahtaa: alhaalta kuului juttelua. Alli nojautui lähemmäs kuuntelemaan. – Antaa Allin olla oloissaan. Ei minua enää haittaa, Valpuri kuului sanovan. – Haittaahan, Väinö huomautti. Valpuri huokaisi. – Sinähän luet jo ajatuksia. Väinö siis tiesi. Se ei varmaankaan ollut vaarallista, jos hän ja Valpuri juttelivat asiasta näin arkisesti. Alli ei olisi uskaltanut koettaa, olisiko hänellä yhtä hyviä ystäviä. – Sinä olisit varmaan joka tapauksessa kertonut jossain vaiheessa, Väinö sanoi. – Niinpä kai, Valpuri mutisi. – Miten pitääkin ihmisen mennä sekaisin. – Olisihan siinä vaikka voinut ollakin jotain, Väinö huomautti. – Ihan varmaan, Valpuri tuhahti synkeästi. – No, ei se haittaa. Ei täällä kenellekään ole luvattu heiliä. Ja Alli olisi ollut liian hyvä. Liian hyvä? Kaiken jälkeen? Kaikkein viimeiseksi Alli uskoi olleensa Valpuria kohtaan liian hyvä. Hän ei silti voinut kieltää mielihyvää sydänalassaan. – Pitäisikö sinun koettaa puhua sille? Jos kuitenkin pääsisitte kavereiksi? Väinö ehdotti. Valpuri oli hiljaa. – Mitä, et kai sinä nyt ala venkoilla? Väinö päivitteli kiusoittelevaan sävyyn. – Tämä on vähän eri juttu! Valpuri huudahti, ja jatkoi paljon hiljempaa: – Alli sanoi, että inhoaa minua. Jos menen vielä sen lähelle, se voi vaikka ilmoittaa virkavallalle. Hiton vaikeaa vaan, kun pitää olla vieläkin samalla tilalla. Tuossa sen taas näki. Ei voitu edes olla rannassa yhtä aikaa. Ei, eihän se niin ollut! Alli hillitsi halunsa rynnätä tarjoamaan selityksiä. Väinö äännähti miettivästi. – Niin, no. Voit olla oikeassakin. Paha tilanne, hän sanoi. – Minusta vaan tuntuu, että olisi hyvä, jos tekisit vielä tämän kerran jotain vähän järjetöntä. – Kelpaako, jos hakkaan taas jonkun ohikulkijan? Valpuri kysyi yllättävän synkästi ja surullisesti. – Ei, kyllä minun pitää nyt opetella harkitsemaan kunnolla. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi. – En kyllä kiellä, ettenkö minä vieläkin..., Valpuri sitten aloitti, mutta hiljeni. – Niin. Nyt hiljaisuus oli entistä painavampi. – Voi luoja... Voin kuvitella, että on loputon suo, kun kaksi tyttöä..., Väinö huoahti hetken kuluttua. – Sinullahan meni niin sulavasti, Valpuri hymähti. Alli sulki ovensa ja antoi jutustelun jatkua omia uriaan. Hän saattaisi pian tietää, mitä haluaisi tehdä. Ehkä hän oli tiennyt senkin kaiken aikaa. |